menu Menu
Riitta Jalonen: Kirkkaus
Jalonen Riitta, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, Tammi 09/01/2017 0 kommenttia
Maja Lunde: Mehiläisten historia Edellinen Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia Seuraava

Seacliffen mielisairaalassa äiti ja isä seisovat sänkyni vieressä, pudotettuina sellaiseen paikkaan, johon he eivät koskaan olleet ajatelleet tulevansa. He lukivat minuun liimattuja lappuja pelokkaina. Otsaani oli kirjoitettu diagnoosi: skitsofrenia. Se hohti pimeässäkin, öisin rypistelin lappua käsissäni ja yritin saada sen katoamaan. Aamulla lappu ilmestyi takaisin otsalleni.

Nyt se loisti äidin ja isän silmien edessä.

Linnun sulka, joka oli äidin pyhähatun koristeena, tärisi, pää teki pientä edestakaista liikettä, vuorotellen myönsi ja kielsi sen, mitä näki.

Isän sisälle kasvoi lisää murhetta. Hänen tyttönsä sairaalan vaatteissa, kaikki koulussa saamani tunnustukset olivat isän sylissä mutta eivät auttaneet mitään. Hänen tyttönsä väärissä vaatteissa, ja isä paiskasi tunnustukset lattialle, minä siirsin ne mieleni voimalla sängyn alle turvaan.

-Tässä meillä on neiti oppinut, sairaanhoitaja sanoi tullessaan, katsoi isää ja äitiä, niin kuin olisi lyönyt heitä piiskalla.

Vilkaisin hoitajaa ja sanoin hänelle ja isälle ja äidille:

-Kannan sisimmässäni tervettä ihmistä. Sitä ei kukaan voi tuhota.

Riitta Jalosen uusin romaani Kirkkaus on häikäisevä, sen lukeminen on puhdasta autuutta. Jalonen piirtää fiktiivisen mutta todelliseen henkilöön perustuvan kuvan uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924-2004) elämästä. Nykypäivänä Janet Framea olisi ehkä sanottu erityisherkäksi. Valitettavasti 50-luvulla vilkas mielikuvitus ja rikas sisäinen elämä koettiin uhkaavana erilaisuutena, joka pitää väkisin kitkeä pois. Janet Framen otsaan lyötiin diagnoosi: skitsofrenia.

Janet Frame on lahjakas koululainen, mutta perheen lukuisat vastoinkäymiset ja köyhyys saavat tytön pakenemaan arkea omiin kuvitelmiinsa. Haaveisiin taipuvainen on myös Janetin äiti, joka kirjoittelee runoja ja vajoaa omaan maailmaansa ankarien migreenikohtausten saattelemana. Lapset jäävät haaveilun jalkoihin, ovat likaisia ja hoitamattomia. Janet häpeää omaa olemustaan, piilottelee mätiä hampaitaan. Valtoimenaan leijailevia punaisia hiuksiaan hän ei saa millään piiloon. Isä on ankara hahmo, pelottavakin, eikä millään voi hyväksyä ainoan poikansa kaatumatautia. Ennen isä sentään soitteli säkkipilliä, mutta se saa jäädä kun se kaikista pahin tapahtuu. Kaksi perheen tytärtä, Janetin rakkaat siskot Myrtle ja Isabel, kuolevat pienen ajan sisällä toisistaan, molemmat hukkumalla. Kuolema on Janetille tuttua, onhan hänen kaksosveljensä kuollut jo kohdussa. Janetin pelko asuu kotikylän ruumishuoneella.

