menu Menu
Kim Leine: Kuilu
Käännöskirjallisuus, Leine Kim, Tammi, Tanska 19/02/2018 7 kommenttia
Max Porter: Surulla on sulkapeite Edellinen Jon McGregor: Reservoir 13 Seuraava

Mikä se on? Kaj katsoo kantta. Sodan runokirja. Oletko alkanut kirjoittaa runoja?

Luoja paratkoon, en suinkaan. Ib nauraa kouristuksenomaisesti ja saa korisevan yskänkohtauksen, ottaa mukin, nostaa sen kantta ja sylkäisee sinne jotakin. Hän panee kannen paikoilleen. Olen vain kirjoitellut silloin tällöin ikävissäni. Ehkäpä saat sen lukemisesta samanlaista iloa kuin minä sain sen kirjoittamisesta. Talvisodan aikaiset kirjeesi olivat minusta hyvin jännittäviä, mutta luulen että osaan kirjoittaa paremmin. Oikeastaan olisin halunnut kirjoittaa lisää, kaikesta, kokonaisen kirjan, eräänlaisen tarinan sodasta, mutta en saanut sitä aikaiseksi. Ehkä se ei ole mahdollista. Siitä puuttuu rakenne. Tämä on mitä on. Lue se sitten kun sinua huvittaa.

Kaj ottaa vihkosen ja työntää sen nahkasalkkuun jota kantaa aina mukanaan.

Minun pitää nyt lähteä.

Hyvästi, herra korpraali.

Herra luutnantti. Hän tekee kunniaa. Pikaista paranemista.

He antavat uutta sydänlääkettä. Ehkä he tappavat minut, ehkä he pelastavat minut. Sitä he kutsuvat lääketieteeksi.

Peukut pystyyn, Kaj sanoo. Ethän ole vielä viittäkymmentäkään.

Me emme ole vielä viittäkymmentäkään, Ib sanoo. Mutta yhdessä olemme melkein satavuotiaita.

Kaj kohottaa kättään, sitten hän sulkee oven takanaan ja kävelee sairaalan käytävää pitkin ulos Hitlerin kevääseen.

Pelkästään takakannen kirjailijaesittely herättää mielenkiinnon: Norjalainen KIM LEINE (s. 1961) muutti teini-ikäisenä Kööpenhaminaan, opiskeli sairaanhoitajaksi ja pakeni raskasta menneisyyttään Grönlantiin. Siellä hän eli 15 vuotta, mutta kirjailija hänestä tuli vasta kun päihteiden väärinkäyttö vei häneltä liki kaiken. Nykyään Leine on yksi Tanskan merkittävimmistä kirjailijoista, jonka teoksia on julkaistu yli 20 maassa. Teoksellaan Ikuisuusvuonon profeetat hän voitti muun muassa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Kuilu on Leinen viiden romaani. Mitähän tällaisella taustalla varustettu kirjailija on upottanut Kuiluunsa?

Kuilu on saanut alkunsa dokumenttielokuvan käsikirjoituksesta, jonka Leine kirjoitti ohjaaja Claus Bohmin pyynnöstä ja joka kertoi vastarintamies Peter de Hemmer Gudmen osallistumisesta Suomen sisällissotaan. Tehtyään käsikirjoituksen Leine tunsi, että aihe jäi kesken ja hän päätti työstää aineistosta pienoisromaaniin. Homma lähti vähän käsistä ja syntyi yli 700-sivuinen Kuilu. Romaanissa Gudmen hahmo on jakautunut kahtia, sillä Kuilun päähenkilöinä seikkailevat kaksosveljekset Kaj ja Ib Gottlieb. Veljekset kaipaavat jännitystä elämäänsä ja sitä löytyykin sitten ihan olan takaa, kun he lähtevät vapaaehtoisina Suomen sisällissotaan taistelemaan valkoisten rinnalla. Sodan mustaan kuiluun syöksytään sellaisella nuoruuden ylimielisellä vimmalla, että sieltä he eivät koskaan pääse rämpimään ylös, vaikka fyysisesti ehjinä sodasta selviävätkin. Sodan kylmä koura on puristanut molempien rinnoista sen lämmön, joka siellä ehkä joskus oli. Varsinkin Ib kulkee elämänsä läpi ilman lämpimiä tunteita, kylmäsydämisenä psykiatrina ja hypnoosihuijarina, seuranaan Suomesta mukanaan tuoma pääkallo ja intohimo toisten manipulointiin.

