menu Menu
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Gummerus, Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus, Moyes Jojo 14/08/2015 0 kommenttia
Michael Crummey: Sweetland Edellinen Helene Wecker: The Golem and the Djinni Seuraava

Kuinka voisin selittää Patrickille, kuinka luonnolliselta se kaikki tuntui? Tätä nykyä vaihdoin Willin putket näppärän ammattimaisesti ja pesin hänen paljaan yläruumiinsa sienellä edes keskeyttämättä keskusteluamme. En enää edes säikähtänyt Willin arpia. Jonkin aikaa olin nähnyt hänet ainoastaan itsemurhakandidaattina. Nyt hän oli Will, ja sillä hyvä – raivostuttava, oikukas, älykäs, hauska Will, joka suhtautui minuun alentuvasti ja leikki mielellään professori Higginsiä ja antoi minulle Eliza Doolittlen roolin. Hänen kehonsa oli vain osa kokonaisuutta, jotain jota piti huolehtia säännöllisin väliajoin, ennen kuin jatkoimme juttelemista. Minusta tuntui, että kehosta oli tullut hänen vähiten kiinnostava osansa.

Tästä kirjasta on kirjoitettu niin paljon, etten ensin ajatellut edes vaivautua, mutta ehkä muutama sana sittenkin. Kirjan nimen mukaisesti, ensin ne hyvät uutiset: Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää on juuri niin viihdyttävä ja ennalta-arvattava (ehkä loppuratkaisua lukuunottamatta) kuin chick lit parhaimmillaan voi olla. Ennalta-arvattavuudenkin voi laskea hyviin uutisiin, sillä sitähän näiltä viihdekirjoilta yleensä odotetaan: takuuvarmaa viihdepakettia, jonka parissa voi heittää aivot hetkeksi narikkaan. Moyes sentään on yrittänyt rikkoa konseptia käsittelemällä vakavia aiheita, neliraajahalvausta ja eutanasiaa, mutta tekee sen niin kevyellä otteella ja romanttisista leffoista tutulla kaavalla, ettei viihtyminen ole uhattuna. Ei ole ihme, että kirjasta on myös leffa tekeillä. Itse asiassa juuri elokuvan vuoksi tähän alunperin tartuinkin, sillä niin moni  on verrannut tarinaa ranskalaiselokuvaan Koskemattomat, joka on yksi viime vuosien suosikeistani. Valitettavasti kirja ei yltänyt läheskään samalle tasolle.

Mainittakoon nyt jälleen, etten ole erityisemmin chick litin ystävä. Sen lajin kirjat harvemmin antavat ajattelemisen aihetta, ja henkilöhahmot ja aihepiirit ovat usein turhan pinnallisia ja yksioikoisia minun makuuni. Ainakin Moyes onnistuu antamaan kirjallaan ajattelemisen aihetta: Mitä kaikkea tarvitaan tekemään elämästä merkityksellistä ja elämisen arvoista? Onko oikein vai väärin päästää irti elämästä, jos ei voi elää sitä täysipainoisesti? Näitä asioita joutuvat pohtimaan onnettomuuden seurauksena neliraajahalvaantunut Will ja hänen henkilökohtaiseksi avustajakseen palkattu Louisa eli Lou.

Louisa Clark on 26-vuotias kahvilatyöntekijä, joka asuu vielä vanhempiensa luona. Hänellä ei ole koulutusta eikä suunnitelmia tulevaisuudesta. Lukiolaisena koettu traumaattinen ilta on tehnyt solmun Loun unelmien ympärille ja pelko on sitonut hänet elämään pientä elämää kotikylään. Kotona asuu myös pari vuotta nuorempi sisko Treena, jonka hyvin alkaneet opiskelut ovat tyssänneet yllätysraskauteen ja nyt 5-vuotiaan Thomas-pojan yksinhuoltajuuteen. Perheen äiti huolehtii kotona myös vanhuudenhöperöstä isästään. Raha on tiukilla ja perhe on riippuvainen Loun saamasta pienestä palkasta. Kun kahvila yhtäkkiä suljetaan, Lou ja koko perhe ovat pulassa. Pienellä paikkakunnalla on vaikea löytää töitä kouluttamattomalle ja työvoimatoimiston ehdotukset ovat toinen toistaan huonompia. Lopulta Lou ottaa vastaan työn neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaisena avustajana.

