menu Menu
Kansallisteatteri: Sinivalas
Teatteri 06/03/2020 0 kommenttia
Alejandro Zambra: La vida privada de los árboles Edellinen Héctor García & Francesc Miralles: Ikigai - Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain Seuraava

Kansallisteatterissa käsitellään tällä hetkellä useamman teoksen voimin ihmisen pienuutta ja avuttomuutta isojen ongelmien keskellä. Sekä Paula Salmisen Ilmasilta Willensaunassa että Paavo Westerbergin Sinivalas suurella näyttämöllä keskittyvät kuvaamaan yhden kommunikaatio-ongelmaisen perheen kautta globaaleja haasteita. Molempien lähtökohtana tuntuu olevan kysymys siitä, miten on mahdollista ratkaista planeetan suuria kysymyksiä, jos ihmiset eivät tule toimeen edes yhden perheen sisällä. Molemmissa kuvataan etuoikeutetun länsimaisen ihmisen syyllisyyttä ja maailmantuskaa. Tämä kirjoitukseni keskittyy Sinivalaaseen, mutta Ilmasilta saattaa huomaamatta pukata siltoja näiden teemojen välille.

Paavo Westerberg on kirjoittanut ja ohjannut suurelle näyttämölle kunnianhimoista kotimaista draamaa, Sinivalas nähtiin kantaesityksenä keskiviikkona 4.3.2020. Kirjoitin muuten ensin Paavi Westerberg, mikä oli ihan sopiva freudilainen lipsahdus, sen verran raamatullisia ja profeetallisia viittauksia Sinivalas sisältää. Tietysti päällimmäisenä Joona valaan vatsassa, mutta on myös perisyntejä mukailevat otsikoinnit ja viimeinen ehtoollinenkin nähdään Leonardo da Vincin kuuluisan maalauksen asetelmaa mukaillen. Muitakin kulttuurillisia ja taiteellisia viittauksia näytelmässä riittää, Tšehovista HBO-estetiikkaan. Nimensä mukaisesti tämä näytelmä on aikamoinen järkäle pilkottavaksi, vähän ahdistaa yrittääkään. Seuralaiseni kiteytti tunnelmat ensi-illan jälkeen ytimekkäästi yhteen sanaan: mielenkiintoinen. Sitä tämä näytelmä todella on, yritän kuitenkin pohtia mielenkiintoisuuden eri puolia vähän monisanaisemmin.

Anna (Elena Leeve) viettää 35-vuotisjuhliaan lapsuusperheensä kesäpaikassa ulkosaaristossa. Mukana juhlissa ovat Annan aviomies Matias (Heikki Pitkänen), isosisko, neljä veljeä ja isä. Seuraan liittyy myös mökkinaapuri Erkki (Eero Aho), jonka kanssa Annalla on salasuhde. Peter-veljen (Elmer Bäck) mukana saarelle saapuu myös kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka on kirjoittamassa kirjaa Peterin bändistä. Suvun kokoontuessa saareen hiipii myös muita hiljaisia mutta valtavasti tilaa vieviä vieraita: itsemurhan tehneen äidin haamu, Annan miehen masennus, Annan ja Erkin salasuhde, kaikkia vaivaava ilmastoahdistus, perheen puhumattomuus. Perheen konflikti kärjistyy seuraavilla tapaamisilla, kun eteen nousee kysymys saarimökin myynnistä. Muut haluaisivat myydä, Anna ei haluaisi päästää irti saaristoidyllistään. Syntyy pattitilanne ja vanhat kaunat roihahtavat pintaan. Toisessa näytöksessä tapahtumia alkaa yhä vahvemmin ohjailla kirjailija Laura, joka onkin vaihtanut tekeillä olevan romaaninsa keskushenkilön Peteristä Annaan. Tämä metatason kerrontaratkaisu tietysti viehätti kirjanystävää. Oliko koko näytelmä siis romaanikäsikirjoitusta?

Erkki ja Anna ”maalauspuuhissa” venevajassa. Kuva: Tommi Mattila, Kansallisteatteri.

