Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

Kaukonen Katja, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, WSOY 19/04/2024 0 kommenttia

Pam Williams: A Trace of Sun

Edellinen

Ina Mutikainen: Unohdus

Jos Inga ja Antti myöhemmin kaipaisivat Örön-matkaltaan jotakin tai muistelisivat tiettyä, erityistä hetkeä, se voisi olla juuri tämä: He seisovat somerikkorannalla rinnakkain ja aloillaan kuin kaksi patsasta. Kaikki ihmisen rakentama historia puuttuu. Ei ole taloja, ei laitureita, ei muistutusta Annasta, Juhosta, ei Antin armeija-ajoista. Kaikki muistot, kuvitelmat ja aavistukset menneestä lentävät tuulen mukana kauas pois. On vain puhdas olemassaolo. Tämä on Antin ja Ingan ikioma, yhteinen maisema, heidän Örönsä. Tällainen koko saari on joskus ollut. Tällaista on tyhjyys, tila, mahdollisuudet, vapaus, ajattomuus, yhteys. Ympärillä kuuluu ikiaikainen pauhu, jossa ei voi kuin huutaa tai olla hiljaa. Kohina pakottaa tekemään jommankumman valinnan. On helpompi olla hiljaa, antaa meren puhua.
Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

Pidin joitain vuosia sitten kovasti Katja Kaukosen romaanista Lumikadun kertoja, joka sijoittui 30-luvun lopun Puolaan. Historiallinen romaani hyödynsi maagista realismia, ihastutti lyyrisellä kielellään ja värikkäillä henkilöillään. Historiallista miljöötä, maagista realismia ja lyyristä kieltä on luvassa myös Kaukosen tuoreessa romaanissa Pitkä ikävä. Tällä kertaa henkilökuvaus ei niinkään hurmannut, vaan löysin viimein sopivan teoksen Helmet-haasteen kohtaan ”Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo”. Tässä heitä oli useitakin. Kirjan harvinaislaatuinen tapahtumapaikka sen sijaan veti minua puoleensa. Romaani sijoittuu Örön linnakesaarelle, jossa olen pari kertaa itsekin saanut viettää aikaa.

Pitkä ikävä sijoittuu Örön saarelle kahdessa aikatasossa. Vuonna 1916 seurataan Juhoa ja Annaa, jotka ovat hiljattain menneet naimisiin Juhon äidin vastustuksesta huolimatta. Kun Juho palkataan raskaisiin linnoitustöihin Örön saarelle, unelma yhteisestä kodista siirtyy tulevaisuuteen. Örön yllä Pietari Suuren haamu valvoo oman merilinnoituksensa etenemistä, öisin lauleskeleva seireeni houkuttelee naisenkaipuuta potevia työmiehiä mereen ja käärmeet luikertelevat saariparatiisin kivikoissa. Vuonna 2020 keski-ikäinen pariskunta Inga ja Antti viettävät viikonloppua Örössä, joka on hiljattain siirtynyt puolustusvoimilta Metsähallitukselle ja josta on tullut osa Saaristomeren kansallispuistoa. Antti muistelee saaressa varusmiehenä viettämäänsä aikaa ja Inga etsii jälkiä isoisoäidistään Annasta, jonka huhuttiin olleen miehensä mukana saaressa. Suvussa siitä oli aina riidelty. Mummi oli sanonut saaneensa alkunsa Örössä, mummin sisko taas väittänyt, ettei Anna-äiti koskaan käynytkään saaressa. Ingalla on pakkomielle saada asiasta joku selvyys.

Tuttuihin paikkoihin sijoittuvia kirjoja on aina jännä lukea, mutta kun kyse on niinkin rajatusta alueesta kuin saaresta, tuttuuden tunne on vielä enemmän käsin kosketeltava. Vasta rakenteilla olevaa linnoitusta on tietysti vaikeampi tavoittaa, mutta Ingan ja Antin matkassa kävelin aivan tuttuja polkuja, kuten Pitkää ikävää, jonka mukaan kirja on saanut nimensä. Saaren etelä- ja pohjoiskärkeä yhdistävän tien nimi on tosiaan Pitkä ikävä ja siitä haarautuu saaren keskiosassa Lyhyt ikävä. Teiden nimet ovat jäänne varuskunta-ajoilta, kun miehet joutuivat marssimaan teitä päästä päähän useaan kertaan. Pitkän ikävän päästä löytyy myös vanha puhelinkoppi, joka toimi aikoinaan varusmiesten sääsuojana. Kirjassa Inga saa kyseisessä puhelinkopissa paniikkikohtauksen. Näin selkeästi en ole pitkään aikaan sijoittanut romaanin henkilöitä oikeaan maisemaan. Tiedän tarkkaan millaisessa miljöössä Inga ja Antti riitelevät ja mököttävät ja syövät ateriansa. Myös saaren ainutlaatuinen luonto on kirjassa vahvasti läsnä: hiekkarannat, kalliot, nummet ja kangasmetsät, harvinaiset kasvit ja linnut sekä lukuisat perhoslajit. Ja ne käärmeet.

