Osallistun ensimmäistä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Osaa 4 emännöi Yöpöydän kirjat -blogi, josta löytyy kooste kaikista haasteeseen osallistuneista bloggauksista.

Valitsin haastekirjakseni Ernest Hemingwayn klassikon Kenelle kellot soivat. Ajatus sen lukemisesta syntyi viime vuonna, kun luin Espanjan sisällissodasta kertovan Victoria Hislopin romaanin Paluu. Toisen maailmansodan esinäytökseksi kutsuttua Espanjan sisällissotaa ja sen jälkeistä Francon diktatuuria on käsitelty myös monissa muissa lukemissani kirjoissa, mm. lempikirjailijani Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjassa, jonka järkälemäisen päätösosan El laberinto de los inspíritus sain juuri luettua. Siitä lisää piakkoin. Hemingwayn kirjan on sanottu olevan yksi kuuluisimmista Espanjan sisällissotaa käsittelevistä teoksista, joten aiheesta kiinnostuneena se oli pakko lukea. Klassikkohaaste oli hyvä motivaattori siihen tarttumiseen.

Robert Jordan, amerikkalainen espanjanopettaja ja räjähdeasiantuntija, liittyy tasavaltalaisten riveihin taistellakseen Espanjan sisällissodassa. Hän saa tehtäväkseen tuhota eräs silta tasavaltalaisten joukkojen hyökkäyksen helpottamiseksi. Hän liittyy vuoristossa lymyilevään partisaaniryhmään ja alkaa määrätietoisesti valmistella vaarallista tehtävää. Robert Jordan ei pelkää kuolemaa, mutta tapahtuu jotain mitä hän ei ole osannut ottaa lukuun: hän rakastuu. Partisaaniryhmään kuuluu kovia kokenut nuori nainen, Maria, joka on joutunut falangistiryhmän raiskaamaksi. Marian ja Robertin välillä syttyy kipinä, jolla on vain muutama päivä aikaa roihahtaa liekkiin. On elettävä tässä hetkessä, sillä tulevaisuus on tuntematon. Robert jatkaa tunnollisesti tehtävän valmistelua, vaikka näyttää siltä, että fasistit ovat saaneet vihiä suunnitelmista ja ovat jo valmistautumassa hyökkäykseen. Tunteet Mariaa kohtaan voimistuvat sitä mukaa kun kohtalokas räjäytyksen hetki lähestyy.

Robert Jordan ei ole tavallinen sotasankari. Siviiliammatiltaan opettajana toimiva vapaaehtoistaistelija on älykäs ja tunteellinen mies, joka suorittaa tehtäväänsä tunnontarkasti ja tehokkaasti, mutta sisällään käy läpi suuria tunnemyrskyjä ja epäilyksen hetkiä. Hemingwayn tapa kirjoittaa on hyvin suoraviivainen ja kirjassa on paljon kipakkaa vuoropuhelua. Kiinnostavimpia ovat jaksot, joissa sukelletaan Robert Jordanin pään sisään ja miehen herkkyys ja pohdiskelevuus pääsevät valloilleen, kuten tässä:

Mutta hänen sisimpänsä, joka oli hänen paras toverinsa, pohti la gloriaa. Tyttö sanoi la gloria. Sillä ei ole mitään tekemistä sellaisen kanssa kuin englannin glory tai la gloire, josta ranskalaiset kirjoittavat ja puhuvat. Se on sitä, jota on cante hondossa tai saetoissa. Sitä on El Grecossa ja San Juan de la Cruzissa, tietenkin, ja niissä toisissa. Minä en ole mikään mystikko, mutta sen kieltäminen olisi yhtä suuri osoitus tietämättömyydestä, kuin jos kieltäisi puhelimen olemassaolon tai että maa kiertää auringon ympäri tai että on muita kiertotähtiä kuin tämä.

Miten vähän tiedämmekään siitä, mitä on tiedettävä. Kunpa saisin elää kauan aikaa, sen sijaan, että minun on kuoltava tänään, sillä minä olen oppinut elämästä paljon näinä neljänä päivänä; ehkäpä enemmän kuin koko muuna aikana. Haluaisin tulla vanhaksi mieheksi ja tosiaan tietää jotakin. Mahtaakohan ihminen oppia jatkuvasti, vai lieneekö vain jokin tietty määrä, minkä ihminen saattaa omata? Luulin olevani perillä monista seikoista, mutta itse asiassa en tiedä niistä mitään. Kunpa olisi enemmän aikaa.

Partisaanijoukossa on myös muita kiinnostavia henkilöitä. Joukon johtaja on alkoholisoitunut ja arvaamaton Pablo, jonka lojaalisuus on toistuvasti kysymysmerkin alla. Todellinen mielipidevaikuttaja ja käskynhaltija ryhmässä on kuitenkin kovaluonteinen Pilar, Pablon nainen. Pilar on ryhmän todellinen tukipilari 😉 Vanha Anselmo on viisas ja kokenut mies, johon Robert Jordan luottaa sataprosenttisesti. Agustín on jatkuvasti ruokottomuuksia suoltava epämiellyttävä hahmo, Rafael taas laiska mustalainen, jota kiinnostaa enemmän jänisjahti kuin vartiopaikalla pysyminen. Kirjavaan joukkoon kuuluvat myös nuori sissi Primitivo, sekä veljekset Eladio ja Andrés, joista jälkimmäinen lähetetään täyttämään tärkeää tehtävää viestinviejänä.