Ilmasillassa yksi henkilöistä pohti älytöntä sanontaa ”Elefantti syödään pala kerrallaan”. Miten kukaan voisi syödä kokonaisen elefantin? Entä jos vastassa onkin elefantin sijasta jotain vielä suurempaa, esimerkiksi sinivalas? Sinivalas-näytelmässä Pekka-veli (Antti Pääkkönen) toteaa, ettei tämän perheen olohuoneessa ole koskaan ollut virtahepoa, vaan sinivalas. Perheen vaietut traumat ovat kasautuneet niin suureksi puhumattomuusmöykyksi, että sen puhjetessa sisältä valuu hallitsematonta mätää ja vihanpurkauksia. Samainen Pekka kokee perheen parissa vajoavansa takaisin viisivuotiaan tasolle, vaikka muuten on arvostettu ja menestyvä ylilääkäri. Pekalle lapsuusmuistot saaresta ovat tuskaisia: 8-vuotias poika sai piilotella äidin pulloja metsään. Nyt aikuisena hän etsii lohtua samoista vääristä paikoista kuin äitinsä aikanaan. Humalassa toikkaroiva, alati silmälasejaan etsivä Pekka on kaikessa säälittävyydessään tunnistettava, jotenkin perisuomalaisen surullinen hahmo. Muut veljet ja sisar jäivät etäisemmiksi eikä heidän tuskansa tullut samalla tavalla lähelle.

Pekka etsii taas silmälasejaan. Kuva: Tommi Mattila, Kansallisteatteri.

Ilmastonmuutosta käsitellään tyypillisin argumentein. Perheen isä (Markku Maalismaa) ja naapurin Erkki ovat sopivasti ilmastotutkijoita, joten mukaan saadaan vähän tieteellisempää näkemystä. Sitä on hyvä julistaa suu täynnä hodaria, tehostetuin ketsuppiplörtsäyksin. Jokaisella on oma tapansa käsitellä ilmastoahdistusta ja lievittää syyllisyyttä. Yhdellä se on kasvissyönti, toinen vannoo metsittämisen nimiin, kolmas kompensointiin. Monen mielestä yksittäisen ihmisen valinnoilla ei ole merkitystä, vaan tarvitaan ison mittakaavan ratkaisuja. On myös kokonaan toivonsa menettänyt, joka uskoo laivan jo uponneen. Hän tyytyy hiljaa grillin ääressä muodostamaan paprikoista sanan HELP. Näytelmään ujutetut koomiset elementit saivat minut sekä nauramaan että vähän häpeämään sitä että nauroin. Parviaisen lakonisesti selostama hidastettu slapstick-tappelu oli ihan hyvä kevennys, osa huumorista meni kuitenkin vähän vaivaannuksen puolelle.

Esityksessä hyödynnetään samaa livevideotekniikkaa, joka ihastutti Westerbergin edellisessä suuren näyttämön ohjauksessa Kolme sisarta. Sinivalaassa livekuvausta on hyödynnetty vielä mittavammin, mutta tavallaan piilotetummin. Kolmessa sisaressa kuvaajat olivat paljon mukana näyttämöllä, Sinivalas vie kamerat sinne mihin katsojalla ei ole pääsyä: näyttämön reunaan suljettuihin huoneisiin. Katsoja pääsee ikään kuin tirkistelemään intiimeihin tilanteisiin. Mitä tapahtuu saunassa, venevajassa, mökin keittiössä? Alkuun videokuvaa tulee niin paljon, että mietin tulinko leffaan vai teatteriin. Esityksen kuluessa videotekniikkaa hyödynnetään kuitenkin niin kekseliäillä tavoilla, että annan anteeksi alun elokuvamaisuuden. Toisessa näytöksessä näyttämöratkaisut ovat muutenkin ensimmäistä näytöstä sävykkäämpiä. Lavastus, valaistus ja musiikki pääsevät loistamaan etenkin toisessa näytöksessä. Myös dramaturgiset ratkaisut säväyttivät enemmän toisessa näytöksessä, ensimmäisessä oli liikaa Sapiens-näytelmästä tuttuja pysäytyskuvia. Hienosti näyttelijät osaavat kyllä jähmettää itsensä eri tilanteisiin.

