menu Menu
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Kotimainen kaunokirjallisuus, Otava, Suomi, Westö Kjell 14/10/2017 2 kommenttia
Sinikka Larsen: Jumalan ja synnyttäjän välissä Edellinen Turun Kirjamessut - Uudet äänet - Messukooste 4/4 Seuraava

Katsoin Alexia uudestaan ja näin hänen silmissään jotain mitä en ollut nähnyt aikaisemmin. Tiesin että Alex oli sisäisesti vahva, olin saanut siitä todistuksen monta kertaa, esimerkiksi silloin kun hän ei ollut tietävinään minusta lähes kokonaisena syyslukukautena ja oli samaan aikaan ja näennäisen vaivattomasti kesyttänyt Jan-Roger Johanssonin. Mutta nyt näin jotain muuta. Näin häpeää, koska hänen vaivoin rakentamansa sankaritaru paljastui valheeksi, mutta näin paljon muutakin kuin vain häpeää. Syvällä Alexin katseessa oli peräänantamattomuutta ja kovaa harmaata valoa, jota en osannut silloin tulkita mutta jonka tulin näkemään hänen silmissään myöhemminkin: vuosien ja vuosikymmenten kuluessa Stella ja minä olimme ainoat, jotka osasimme nähdä ja tulkita kovan valon Alexissa, valon joka syttyi hänessä sinä kesäiltana kun hän joutui häpeämään isäänsä.

Kjell Westön uuden kirjan julkaisu on aina pienoinen ilmiö. Westöllä tuntuu olevan vannoutunut ja uskollinen fanikunta, joka lähes lankeaa polvilleen miehen ja hänen kynänsä edessä. Uutuusromaani Rikinkeltainen taivas onkin jo ehtinyt saada hurmioituneita kommentteja, mutta myös kriittisempiä arvioita. Itse olen pitänyt etenkin Westön historiallisesta kerronnasta ja kiinnostuneena tartuin tähän nykypäivään kurottavaan teokseen. Taidan olla vielä immuuni Westön charmille, sillä minut tämä sukupolviromaani jätti hieman ristiriitaisiin tunnelmiin.

Romaani alkaa jännittävissä tunnelmissa, kun tarinan nimettömäksi jäävä minäkertoja huomaa kotinsa ulkopuolella hiippailevan hahmon ja saa myöhemmin kuulla ystävänsä Alex Rabellin puukotuksesta. Siitä palataan ajassa taaksepäin päähenkilön lapsuuteen ja aletaan pikkuhiljaa keriä auki sitä vyyhteä joka on johtanut nykytilanteeseen. Romaanissa on tietynlainen metataso, sillä päähenkilö on kirjailija, ja Rikinkeltainen taivas on ikäänkuin se kirja, jota hän on yrittänyt kaikki vuodet kirjoittaa. Se, jossa hän viimein kertoo totuuden suhteestaan Rabellien sukuun, etenkin ystävyydestään Alexiin ja rakkaudestaan tämän siskoon Stellaan. Päähenkilön luotettavuutta kertojana on siis syytä epäillä ja etenkin kirjan loppupuolella käy dramaattisesti ilmi, ettei muistoihin aina voi luottaa vaikka ne tuntuisivat kuinka kirkkailta.

Kertoja tulee keskiluokkaisesta perheestä ja häpeää taustaansa ja uskonnollista sukuaan. Kertojan elämä muuttuu kun hän tutustuu kesäpaikan naapurissa sijaitsevan Ramsvikin kartanon asukkaisiin, yläluokkaiseen Rabellin sukuun. Kertojan ikätoveri Alex saa pojasta vahvan henkisen otteen. Poika tuntuu olevan riippuvainen hänen huomiostaan, vaikka kavahtaakin Alexin kovaa harmaata katsetta. Kesäpäivät Ramsvikissa rikinkeltaisen taivaan alla ovat kuitenkin huolettomia ja poika tuntee olevansa etuoikeutettu päästyään Rabellien kullanhohtoiseen taikapiiriin. Myöhemmin pojista tulee koulukavereita ja kertoja viettää lähes kaiken aikansa Rabellien hulppeassa kodissa Ullanlinnassa. Perheen isä tuntuu olevan aina poissa, Alexin mukaan liikematkoilla, mutta pian kertojalle paljastuu synkempi totuus isästä ja perheen häpeästä, joka vaikuttaa erityisesti Alexiin.

