Kansallisteatterin Omapohjassa on syksyn mittaan esitetty kahta monologinäytelmää, joissa molemmissa pureudutaan äitiyden iloihin ja suruihin. Lista on kanadalaiskirjailija Jennifer Tremblayn esikoisteos, jonka Reina Lounatvuori on suomentanut ja Irene Aho ohjannut sen pohjalta 14.9. Omapohjassa kantaesitetyn teoksen. Monologin esittää Pirjo Määttä. Homoäiti on Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama, hänen omaan elämäänsä pohjautuva teos, jonka esittää Katja Küttner. Myös Junkkaala itse nähdään lavalla. Homoäiti esitetään Listan lavasteissa. Se kantaesitettiin 9.11. ja jatkaa ohjelmistossa myös keväällä. Homoäidin näin ennakkonäytöksessä 7.11., Listan esitys 13.12. taisi sen sijaan olla viimeinen. Ainakaan en löydä teosta enää Kansallisteatterin sivuilta.
Sama teema, samat lavasteet – kaksi hyvin erilaista näytelmää. Molemmat koskettavia, molemmissa paljon samastuttavaa mutta myös itselle vierasta kokemusmaailmaa. Koska ollaan saman teeman äärellä samoissa puitteissa, vertailulta ei voi välttyä. Molemmista esityksistä pidin paljon, toinen vei kuitenkin sellaiselle tunteiden vuoristoradalle, joka jätti minuun pysyvämmän jäljen. Rakastan pienen lavan tuomaa intiimiä tunnelmaa. Tällä kertaa erityisesti Homoäiti sai tuntemaan vahvaa yhteyttä lavan tapahtumiin, Lista jäi esityksenä etäisemmäksi.
Homoäiti on dokumentaarinen esitys Heini Junkkaalan omasta elämästä. Saatuaan toisen lapsen hänelle jäi noin tunti päivässä omaa aikaa, jonka hän päätti käyttää kirjoittamiseen. Syntyi noin tuhat sivua havaintoja lapsiperheen elämästä, ruuhkavuosista, äitiyden iloista ja suruista, huolista ja väsymyksestä, kuolemastakin. Kertyneen materiaalin Junkkaala on tiivistänyt proosallisen monologin muotoon, jossa asiat kerrotaan eikä näytetä.
Vaikka nimensä mukaisesti teoksen äitiys asettuu satenkaariperheen kontekstiin, sillä ei lopulta ole mitään merkitystä. Vanhemmuus on vanhemmuutta riippumatta siitä millä tavalla lapsi on laitettu alulle tai mitä sukupuolta lapsen huoltajat ovat. Äitiyden pienet mutta sitäkin uuvuttavammat taistelut (voidepurkkia puristava lapsi, tärkeän valokuvan repivä lapsi, junassa koko matkan huutava lapsi ) sekä pakahduttavan rakkauden täyttämät hetket ovat kaikille vanhemmille tuttuja kokemuksia. Esityksessä pohditaan myös ajankulua, sukupolvien ketjua, vanhenemista ja kuolemaa. Elämän rajallisuus koskettaa ihan meitä kaikkia.
Homoäiti rikkoo kiinnostavalla tavalla monologiesityksen rajoja. Välillä Küttner ja lavan edessä istuva Junkkaala jutustelevat keskenään tuttavallisesti, Küttner esimerkiksi varmistelee ettei vaan Junkkaala loukkaantunut siitä miten hän tulkisti tämän mummoa. Tällainen esityksen illuusion rikkominen on hauskaa ja kiinnostavaa, mutta välillä mietin oliko kyseessä ennakkonäytökseen liittyvää ohjaajan ja näyttelijän vuoropuhelua vai todellista esitystä. Kallistun kuitenkin jälkimmäiseen.
Küttner on aivan huikea! Ilmeikäs ja tunnelmasta toiseen sujuvasti soljuva esiintyminen pitää otteessaan, vaikka monologi kestää reilusti yli tunnin. Esityksen painopiste on äänenkäytössä, onhan lapsiperhearjen kakofonia täynnä ääntä, jota ei pääse pakoon. Küttner käyttää ääntä laajalla skaalalla ja mikrofoneja käytetään monipuolisesti, ei vain äänen vahvistamiseen vaan kaikenlaisten äänten tuottamiseen. Junkkaala itse hyppää lavalle tuottamaan erilaisia äänimaisemia. Avaimet kilisevät, muovikassi rapisee, askeleet rahisevat hiekkalaatikossa ja metronomi mittaa ajan vääjäämätöntä kulkua. On kuin katsoisi radiokuunnelman tuotantoa livenä!