Will Traynor on 35-vuotias mies, jonka vauhdikas elämä on pysähtynyt kuin seinään. Komealla ja varakkaalla Willillä on ollut kaikkea: kaunis tyttöystävä, menestyksekäs ura, aikaa ja rahaa seikkailla ja valloittaa maailmaa. Ennen elämä oli kiipeilyä Kilimanjarolla ja sukellusta Mauritiuksella. Oman kodin edustalla tapahtunut liikenneonnettomuus on kahlinnut tämän aktiivisen ja itsenäisen nuoren miehen loppuelämäksi pyörätuoliin ja riippuvaiseksi muiden avusta. Yläluokkaisten vanhempiensa taloon rakennetussa siivessä Will yrittää elää katkeraa ja kivun täyttämää elämäänsä. Hän tarvitsee ympärivuorokautista apua kaikkeen ja kaikessa katkeruudessaan kiukuttelee vanhemmilleen ja alati vaihtuville avustajilleen. Vanhemmat palkkaavat Loun avustajaksi salaisena toiveenaan, että tämä saisi Willin elämänhalun palaamaan. Pian Lou saakin vahingossa tietoonsa, että hänen odotetaan saavan Will luopumaan toiveestaan avustettuun eutanasiaan. Aikaa on kuusi kuukautta..

Enemmän kuin Koskemattomat-leffaa, kirja muistutti mielestäni Cecelia Ahernin uusinta romaania Kuinka rakastutaan. Siinäkin rahavaikeuksista kärsivä nuori nainen auttaa itsemurhaa hautovaa varakasta nuorta miestä löytämään elämälleen taas merkityksen. Yhtäläisyyksiä on todella paljon. Siinäkin naisen perheenjäsenet ovat persoonallisia, hössöttäviä ja pohjimmiltaan hyvää tarkoittavia ja rikkaan miehen sukulaiset etäisiä, löyhämoraalisia ja jopa vastenmielisiä. Molemmissa kirjoissa myös elämän merkityksellisyyttä etsitään aluksi oudoista paikoista: Ahernin kirjassa pelastava enkeli turvautuu self-help-oppaisiin, Moyesin Lou yrittää sytyttää Willin elämänkipinän erilaisilla retkillä ja aktiviteeteilla. Tässä kohtaa tarina tökki minun ärsytyskynnystäni. Odotin koko ajan, että Lou saisi Willin ymmärtämään, että elämä voi olla arvokasta ja merkityksellistä vaikkei pääsisikään ratsastamaan Keski-Kiinan halki tai hyppimään lentokoneista. Sen sijaan pyörätuolia raahattiin laukkakilpailuihin, viininmaistajaisiin, konsertteihin ja luksuslomalle, ja annettiin ymmärtää, että Willin surkean elämän lisäksi myös Loun elämä on arvotonta, koska hän ei ole edes käynyt Pariisissa. Riittääkö edes rakkaus palauttamaan Willin elämänkipinän?

Henkilöistä ärsyttävin oli Loun poikaystävä Patrick, joka kuvattiin niin vastenmieliseksi ja egoistiseksi urheiluhulluksi, etten yhtään ihmettele, että kiukutteleva neliraajahalvaantunutkin alkoi Lousta tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Jatkuvasti treenaavassa, omista urheilusuorituksistaan ja kropastaan pakonomaisesti kiinnostuneessa Patrickissa ei tuntunut olevan oikein mitään tykättävää. Ennalta-arvattavuuden huippu taas oli kohtaus, jossa Lou ja pyörätuolissa istuva Will tanssivat hitaita juhlavieraiden ihmettelevien katseiden alla. Olin ennakoinut tällaisen tilanteen kirjaa lukiessani ja melkein nauroin ääneen, kun se tapahtui lähes prikulleen niin kuin olin kuvitellut. Ei epäilystäkään etteikö tämä olisi tulevan leffan yksi kohokohdista.

Puutteistaan huolimatta Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää on lajityyppinsä kelpo edustaja ja saa plussaa yrityksestä käsitellä vaikeaa aihetta sekä rohkeasta lopetuksestaan. Olen kuitenkin hieman yllättynyt kirjan saamasta valtaisasta suosiosta ja hehkutuksesta, sillä minä en saanut tästä läheskään samanlaista OMG-reaktiota kuin useimmat tuntuvat saaneen. Ainakin Goodreadsin arvioiden perusteella voisi päätellä, että olen vaan liian vanha tälle kirjalle 😉

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvääJojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Me Before You (2012), suom. Heli Naski
Gummerus 2015.

 

chick lit Jojo Moyes Kerro minulle jotain hyvää rakkausromaani sairaus


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up