Alexin suosiosta kilpailee myös moni muu, mutta kertojalla on erityinen suhde Rabelleihin. Vaikka kertojan ja Alexin ystävyys ajoittain rakoilee, kertoja pysyy Rabellien piirissä. Hän on nimittäin tulisesti rakastunut Alexin pikkusiskoon Stellaan. Nuoruuden ihastus kestää monenlaiset myrskyt, mutta jossain vaiheessa kertojan on todettava, että Stellan kanssa on mahdotonta elää. Se ei estä heitä yrittämästä, yhä uudelleen ja uudelleen. Minäkertojan vätysmäinen jahkaaminen, päämäärättömyys ja miellyttämisenhalu ärsytti monin paikoin. Ollakko vai eikö olla Stellan kanssa, vai olisiko Linda kuitenkin se oikea. Alex menestyy häikäilemättömänä liikemiehenä, Stella saa mainetta näyttelijänä ja kertojakin menestyy esikoisteoksellaan, jonka menestysreseptiä hän ei vaan tunnu millään saavan toistettua. Kaikkien elämää tuntuu seuraavan synkkä varjo, taivas ei ole enää rikinkeltainen vaan elämä on pikemminkin rikinkatkuinen.

Periaatteessa Rikinkeltainen taivas täyttää kaikki hyvän kirjan elementit. Kerronta on sujuvaa, henkilögalleria taiten rakennettu, ajankuva eheä. Ja kuitenkin mieleen hiipii sana mutta.. Se ei sinänsä ole yllätys, sillä mutta-sanaa käytetään tässä kirjassa usein. Tarinan henkilöiden elämässäkin kaikki on päällisin puolin hyvin, sitten aina tulee se mutta. Elämä ei mene niin kuin on suunnitellut, nuoruuden optimismi kääntyy vääjäämättä pessimismin puolelle. Tässä kirjassa kaikki ovat tavalla tai toisella onnettomia. Se ei sinänsä ole ongelma, suurimmassa osassa lukemistani kirjoista henkilöillä ei mene niin ruusuisesti. Tällä kertaa en vain saanut luotua henkilöihin sellaista suhdetta, että olisin välittänyt heidän surkeudestaan tai onnestaan. Stella sekä papiksi päätynyt Kride olivat kiinnostavimpia henkilöitä, mutta monet henkilöistä olivat niin kylmiä, kovia ja itsekkäitä, että heille oli vaikea lämmetä.

Helsingin kuvaajana Westö on tunnetusti mukavuusalueellaan. Tästäkin kirjasta on hauska bongata tuttuja kulmia ja kuppiloita, aina 60-luvun lopusta tähän päivään. Intouduin kyselemään paikoista mieheltäni, joka on elänyt nuoruuttaan Helsingissä 70-luvulla. Asumme myös lähellä kirjan keskeisiä tapahtumapaikkoja, ja minua lämitti esimerkiksi kertojan kirjoittaman menestysromaanin nimi Sepänpuiston uneksija, sillä poikamme iltapäiväkerho sijaitsee Sepänpuistossa. Ehkäpä hänkin kirjoittaa joskus sen nimisen romaanin lapsuuden kokemuksistaan 🙂

Osallistun tällä kirjalla Tuijatan lanseeramaan taiteilijaromaanihaasteeseen. Tässä kirjassa taiteista etenkin kirjallisuus ja näyttämötaide nousevat keskiöön. Kirjassa piipahdetaan myös Helsingin Kirjamessuilla surkuttelemassa, miten Jari Tervo vetää aina suuremman katsojamäärän 😉 Kjell Westön ei ainakaan tarvitse hävetä Tervon rinnalla messusuosiossa. Turun Kirjamessuilla kaikki Westön esiintymiset vetivät salin täyteen yleisöä. Minä kuuntelin yhden haastattelun, jossa Westö kertoi, että Rikinkeltainen taivas on luultavasti hänen viimeinen Helsinkiin sijoittuva sukupolviromaaninsa. Ainakin seuraava romaani tulee olemaan hyvin erilainen ja huomattavasti lyhyempi. Sitä jään mielenkiinnolla odottelemaan.

#taiteiljaromaani

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Den svavelgula himlen,
käsikirjoituksesta suom. Laura Beck
Otava 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Annelin kirjoissa
Anun ihmeelliset matkat
Bibliofiilin päiväunia
Elämä on ihanaa
Helmi Kekkonen
Jokken kirjanurkka
Kirjakaapin avain
Kirjareppu
Kirjasta kirjaan
Kirjasähkökäyrä
Kirja vieköön!
Kirjoilla
Kirsin kirjanurkka
Lumiomena
Mitä luimme kerran
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Täällä toisen tähden alla
Yksi pieni lukupäiväkirja

#taiteilijaromaani Kjell Westö Otava Rikinkeltainen taivas


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Minulle tämä oli syksyn suurimpia tapauksia, mutta kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Suurinta Westön taikaa en tästä tarinasta tavoittanut, mutta vahva ja huolellinen romaani se kuitenkin on.

    1. Joskus on vaikea pukea lukukokemusta sanoiksi, varsinkin jos se on ollut erityisen vaikuttava. Minä olen hautonut jo viikkokausia kirjoitustani Rosa Liksomin Everstinnasta, joka oli minulle se tajunnanräjäyttävä tämän syksyn kirjoista.

keyboard_arrow_up