Kaj palaa sodan jälkeen teologian opintojensa pariin, mutta papiksi hän ei halua. Hänestä tulee toimittaja ja työ vie hänet maailmalle: Tukholmaan, Leipzigiin, Pariisiin. Leipzigissa hän hurahtaa hekumoimaan arabianopettajansa Josephinan kanssa. Suhde juutalaiseen ja natsipäällikön kanssa naimisissa olevaan Josephinaan tulee koitumaan hänen turmiokseen. Sodan raakuuden riekaloittamat veljekset hakevat unohdusta milloin mistäkin: seksistä, päihteistä, filosofiasta, pakkomielteistä. Nais- ja Ibin tapauksessa myös miessotkuja riittää, vaimoja ja lapsiakin kertyy. Silti kuristava tunne kaulassa tiukentaa alati otettaan, koko ajan ollaan kuilun partaalla. Saapuu Hitlerin kevät ja sota ulottaa lonkeronsa viimein myös Tanskan kamaralle. Kirjan loppua kohden kuiluun syöksy lähenee yhä hengästyttävämmässä tahdissa, kun vastarintaliikkeessä toimivat veljekset tekevät uhkarohkeita liikkeitä reistailevista sydämistään välittämättä. Alusta asti tietää, että hyvin tässä ei tule käymään.

Leine on luonut kiivaana roihuavan ja monenlaisella häpeällä lastatun kyydin, joka etenee kuin räjähteillä kyllästetty haamujuna kohti tuntematonta määränpäätä. Suomen osuuksia ei voi kauhistelematta lukea, tästä brutaalista kauhugalleriasta on kaikki romanttisuus kaukana. Kauheuksia annostellaan onneksi pieninä annoksina, lyhyet luvut ovat kuin jatkuvaa tykkitulta. Kerronnan rytmi vaihtuu romaanin aikana useasti, alun lyhyen tykkitulen jälkeen kolmas luku onkin 150 sivua yhtä hengästyttävää pötköä. Kerronnan intensiteetti säilyy kuitenkin läpi teoksen. Mietin, uskaltaako tämän kirjan kohdalla sanoa nauttineensa lukemisesta tai viihtyneensä kirjan parissa. Mikähän olisi korrektimpi ilmaisu? Sanotaanko vaikka niin, että Leine onnistui kaappaamaan huomioni. Mikä parasta: Kim Leine on tulossa toukokuussa Suomeen Helsinki Lit -festivaaleille!

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 30 – Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin valkoisten voitonjuhlassa ampumavälikohtauksessa kuolleen Toivo Kuulan sävellyksen Nuijamiesten marssi, jonka sijoitan kohtaan 32 – Suomalainen kansallisromanttinen sävellys. Kaikki musaahaasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Kim Leine: Kuilu

Kim Leine: Kuilu
Afgrunden (2015), suom. Katriina Huttunen
Tammi 2018
Kirjastolaina


Seuraa Kirjaluotsia:

BLOGLOVIN’
BLOGIT.FI
FACEBOOK
GOODREADS

#helsinkilit #helsinkilit2018 helmethaaste Keltainen kirjasto Kim Leine Kuilu sisällissota Tammi


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Olipa mukava lukea postauksesi ja ajatelmasi tästä sinänsä mainiosta kirjasta, joka jotenkin urvahdutti minut. Teloituksinet ja tykkitulen kumut peittivät alleen mainion kerronnan ja perosoonainpiirron, joista “Ikuisuusvuonon profeetoissa” suuresti nautin. Mielenkiinnon Laine kyllä vangitsi, mutta tuo “räjähteillä kyllästetty haamujuna”-tunnelma pysyi päällä.
    Suurella mielenkiinnolla odotan, mitä Laine meille seuraavaksi tarjoaa:)

    1. Minulla on Ikuisuusvuonon profeetat lukematta. Menee ehdottomasti lukulistalle. Pidin kovasti Leinen kerronnasta, vaikka tuota jylyä ja jytinää olikin yli tarpeen. Kiinnostavaa kuulla mitä miehellä on kerrottavanaan Helsinki Litissä. Aion ehdottomasti mennä kuuntelemaan.

  2. Luin Kuilun jo tammikuun puolella ja siitä asti olen haudutellut postaustani. Minun on ollut jotenkin harvinaisen vaikea summata lukukokemustani. Nyt vihdoin naputtelen tekstiäni valmiiksi ja luin arviosi: hienosti saat Kuilun tunnelman ja kirjan nimen merkitykset tuotua esille.

    1. No tässä kirjassa olikin hauduttelemista 🙂 Täytyypä käydä lukemassa juttusi.
      Kiinnostava keskustelu tulossa Helsinki Litissä, Kim Leine ja Sirpa Kähkönen! En malta odottaa.

  3. Hienosti tiivistät kirjan herättämät tuntemukset! Ja nimen omaan tiivistät! Minut tiiliskivi tyrmäsi niin, että sanoja pulppuaa siinä kuin kirjassa verta. Fanitan Ikuisuusvuonon profeettoja yhä Kuilua enemmän, mutta onpas Leine kertoja, ihmisen iljettävyyden kirurgi niin, että pilkahdus rakkauttakin erottuu.

    1. Tässä kirjassa oli tosiaan tyrmäystippoja sen verran, että pään selvittelyyn meni aikaa. Minä päädyin tiivistämään tunnelmani, vaikka tätä olisi voinut analysoida vaikka toisen tiiliskiven verran.
      Ikuisuusvuonoon on päästävä sukeltamaan pian, sen verran paljon sitä on tämänkin kirjan yhteydessä kehuttu.

keyboard_arrow_up