”Jos elää pitkän elämän eikä koskaan oo tuntenu itseään täydellisen masentuneeks, ei oo luultavasti ollu ihan hereillä.”

Kansallisteatteri: Kaikki hienot jutut

Parasta teatteria aikoihin! Kansallisteatterin Kaikki hienot jutut on Duncan Macmillanin yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa käsikirjoittama vuorovaikutteinen monologinäytelmä, jonka Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen ovat suomentaneet ja mukauttaneet suomalaiseen todellisuuteen sopivaksi. He myös vuorottelevat sen esittäjinä. Olin katsomassa näytöstä, jossa esiintymisvuorossa oli Mari Lehtonen. Ilja Peltonenkin näytti olevan katsomossa ja sai varmasti olla ylpeä kollegansa suvereenista vedosta.

Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: kertoja alkaa äitinsä itsemurhayrityksen jälkeen kerätä listaa asioista, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Päähenkilö on vasta 7-vuotias aloittaessaan listan (1. Jäätelö), mutta lista kulkee rinnalla vuosien ajan päähenkilön kasvaessa kohti aikuisuutta: teinikapinat, opiskelijaelämän, ensirakkauden huuman, kosinnan ja häät ja niitä seuraavat myötä- ja vastamäet. Lista antaa voimaa synkkinä hetkinä ja voimistaa iloa silloin kun on juhlan aika. Mutta voiko listalla pelastaa äidin? Tai itsensä? Teemana itsemurha ei ole kevyimmästä päästä, mutta aihetta käsitellään näytelmässä arvokkaasti siitäkin huolimatta, että esitys on myös hulvattoman hauska. (Olen piilottanut tämän jutun alle lyhyen arvion kirjasta, jossa käsitellään myös itsemurhaa. Se ei tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin tämä esitys ja siksi se on tuolla vähän piilossa..)

Rakastan kaikkea kulttuuria, joka saa nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Kaikki hienot jutut on juuri sellainen, herkistyspalan kurkkuun nostattava ja nauruvatsaa kutitteleva esitys, jossa kyynel vierähtää niin ilosta, surusta kuin oivalluksestakin. Koko esitystä ympäröi lämmin tunnelmapeitto ja äänimaailmana on erilaisia tunneskaaloja tavoittava jazz. Willensaunaan rakennettu näyttämö on intiimi neliö, jonka keskellä on matto ja jokaisella laidalla muutama penkkirivi yleisölle. Välillä näyttelijä istahtaa yleisön joukkoon. Koska kyse on vuorovaikutteisesta näytelmästä, yleisö onkin olennainen osa esityksen taikaa. Yleensä vieroksun immersiivisiä esityksiä, sillä ne helposti kallistuvat vaivautuneisuuden ja myötähäpeän puolelle. Tällä kertaa näin ei käynyt. Mari Lehtonen sai helposti kaikki mukaan ja osasi ohjata tilanteita vaivattomasti. Marin hyväksyvän katseen alla nekin, jotka päätyivät isompaan rooliin, heittäytyivät siihen liikuttavalla antaumuksella. Oma takkini (kyllä, luit oikein) teki myös koskettavan roolisuorituksen ja tunnetaan nykyään nimellä Hurtta Kuusinen 😉 Olen myös iloinen siitä, että laukustani löytynyt Emma Pulkkisen juuri ennen esitystä signeeraama romaani Lupaus päätyi osaksi esitystä.

Kaikki hienot jutut on herkkä ja älykäs yhteisöllinen esitys, josta tulee valtavan hyvälle mielelle. Listalta poimin yhden kohdan, jota aion testata: Tieto siitä, että Korkeasaaressa saukon saa tulemaan esiin kun kilistää avaimia. Näen jo silmissäni miten kaikki näytelmän nähneet (ja tämän juttuni lukeneet) kilisyttelevät avainnipuillaan saukon stressin partaalle. Toivottavasti Korkeasaari ei ehdi kieltää tätä ennen kuin päästään pojan kanssa testaamaan 😀

Näin esityksen Bloggariklubin vieraana. Kiitos Kansallisteatterille loistoillasta!

Kaikki hienot jutut
Kansallisteatteri Willensauna 29.3.2019
(ensi-ilta 20.3.)

Esiintyjät: Mari Lehtonen / Ilja Peltonen ja yleisö
Käsikirjoitus: Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa
Ohjaus ja suomennos: Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen
Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
Valosuunnittelu: Aslak Sandström
Äänisuunnittelu: Olli Valkola

Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli

“Miksi sinä teet tämän?” minä kysyin Kuoleman enkeliltä. “Miksi et halua, että minä kuolen? Kertoisit nyt, miksi sinä haluat niin kovasti minun elävän?”

