Asettauduin haara-asentoon putsattavaksi ja nautin Ettun köpelönhellästä läheisyydestä, meidän leikistämme. Isän luutiessa minua lumesta kuiskasin: Missä äiti?

Isä ei aluksi näyttänyt kuulevan kysymystä, alkoi vilustumissepostella huurteisia tumppujani vesipatterin päälle ja Pattin huovuttamia kukallisia sisätöppösiä jalkoihini. Minun teki mieli olla isän kanssa kahden ja kertoa, miten ikävä minulla oli ja että halusin tulla mummin luota kotiin. Mutta sitä ei voinut tehdä tunkeilijoiden läsnäollessa, ja olisin halunnut työntää Miken ja Rosen veljekset takaisin pihalle. Sisälläni ääni huusi että tämä on meidän kotimme, tänne kuulumme ainoastaan me ja meidän tuoksumme.

Mutta Rosea ei tosiaan näkynyt. Mitään muuta ei tuntunut puuttuvan, paitsi äidin läsnäolo. Aivan kuin äidistä olisi jäänyt jälkeen samanlainen tyhjyys kuin silloin kun tipauttaa valkoiseen pisaraan sinistä väriä ja se syvenee. Niin kuin seinäkellon ääni tekee äänettömyyden, jotakin sellaista siinä oli.

Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Näillä sanoilla alkaa Katja Ketun uusin romaani Rose on poissa. Joskus naisella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttua sudeksi, sanoi myös kirjailija kirjan julkistamistilaisuudessa. Itse hän on luonut polkunsa suden sijasta Kettuna ja onnistunut jolkottelemaan omintakeisella kielellään ja tarinoinnillaan suomalaisten sydämiin. Suorasta ja ronskistakin tekstistä tunnettu Kettu on löytänyt herkemmän rekisterin uudessa romaanissaan, mutta vauhtia ja vaaraa ei puutu tästäkään tarinasta. Jännityskirjan sykkeellä etenevä aistivoimainen rakkaus- ja mysteeritarina sijoittuu kiehtovaan kontekstiin, suomalaissiirtolaisten ja ojibwe-intiaanien erityisiin siteisiin Pohjois-Amerikan reservaatissa.

Kettu on perehtynyt aiheeseen syvällisesti. Yhdessä Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa julkaistu tietokirja Fintiaanien mailla (WSOY 2016) dokumentoi suomalaisten siirtolaisten ja Pohjois-Amerikan alkuperäisväestön jälkeläisten eli fintiaanien elämää. Aihe ei ole selvästi jättänyt Kettua rauhaan vaan tietokirjan rinnalle on syntynyt fiktiivinen kuvaus. Ja hyvä niin! On ilo lukea kielellisesti kutkuttavaa ja juonellisesti sykähdyttävää tarinaa, josta voi samalla oppia historiaa ja kuulla niiden äänen, jotka harvoin ääneen pääsevät.

Lempi palaa 45 vuoden poissaolon jälkeen kotireservaattiin tapaamaan muistisairasta isäänsä Ettua. Isän muisti on pysähtynyt vuoteen 1973, jolloin hänen vaimonsa, Lempin äiti Rose, katosi mystisesti. Joka aamu Ettu herää hämmentyneenä ja joutuu kohtamaan yhä uudelleen tuoreelta tuntuvan haavan: rakas Rose on poissa. Paikallinen poliisi on helisemässä Ettun jatkuvasti tekemistä katoamisilmoituksista, mutta nyt on tapahtunut käänne, joka saa poliisin ottamaan yhteyttä Lempiin: Ettun muisti on yhtäkkiä alkanut palautua. Lempi palaa Fond du Lacin reservaattiin kohtaamaan lapsuutensa kipeimmät ja suloisimmat muistot ja ottamaan selvää äitinsä kohtalosta.