Homoäitiä esitetään lainatuissa lavasteissa. Se on minusta kiinnostava ratkaisu, joutuuhan äitikin usein operoimaan muiden määrittelemissä tiloissa. Listan lavasteiden lisäksi tilaan on tuotu lähinnä äänen tuottamiseen tarvittavaa rekvisiittaa: mikrofoneja, metronomi, hiekkalaatikko. Esitys istuu luontevasti lainattuun tilaan, tunnelma syntyy äänimaisemasta ja valaistuksesta. Myös täydellinen pimeys toimii yllättävän monisävyisenä tehokeinona, vetäen huomion yhtäkkiä omaan sisimpään. Homoäiti toimiikin häikäisevänä peilinä omaan elämään ja uskon että jokainen löytää esityksestä tarttumapintaa, oli itsellä lapsia tai ei.
Homoäidin esitykset jatkuvat vielä keväällä. Jos lähipiirissäsi on joku joka kaipaa hengähdystaukoa lapsiperhearjesta, tee palvelus ja anna hänelle joululahjaksi teatteri-ilta Homoäidin parissa. Vaikka esityksessä pyöritäänkin niiden tuttujen arkihuolien ympärillä, sen antama vertaistuki on huojentavaa: kyllä, muillakin äideillä menee hermo ja tulee vajottua lapsen tasolle. On myös rentouttavaa nauraa äitiyden absurdeille tilanteille (tamponin vaihto lasten kanssa samassa museon vessakopissa on mainio episodi). Eikä tosiaan tarvitse olla itse äiti nauttiakseen tästä naurua kyynelten läpi aiheuttavasta esityksestä. Kun lapsi on jo kouluiässä, niin kuin minulla, esitys toimii muistutuksena siitä miten aika kultaa muistot ja miten kaikesta on loppujen lopuksi selvitty. Nyt on jo helpompaa.
Joulukorttilista, joululahjalista, jouluruokalista, kauppalista, siivouslista, vieraslista.. Joulu on kaikenlaisten listojen ruuhka-aikaa. Näin toteaa myös Lista-monologin nainen, jonka elämä rakentuu tehtävälistojen varaan. Listat ovat hänen yrityksensä pitää elämä hallinnassa – elämä, johon kuuluu kolme pientä lasta ja paljon poissa oleva mies. Perhe on muuttanut pikkukylään peltojen keskelle. Muutto on ollut naisen idea. Ehkä uudessa ympäristössä hän tulisi taas näkyväksi, uskaltaisi hengittää. Mutta kylän ilmapiiri vain ärsyttää naista, hän ei löydä paikkaansa yhteisössä ja linnoittautuu entistä tiiviimmin kodin seinien sisälle, pyörittämään uuvuttavaa arkea.
Naisen elämään astuu Camilla – nainen, jonka boheemi ja rento asenne samalla ärsyttää ja kiehtoo neuroottista listojen suorittajaa. Camillan neljä lasta saavat piirrellä seiniin ja perheen kodissa sisustuksen virkaa toimittaa pyykkikori olohuoneessa. Kaiken lisäksi Camilla haluaa viidennen lapsen, mikä on jo kolmen lapsen uuvuttamalle naiselle täysin käsittämätön ajatus. “Lasten kanssa rakkaus on niin helppoa”, on Camillan vastaus jota nainen pyörittelee mielessään saamatta kiinni sen merkityksestä. Kun Camilla sitten kuolee viidennen lapsen syntymän jälkeen, naisen maailma romahtaa lopullisesti. Oliko hän vastuussa kuolemasta? Oliko hän priorisoinut tehtävälistansa aivan väärin?
Lista alkaa lupaavasti Ludovico Einaudin pianokappaleella, jonka olen itsekin joskus opetellut soittamaan ja jonka olen jo aikaa sitten unohtanut. “Soita pianoa” on ollut henkisellä tehtävälistallani jo ikuisuuden, siitä minua päivittäin muistuttaa pianon päälle kertyneet kirjapinot. Mies on vihjaillut, että ehkä pianon paikalle olisi järkevämpää hankkia kirjahylly. En ole niin neuroottinen listaihminen kuin näytelmän nainen, mutta tunnistan kyllä lapsiperhearjen pyörittämiseen kuuluvat suorituspaineet. Joulun alla on konkreettisia listojakin kertynyt jo useampia. Samaistumispintaa löytyy siis myös tästä äitiyskuvauksesta.