Käärmeet luikertelevat kirjassa sekä kirjaimellisesti että symbolisesti. Monet juonikuviot ovat vihjailujen varassa ja sellaisiksi jäävätkin. Ingan ja Antin kanssa samaan aikaan saarella ovat äiti-tytärkaksikko Paula ja Maria, jotka tulevat joka vuosi etsimään Marian isää, joka katosi Paulan elämästä ennen Marian syntymää. Ingaa vaivaa se, että Antilla vaikuttaa olevan niin tuttavalliset välit Paulaan ja tämän tyttäreen. Antti väistelee aihetta ja on muutenkin etäinen, mistä Inga jaksaa joka välissä motkottaa. Inga on ehdottomasti kirjan ärsyttävin henkilö, koko ajan vänkäämässä ja väittelemässä jostain. Joko mies ei huomioi häntä tarpeeksi tai sitten huomioi väärällä tavalla. Antti antaa hänelle muistoksi sydämen muotoisen kiven ja sekin on Ingasta aivan väärin tehty ja ajateltu. Antti taas vaikuttaa vuoroin saamattomalta vätykseltä ja vuoroin itseriittoiselta paskiaiselta. Hänen taustastaan paljastuu ainakin limainen seksihurjasteluilla rehvastelu. Outoa isyystarinaa kertova ja manipuloiva Paula saa ärsyttävyydessä kirkkaan kolmossijan.

Kahdessa aikatasossa liikkuvissa romaaneissa käy usein niin, että toinen aikataso vetää enemmän puoleensa. Tässä romaanissa vahvuus löytyy menneestä ajasta, Juhon ja Annan tarinasta. Merilinnoituksen rakentuminen kuritushuonevankien ja pakkotyöläisten toimesta on hurjaa mutta kiinnostavaa luettavaa. Arvoituksellisuuttta luo Annan ympärillä pyörivä mysteeri. Oliko hän oikeasti saaressa vai ei? Täytyy myöntää, että mysteeriksi se edelleen jäi. Juhon palattua Öröstä kotiin, alkaa viimein oman pesän rakennus. Anoppi ei voi sietää Annaa, väittää tätä hourupääksi, eikä usko, että Annan odottama lapsi voisi olla Juhon. Juho päättää perustaa perheensä kaukana äidistä. Idylliin tulee kuitenkin säröjä, kun Anna alkaa viihtyä liikaa heillä vuokralaisena asuvan ompelijatar-Hiljan kanssa ja naiset alkavat Juhon harmiksi alituiseen rampata Helsingin Kaivopuistossa sijaitsevassa pensionaatissa kankaanostoreissuillaan.

Kaukonen kirjoittaa lyyrisen kauniisti, mutta myös vaikeaselkoisesti. Tässä romaanissa häiritsi myös dialogin epäluontevuus, varsinkin nykyajan osuuksissa. Ingan ja Antin keskusteluyritykset olivat joko oudon töksähteleviä tai sitten antauduttiin erikoisiin filosofisiin monologeihin, joita on vaikea kuvitella kenenkään aidosti puolisolleen lausuvan. Kuten tämä Ingan purkaus miehelleen:

”Ihmisen elämä on kuin paperinukkeleikki. Muistan, kun aloin ymmärtää, ettei se johtanut mihinkään. Tarina jäi aina kesken. Tajusin, ettei enää tarvitse leikkiä. Nuket voi hylätä mutta niitä voi kuljettaa mielessään, keksiä pelkän tarinan ja jossakin vaiheessa unohtaa. Niinkö meillekin käy? Niinkö kävi Annalle ja Juholle? Kun meitä ei enää tarvita, kuolemme pois, joku kuljettaa meitä hetken matkaa mielessään, kertoo ehkä tarinoita Ingasta ja Antista.”
”Kuulostaa järkeenkäyvältä”, Antti vastasi, haukotteli ja pani pullon reppuunsa.

Tajusin vasta kirjan aloitettuani, että se on viimeinen osa saaritrilogiaa. En ole lukenut aiempia osia Kohina (2014) ja Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (2020), mutta onneksi kaikki osat voi lukea itsenäisinä teoksina. Arvoitukseksi jää, olisiko edellisten kirjojen lukeminen tuonut jotain lisävalaistusta tähän teokseen. Ainakin hoksasin, että Kohinaan viitattiin ihan suoraan, kun Inga löytää sen Örön satamakahvilan kierrätyshyllystä. Inga sanoo kirjassa ikävöivänsä sekä menneitä että tulevia. Hän on harvinaisen tyytymätön elämäänsä ja vaikuttaa ihmiseltä, joka aina haikailee jotain, mitä hänellä ei ole. Onneksi edes hetkeksi hän löytää Örön rannalta rauhan ja pystyy ankkuroitumaan hetkeen, olemaan edes hetken tyytyväinen siinä missä on. Niin hieno paikka se on, että on ihme, jos siellä ollessaan kaipaisi minnekään muualle.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17 – Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

Katja Kaukonen:
Pitkä ikävä
WSOY 2024