Kirjeromaanimuotoinen kerronta koostuu Lempin kirjeistä rakastetulleen Jim Harmaaturkille niinkin tuoreessa ajassa kuin elokuussa 2018. Menneisyys avautuu vähitellen Rosen kirjeissä tyttärelleen, jotka on kirjoitettu helmikuussa 1973 ja löytyneet hiljattain. Romaani on jaettu lukujen sijaan polkuihin, jotka johdattelevat tarinaa ja päähenkilöiden elämää unohduksen ja kätkeytymisen poluille, rakastumisen polulle, alistumisen ja katkeruuden polulle, jopa sotapolulle. Suden polulta päästään lopulta muistamisen polulle ja kohti toivoa.

Sukujuurten lonkerot kietoutuvat tiukasti Lempin – intiaaninimeltään Agaasin Makwaasagim, Pikku Käpälä – eloon ja oloon. Äiti Rose on ojibwa-intiaani, Suden klaania ja Muodonmuuttajien sukua. Isoäiti Patti on Midewin-parantajayhteisön arvostettu jäsen ja myöhemmin kohoaa yllättävään asemaan, reservaatissa sijaitsevan kasinon johtoon. Ettun vanhemmat Helmi ja Heinari taas saapuivat aikanaan omia polkujaan Suomesta paremman elämän perässä, mutta päätyivät pakkoavioliittoon ja asumaan reservaattiin, jossa he kohtasivat samanlaisia ennakkoluuloja kuin alkuperäiskansat konsanaan. Lakkopukariksi ja kommunistiksi leimattu Heinari murtui lopulta FBI:n vainojen pelossa, Helmin ankara luonto taas piinasi miniä-Rosea loppuun saakka.

Rose on onnistunut säilyttämään vahvan yhteyden luontoon ja yhteisönsä perinteisiin, vaikka niitä valtaväestön toimesta onkin yritetty kitkeä. Lapsena Rose viedään muiden reservaatin lasten mukana väkisin sisäoppilaitokseen, jossa intiaaniutta kuurataan pois nimeä myöten. Siellä Rose törmää myös pahuuteen, joka vainoaa häntä loppuelämän. Tyttöjen hyväksikäyttö ja alkuperäiskansojen kaikenlainen sortaminen saavat Rosen sotapolulle. Kun pahuus luikertelee myös reservaattiin, Rosen on tehtävä jotain kadonneiden ja kadotettujen tyttöjen hyväksi. Vaikka sitten muututtava sudeksi.

Rakastan tämän romaanin kieltä. Kettu kirjoittaa aistivoimaista, rehevää ja rohkean leikittelevää kieltä, jonka lukeminen on elämys. Siinä on vaikutteita eri murteista, mutta vahvimpana sanoissa elää villi luonto ja kesyttämätön ihmisluonto: Siinä kohtaa villaniityn kuopat hamusivat saappaanvartta ja imivät sen sumppuunsa kuin nälkäiset vasat, lutkuttivat ja antoivat mossahtaen periksi paineesta, kun Mike kompuroi eteenpäin. Tekstin poljento on välillä kalevalaisen runollista (Ei se kestäkään, ei tuo pojannikkare, ensituuleen kaatuvainen, kunttaan uppoavainen ja nyt minä olen sille menossa.) ja välillä jännityskirjamaisen sähäkkää (En koskaan eläessäni ollut nähnyt kuinka isoa miestä vedetään korvasta, mutta nyt näin.).  Ja miten ekologisia ilmauksia Kettu käyttää, kuten tuo yllä olevan lainauksen vilustumissepostella! Se tiivistää ytimekkäästi ja silti vivahteikkaasti isän huolen märissä vaatteissa kotiin tulevasta lapsesta. Vastaavia ihanuuksia on esimerkiksi varhaanmaisema ja hämäräntakkuinen. Tälle romaanille toivoisi menestystä myös maailmalla, mutta kääntäjiä ei kyllä käy kateeksi. Vaatii todellista taitoa tulkita näin vahvasti omaäänistä kerrontaa vieraalle kielelle.

Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018
Saatu kirjanjulkkareissa

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.