Näytelmän suurin ongelma on se, ettei se lupaavista aineksista huolimatta onnistu kouraisemaan katsojaa tarpeeksi syvältä. Lähimmäksi siinä päästään Emmi Parviaisen kasvojen kautta, joiden hienovaraisia mikroilmeitä saa tarkastella lähikuvissa kolmelta isolta screenilta. Upeaa näyttelemistä taas Parviaiselta! Myös kameraan tottuneet Elena Leeve ja Eero Aho loistavat, muut jäävät auttamatta sivuosaan itsestään riippumattomista syistä. Parviaisen esittämä kirjailija Laura sanoo jossain kohtaa, että rakastaa jokaista tarinansa henkilöä kaikkine puutteineen. Minä en katsojana ollut yhtä ihastunut, en saanut luotua samanlaista tunnesidettä henkilöihin. Mistähän johtui? Ehkä siitä, että henkilöt olivat niin korostetun etuoikeutettuja ja egoistisia, ettei heitä ihan täysin voinut sympata. Ehkä toisaalta siitä, että tunteiden ilmaisu typistyi v-sanojen huuteluksi: Vittu mä vihaan tätä perhettä! Odotin tekstiltä enemmän syvyyttä.

Laura selostaa perheen neuvotteluja saaren myynnistä. Kuva: Tommi Mattila, Kansallisteatteri.

Joonan lisäksi valaan vatsassa on käynyt muuan merimies 1800-luvun lopulla. Hänet onnistuttiin tarinan mukaan pelastamaan, mutta entä näytelmän perhe: onnistuvatko he pääsemään valaan vatsasta? Entä tämä planeettamme, onko meillä enää mahdollisuutta kääntää kurssia? Näihin kysymyksiin näytelmä yrittää vastata, mutta vierittää lopulta päättelyn taakan katsojalle. Jäin pyörittelemään ajatusta, haluttiinko kaikella sanoa, että kohtalomme on jonkun korkeamman käsissä. Oli se sitten romaani- tai näytelmäkirjailija, jolla on valta päättää miten tarina päättyy. Tai joku korkeampi voima, joka asettelee meitä haluamiinsa positioihin. Onko siis lopulta väliä mitä valitsemme? Pitäisikö vain antautua virran vietäväksi ja kellua kaiken läpi, tuli mitä tuli? Olemmeko me aiheuttaneet myrskyn, kuten Joona uskoi, ja onko meillä myös avaimet myrskyn taltuttamiseen? Tästä näytelmästä ei saa selkeitä vastauksia, mutta voiko sitä edes odottaa. Jos ”Paavi” Westerbergillä olisi vastaukset näihin kysymyksiin, hän tekisi jotain ihan muuta kuin näytelmiä. Ehkä loppuun oli kuitenkin ujutettu toivon pilkahdus, ajatus siitä että lopun voisi kirjoittaa uusiksi, yhdessä.

Ennen ensi-iltaa Bloggariklubilla Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho esitti ajatuksensa taiteen ja viihteen erosta: Taide auttaa muistamaan, viihde unohtamaan. En varmasti ole ainoa, joka tarttuu tähän lauseeseen. Vaikka ajatus onkin kärjistävä, siihen on helppo yhtyä. Ainakin Sinivalas on ensi-illan jälkeen pyörinyt mielessäni moneen otteeseen (osin siksi että netin algoritmit tarjoavat minulle jatkuvalla syötöllä Sinivalas-mainontaa). Löydän esityksestä koko ajan uutta pureskeltavaa ja voisin jatkaa tätä juttuani vaikka kuinka pitkään. Päätän nyt kuitenkin säästää lukijoitani enemmiltä jorinoilta. Teatterielämyksenä monitulkintainen ja ajatuksia herättävä Sinivalas on ehdottomasti näkemisen arvoinen, etenkin jos livevideotekniikka osana näytelmää on vielä kokematta.

Kiitos Bloggariklubille kutsusta ensi-iltaan!

Sinivalas
Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 4.3.2020

Rooleissa Eero Aho, Elmer Bäck, Kristiina Halttu, Elena Leeve, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Emmi Parviainen, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Timo Tuominen

Ohjaus Paavo Westerberg
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tuomas Lampinen
Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen
Äänisuunnittelu Kasperi Laine
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva-Cox
Dramaturgi Eva Buchwald
Ohjaajan assistentti Alise Polačenko

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Ilmasilta ilmastonmuutos Kansallisteatteri näytelmä Paavo Westerberg perheet Sinivalas teatteri


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up