Hän ei vastannut. Hän vain tuijotti minua silmiin läpitunkevalla katseellaan. Pienen hetken hänen silmissään häivähti suru. Ihan kuin hänellä olisi ollut minulle paljon kerrottavaa, mutta hän ei jostain syystä voinut kertoa sitä.

“Vaikka ymmärtäisitkin minua”, sanoin, “en valitettavasti voi sanoa ymmärtäväni sinua. Eikö minunkin pitäisi ymmärtää sinua, jotta välillämme voisi olla yhteys?”

“Tuo on aivan totta.”

“No hyvä. Minä kuuntelen. Kerro minulle itsestäsi.”

“Ymmärrätkö sinä sitten minua?” kysyi Kuoleman enkeli.

“Yritän parhaani.”

“Hyvä on sitten”, hän sanoi suoristaen ryhtinsä. “Otetaan lisää teetä.”

Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli

Itsemurhaa käsitellään myös turkkilaisen Serdar Özkanin romaanissa Omer ja Kuoleman enkeli. Löysin sen etsiessäni Helmet-haastetta varten kirjaa kirjailijalta, jonka sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin omani. Koska sukunimeni alkaa ö-kirjaimella, valikoima ei ollut kovin laaja. Kirjastosta löysin vain yhden ruotsalaisen dekkaristin ja yhden ruotsalaisen runoilijan, joista kumpikaan ei vetänyt puoleensa. Tämä Özkan oli löytö antikvariaatista ja sielläkin tämä oli ainoa ö:llä alkava kirjailija. En ollut koskaan kuullut kyseisestä kirjailijasta. Takakannen mukaan kirjailijan esikoisromaani on ollut myyntimenestys ja julkaistu yli 30 maassa, myös suomeksi nimellä Kadonnut Ruusu. Omer ja Kuoleman enkeli on Özkanin toinen romaani vuodelta 2009.

Tämän kirjan perusteella annan Özkanille lisänimen “Turkin Paolo Coelho”, niin coelhomaiset vibat tästä elämänfilosofiaa, itsensä etsimistä ja mystiikkaa pursuavasta tarinasta tuli. Kirjassa seurataan vuoroin Omeria lapsena ja Omeria aikuisena. Yksinäinen Omer-lapsi toivoo näkevänsä oman enkelinsä ja ystävystyy delfiinin kanssa. Delfiini kertoo hänelle Valon maailmasta, jossa kaikki voivat olla vapaita. Sinne päästäkseen on osattava rakastaa pyyteettömästi. Aikuinen Omer taas on tilanteessa, jossa ei löydä muuta pakokeinoa yksinäisyyteensä kuin nielaista kasan pillereitä. Ennen kuin hän ehtii sen tehdä, hänen veneeseensä törmää toinen vene nimeltä Enkeli, jota luotsaa Kuoleman enkeli (joka kuulemma näyttää näyttelijä Anthony Quinnilta). Kuoleman enkeli antaa Omerille näyn hänen hautajaisistaan ja kertoo tarinan Kadonneesta kesästä, jolloin Omer menetti ystävänsä. Alkaa matka kohti toivoa ja eheytymistä.

Filosofista pohdintaa, hengellisyyttä ja mystisiä elementtejä sisältävä tarina toi tosiaan mieleen Paulo Coelhon teokset ja luulenkin kirjan vetoavan Coelhon faneihin. Omerista lapsena kertovissa luvuissa oli paljon viehättävää, mutta kokonaisuutena tässä kirjassa oli jotain sellaista tahatonta komiikkaa ja kömpelyyttä, joka kallisti lukukokemukseni turhautumisen puolelle. Harvemmin tulee vastaan tällainen tilanne, mutta nyt täytyy kyllä sanoa, että parasta tässä kirjassa oli se, että se oli nopeasti luettu loppuun. Kirjailijan nimen alkukirjain ei siis ehkä ole paras kriteeri kirjan valitsemiseen 😉

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14 – Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Serdar Özkan: Omer ja Kuoleman enkeli
When Life Lights up (2009),
suom. Leena Mäntylä
Minerva Kustannus 2009

Sinua voisi myös kiinnostaa

Kansallisteatteri: Sinivalas

Yuval Noah Harari: Sapiens – Ihmisen lyhyt historia | Kansallisteatteri: Sapiens

Kansallisteatteri: Homoäiti & Lista – Äitiyden monet kasvot Omapohjassa

Leena Krohn & Kansallisteatteri: Tainaron

Seuraa Kirjaluotsia

Duncan Macmillan helmethaaste itsemurha Kaikki hienot jutut Kansallisteatteri Omer ja Kuoleman enkeli Serdar Özkan teatteri