Kirjan päätapahtumat sijoittuvat muutaman päivän sisälle, mutta henkilöiden muistoissa ja tarinoissa tarkastellaan myös muita sodan menneitä tapahtumia. Näistä ahdistavin on Pilarin kertomus siitä, miten he tasavaltalaississit valloittivat oman kotikaupunkinsa erityisen julmalla tavalla. Tutut kaupunkilaiset, fasisteina tunnetut, suljettiin kaupungintalolle ja sieltä yksi kerrallaan laitettiin kulkemaan villiintyneen väkivaltaisen ihmisjoukon läpi jyrkänteeltä alas kuolemaan. Kirjassa ei kaupunkia mainita nimeltä, mutta oletettavasti tämä tarina perustuu tositapahtumiin sisällisodan alkuvaiheissa Rondassa. Olen käynyt tässä upeassa, korkealle jyrkänteelle rakennetussa kaupungissa pari kertaa ja muistan kuulleeni silloin sen karmivasta historiasta. Hemingway on itse viettänyt paljon aikaa Rondassa, jossa hän mm. vietti aikaa härkätaisteluareenalla. Myös härkätaistelua sivutaan kirjassa, sillä Pilarin ex-mies oli matadori.

Tähän lukukokemukseen sisältyi myös kielitieteellistä pohdintaa. Olin napannut kirjan anopin kirjahyllystä ajattelematta sen enempää olisiko siitä tuoreempaa käännöstä saatavilla. Kyseinen painos oli vuodelta 1967 ja alkuperäinen Tauno Tainion vuonna 1944 tekemä suomennos. Kieli tuntui kömpelöltä ja vanhahtavalta, ja vuoropuheluissa espanjankieliset ilmaisut kirjaimellisesti käännetyiltä. Luettuani kirjan lainasin kirjastosta tuoreemman käännöksen, sillä halusin hieman vertailla niitä. Olisi pitänyt lisäksi lainata alkuperäinen englanninkielinen, mutta se jäi nyt tekemättä. Vuonna 2014 julkaistun tuoreemman käännöksen lopussa kääntäjä Hilkka Pekkala kertookin, miten hankalaa Hemingwayta ja varsinkin tätä teosta on kääntää. Hemingway on pyrkinyt jäljittelemään vuoropuheluissa espanjan kielen teitittelyn ja sinuttelun välistä eroa  ja osa henkilöistä käyttää vanhaa kastiliaa englanniksi tulkittuna. Lisäksi sen ajan sensuuri oli iskenyt kirjaan ja Hemingway on kääntäjän tulkinnan mukaan jättänyt protestina sensuroijan sanat (obscenity, unprintable) sellaisenaan törkeyksien tilalle. Kirjassa tosiaan kiroillaan paljon, mutta käytetyt voimasanat aiheuttivat lähinnä huvittuneisuutta ja hämmennystä, kuten esimerkissä alla. Käännöksiä vertailtuani tulin siihen tulokseen, että yleiskuvauksessa Pekkalan suomennos on sujuvampi, mutta vuoropuheluissa Tainio on kuitenkin onnistunut kääntämään tekstin omituisuudet luontevammin.

“Teen tarpeeni kaikkien maitoon”, Augustín sanoi, “ellei täällä ole kuin hullujenhuoneessa.” (Tauno Tainion käännös)
“Painokelvottomat minä teen kaiken maitoon”, Augustín sanoi. “Täällähän on kuin hullujenhuoneella.” (Hilkka Pekkalan käännös)

Vaikka kirjan lukeminen oli paikoitellen raskasta, Hemingwayn luoma jännite kantoi. Pakko oli lukea eteenpäin saadakseen selville, miten sillan räjäyttäminen onnistuu ja saavatko Robert ja Maria pitää toisensa. Ei tämä kirja turhaan klassikon asemassa ole. Hemingway toimi sotakirjeenvaihtajana Espanjassa, josta lähti vähän ennen sodan päättymistä, kuulemma syvästi masentuneena. Kenelle kellot soivat syntyi nopeasti ja julkaistiin vuonna 1940, vain vuosi sisällissodan päättymisestä. Kirjasta voi aistia tappion tunnelman, toivon murenemisen, kun vapaus, solidaarisuus ja tasa-arvo horjuivat Euroopassa. Tärkeä kirja lukea myös tänä päivänä.

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37 – Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat
For Whom the Bell Tolls (1940)
suom. Tauno Tainio
Tammi 1967, 4. painos. /
suom. Hilkka Pekkala
Tammi 2014.