Lista on monella tapaa perinteisempi monologi kuin Homoäiti, onhan lavalla tosiaankin vain yksi näyttelijä joka kertoo tarinaa yhden henkilön suulla. Pirjo Määttä eläytyy täysillä ja vakuuttavasti rooliinsa, mutta neuroottisesta roolihahmosta on hankala pitää. En koe samanlaista tunteiden vuoristorataa kuin Homoäidissä. Kaipaan latautuneeseen ja ahdistavaan tunnelmaan edes hetkittäistä vapautusta. Takanani yksi nainen repeää spontaaniin ja äänekkääseen nauruun useassa kohtaa ja sellaisissa kohdissa jotka eivät tunnu naurattavan ketään muuta. Se entisestään lisää erikoista tunnelmaa ja tällä kertaa pienen teatterin intiimiys tuntuu häiritsevältä. On myös kiinnostavaa tunnistaa, miten oma elämäntilanne vaikuttaa esityksen kokemiseen. Työstressi ja siihen liittyvä keskeneräinen tehtävälista eivät tällä kertaa aiheuttaneet samastumista, vaan estivät täysillä nauttimasta esityksestä.
Minua kiinnosti tietysti nähdä miten Homoäidin kautta tutuksi tullut lavastus toimii siinä esityksessä, johon lavastus on alunperin tarkoitettu. Lavastus on hyvin niukka, vain kolme erimuotoista kuutiota ja katosta roikkuva Ingo Maurerin lappuvalaisin. Taustalla on kaksi valkokangasta, joille heijastetaan yksinkertaisia maisemia ja yksittäisiä sanoja. Puvustus jatkaa pelkistettyä linjaa, tosin Pirjo Määtän yllä oleva valkoinen lappumekko on aika futuristinen ilmestys. Odotin, että valaisimen tai mekon lappuja olisi käytetty jotenkin hyväksi esityksessä, mutta niille ei kirjoitella listoja. Lavastus jää toisarvoiseksi. Tuntuu, että Homoäiti sai sittenkin enemmän irti vieraasta lavastuksesta.
Sekä Listassa että Homoäidissä puoliso on paljon poissa, puolisolla on oma elämä jota päähenkilöllä ei tunnu olevan. Lapset ja arjen pyöritys ovat vain toisen vanhemman vastuulla ja se aiheuttaa ristiriitaa suhteessa. Tämä on asia, johon varmasti moni samastuu. Homoäidissä kuitenkin korostui myös se puoli, miten etuoikeutettu lasten kanssa kotona oleva on, kun saa todistaa niin läheltä lasten kasvua ja jakaa läheisyyden heidän kanssaan. Listassa korostuu enemmän negatiiviset asiat, monologin nainen näkee lapsissaan ja omassa arjessaan vain kielteisiä asioita. Ehkä se on perimmäinen syy, miksi Lista ei koskettanut minua samalla tavalla kuin Homoäiti.
Homoäiti
Kansallisteatteri Omapohja,
ennakkonäytös 7.11.2018
(Kantaesitys 9.11.2018)
Esiintyjä: Katja Küttner
Teksti ja ohjaus: Heini Junkkaala
Dramaturgi: Elina Snicker
Valosuunnittelu: Titus Torniainen
Äänisuunnittelu: Harri Kejonen
Äänitehosteasiantuntija: Jorma Kaulanen
Visuaalinen konsultointi: Katri Rentto
Lista
Kansallisteatteri Omapohja,
13.11.2018
(Kantaesitys 14.9.2018)
Esiintyjä: Pirjo Määttä
Ohjaus: Irene Aho
Käsikirjoitus: Jennifer Tremblay
Suomennos: Reita Lounatvuori
Dramaturgia: Eva Buchwald
Lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Huitila
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Äänisuunnittelu: Harri Kejonen
Naamiointi: Laura Sgureva
Näin esitykset Kansallisteatterin Bloggariklubin vieraana.
Kiitos elämyksellisistä illoista!
äitiys Homoäiti Kansallisteatteri Lista monologi Omapohja teatteri