Janet menestyy opinnoissaan ja päätyy opettajaksi, mutta mieli täyttyy ei-toivotuista sanoista, hallitsemattomasta pimeydestä. Luokan seinät vaihtuvat mielisairaalan seiniksi. Janet saa skitsofreniadiagnoosin ja viettää seuraavat kahdeksan vuotta nöyryyttävissä oloissa saaden yli kaksisataa sähköshokkia. Pimeyden keskellä kirkkaus löytyy vain sanoista, kirjoittamisesta tulee avain vapauteen. Janet saa esikoiskirjansa julkaistua ja se saa yllättäen yhden Uuden-Seelannin arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista. Palkinto on todellinen pelastus, sillä se peruuttaa Janetille suunnitellun lobotomian, joka olisi varmasti vienyt tämän poikkeuksellisen lahjakkaan kirjoittajan luomisvoiman lopullisesti. Palkinto antaa Janetille myös kaivattua itsevarmuutta ja hän saa mahdollisuuden testata siipiään sairaalan ulkopuolisessa maailmassa. Siivet kantavat Eurooppaan – Ibizalle, Andorraan ja Lontooseen – ja lopulta Frame palaa takaisin kotimaahan, nyt menestyvänä kirjailijana. Lontoossa Frame saa myös asiallisempaa sairaalahoitoa, mikä johtaa koko skitsofreniadiagnoosin kumoamiseen.

Vaikka Janet Framen elämässä on paljon surua, murhetta ja pimeitä paikkoja, on hänen matkansa varrelle siunaantunut myös joukko hyviä ystäviä, todellisia enkeleitä, jotka puskevat lempeästi eteenpäin. Janetin on vaikea luottaa – muihin, mutta etenkin itseensä – ja rimpuileminen irti hullun leimasta on ennen kaikkea opettelemista elämään ilman häpeää, elämään oman näköistä elämää itseään kuunnellen.  Jalonen kertoo kirjan lopussa, että romaania kirjoittaessaan hän tunsi katsovansa peiliin, josta heijastui kaksi ihmistä lähes sulautuneena toisiinsa. Paremmin ei voisi sanoa. Jalonen on uskomattoman hienosti onnistunut solahtamaan Framen päähän ja vähän väliä unohdan, etten ole lukemassa Framen omaelämäkertaa, vaan Jalosen fiktiivistä tulkintaa tämän poikkeuksellisen naisen elämästä. Jalonen toimii kuin välikappaleena ja antaa Framen äänen kuulua todentuntuisena ja kirkkaana.

Kirkkaus sai janoamaan lisää kahden hienon taiteilijan sanoja. Toisaalta se herätti kiinnostuksen Janet Framen tuotantoon, jota ei jostain kumman syystä ole vielä yhtään suomennettu. Toisaalta syntyi kiinnostus Riitta Jalosen muuhun tuotantoon, joka on minulle tähän asti  jäänyt vieraaksi. Kirkkaus on Jalosen kahdestoista romaani ja kirjailijan kokemus näkyy siinä varmuutena ja vaivattomuutena. Teksti on kaunista ja soljuvaa, lyyristä, jokainen lause on ladattu täyteen tunnetta ja tarkoitusta. Vaikutuin ja vakuutuin. Uskon, että Janet Frame hyväksyisi itsekin tämän vimmaisen kauniin tulkinnan elämästään. Kiitos Riitta Jalonen pakahduttavan kauniista lauseistasi ja siitä, että tutustutit meidät suomalaiset Janet Frameen ja hänen toivoa antavaan tarinaansa.

Riitta Jalonen: Kirkkaus
Tammi 2016
Kirjastolaina

Kirkkaus on ihastuttanut myös monia muita bloggaajia ja siksi lisäänkin sen Helmet-haasteen kohtaan 2 – Kirjablogissa kehuttu kirja. Näin muut ovat siitä kirjoittaneet:
Leena Lumi
Lukutoukan kulttuuriblogi
Lumiomena
Lukuisa
Reader, why did I marry him?
Ullan luetut kirjat
Järjellä ja tunteella
Maaginen realismi
Kannesta kanteen
Kulttuuri kukoistaa
Kirsin Book Club
Kirjasähkökäyrä

Janet Frame Kirkkaus Riitta Jalonen Tammi


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up