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

12 Kommenttia

  1. riitta k says:

    31/01/17 @ 17:49 

    Olen lukenut tämän teininä enkä muista yhtään mitään. Pitäisikin lukea nyt uudelleen kun olen paljonkin lukenut Espanjan sisällissodasta. Kesällä luin uudestaan Vanhus ja meri -teoksen. Sen kieli tuntui minusta hurjan kökölle. Ehkä Hemingwayta pitäisi todella lukea englanniksi, kun muistan aikoinani ihastuneeni tuohon englanniksi lukemaani kirjaan.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      31/01/17 @ 19:06 

      Tämän kirjan kohdalla ei taida englanninkielinen auttaa, kun sielläkin Hemingway itse kääntää aika kökösti espanjaa vuoropuheluissa ja teksti vilisee niitä obscenity ja unprintable sanoja. Jäin muuten oikein pohtimaan miksi espanjan puhekielessä leche-sanaa käytetään niin monessa tarkoituksessa. Tässä sitä käytettiin etupäässä voimasanana, joka oli sitten suoraan käännetty. Eli maitoa kovasti hoettiin 🙂

      Vastaa
  2. Mai Laakso says:

    31/01/17 @ 18:16 

    Hieno bloggaus. Hemingway on tosi raskas luettava.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      31/01/17 @ 19:07 

      No onhan se kieltämättä vähän raskas, mutta kiinnostava kyllä!

      Vastaa
  3. Niina says:

    31/01/17 @ 21:48 

    Hemingway on niitä kirjailijoita, joihin minulla on vanha ennakkoasenne, kiitos lukion äidinkielen opetuksen.

    Tuo käännöshavainto sai ajattelemaan, että kuinka paljon kääntäjä voi vaikuttaa teoksen tekstiin ja ansioihin, mitä se on niittänyt alkuperäiskielellä. On ihanaa lukea muiden maiden kulttuureista ja menneistä ajoista, mutta pahimmillaan kääntäjä pilaa sen tunnelman, joka teoksessa on. Onneksi klassikoista otetaan uusia käännöksiä. Luin Velhon ja leijonan ja mietin senkin kohdalla, olisiko aika päivittää kieltä. se oli siis sujuvaa luettavaa, mutta mitähän mieltä esim. 7-10 vuotiaat olisivat siitä?

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      01/02/17 @ 08:57 

      Hemingway on tosiaan kääntäjälle haastava ja uskon, että molemmat ovat parhaansa tehneet. Tosi kiinnostavaa vertailla käännöksiä ja ihmetellä miten eri tavoin saman asian voi sanoa.

      Minulla ei ollut ennakkoasennetta Hemingwayta kohtaan. Itse asiassa en ole aiemmin lukenut Hemingwayta, mutta “törmännyt” häneen joka kulmassa. Jostain syystä olen sattumalta osunut useimpiin samoihin paikkoihin, joissa Hemingway on viettänyt aikaa. Jossain vaiheessa matkustellessa tuntui, että istahdinpa mihin tahansa kahvilaan, seinässä oli kyltti että Hemingwaykin tapasi käydä täällä 🙂 Se mies on ehtinyt joka paikkaan 😉

      Vastaa
  4. Veera says:

    01/02/17 @ 10:42 

    Luin joskus Hemingwayta useamman kirjan verran, mutta tämä jäi välistä sillä kertaa. Olinkin unohtanut jatkaa projektia, niin postauksesi osui hyvään saumaan. 🙂

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      01/02/17 @ 10:46 

      Onko sinulla jotain suosikkia Hemingwayn teosten joukossa? Ehkä uskaltautuisin vielä toisenkin lukemaan 🙂

      Vastaa
  5. Elina says:

    01/02/17 @ 18:18 

    Luin tuon vanhan suomennoksen ja se oli minusta kömpelö, mutta silti pidin kirjasta. Kirjasta tuli kummallinen lukukokemus, jossa haikeus ja julmuus ja rakkaus sekoittuivat jonkinlaiseksi unenomaiseksi kokonaisuudeksi.

    Minäkin olen useampia Hemingwayn teoksia lukenut. Jäähyväiset aseille on suosikkini, mutta luin sen parikymppisenä, joten en tiedä, olisiko se enää niin vaikuttava. Vanhus ja merikin on hieno kirja.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      01/02/17 @ 18:49 

      No aika kömpelöhän se oli, mutta vertailussa yllättäen vanhempi oli luontevampi vuoropuhelun osalta. Hyvin kuvasit, minustakin kirjassa oli unenomainen tunnelma.

      Vastaa
  6. KirsiMaarit/Kaikkea kirjasta says:

    03/02/17 @ 08:31 

    Hemingwayt ovat minulla lukematta kokonaan. Kun tarkemmin ajattelen, niin olen melko vähän lukenut ulkomaisia klassikoita – no, nyt niitä tulee luettua tämän klassikkohaasteen myötä, vaikka välillä toki valitsen kotimaisiakin.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      03/02/17 @ 08:43 

      Klassikkohaaste on kyllä loistava syy tarttua niihin kirjoihin, jotka aina tuppaavat jäämään sille “tämäkin olisi kiva lukea” -listalle.

      Vastaa

Jätä vastaus.