menu Menu
Kansallisteatteri: Arktinen hysteria
Teatteri, Yleinen 03/03/2017 4 kommenttia
Han Kang: Vegetaristi Edellinen Petina Gappah: Muistojen kirja Seuraava

Tänään hyppään blogissa vähän tuntemattomammille vesille, eli teatteritunnelmiin. Tosin kirjamaailmassa pysytään edelleen, sillä käsittelyssä on Marko Tapion unohdetun klassikon Arktinen hysteria kantaesitys näyttämösovituksena. Minulla oli kunnia päästä näytelmän ensi-iltaan Kansallisteatterin pienelle näyttämölle keskiviikkona 1.3. ja vielä suurempi kunnia kuulla innostuneen työryhmän ajatuksia helmikuun Bloggariklubissa kolme viikkoa ennen ensi-iltaa. Paikalla olivat silloin näytelmän käsikirjoittaja Juha-Pekka Hotinen, ohjaaja Atro Kahiluoto, dramaturgi Aina Bergroth ja lavastaja Reija Hirvaskoski. Varsin innostuneen oloinen työryhmä kertoi taustoja Tapion kesken jääneestä romaanisarjasta ja sen pitkästä matkasta näytelmäsovitukseksi. Hotinen on toivonut ja suunnitellut teatteriesitystä Arktisesta hysteriasta jo 80-luvulta lähtien, joten varsinkin hänelle ensi-ilta oli varmasti liikuttava hetki.

Täytyy häpeäkseni tunnustaa, etteivät Marko Tapio tai hänen teoksensa olleet minulle ennestään tuttuja. Silti olin melkein yhtä innoissani kuin näytelmän työryhmä, kun sain hypistellä käsissäni Marko Tapion alkuperäisiä muistiinpanoja Arktisen hysterian kolmanteen osaan. Näytelmän dramatisoinnista vastaava Juha-Pekka Hotinen oli löytänyt paperit Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoista eikä niiden olemassaolosta tiennyt edes kirjailija Tapion lähiomaiset. Materiaalin joukossa oli mm. 116 liuskaa kolmannen osan käsikirjoitusta sekä suunnitelmia neljänteen osaan. Näiden hajanaisten muistiinpanojen perusteella Hotinen ja näytelmän ohjaaja Atro Kahiluoto ovat yrittäneet hahmottaa, miten romaanisarja olisi tullut päättymään. Tuntui uskomattomalta pitää käsissään tällaista kirjallista mysteeriä.

Arktinen hysteria kertoo yhden suvun vaiheista 1800-luvulta 1960-luvulle ja samalla suomalaisen keskiluokan synnystä. Björkharryn suku siirtyy köyhästä maaseutuelämästä bisneksen ja politiikan maailmaan. Päähenkilö Harri Björkharry (Timo Tuominen) on insinööri, joka ei sitoudu isoisänsä punaisiin tai isänsä kapitalistisiin arvoihin. Hän kunnioittaa toiminnan miehiä, mutta on itse heikko ja päättämätön. Hänen johtamallaan voimalaitoksen työmaalla kytee aikapommi: pato on murtumassa juuri kun työmaalla on lakko. Harrin isä Viki Björkharry (Taisto Reimaluoto) ei ole maksanut palkkoja ajoissa ja siitä suuttuneet työmiehet käyvät tämän kimppuun. Padon murtuminen voi aiheuttaa suuria aineellisia ja inhimillisiä vahinkoja ja kaikki on nyt kiinni Harrista. Sekavin ajatuksin Harri tilaa puhelun äidilleen Sylvi Plataanille (Tarja Heinula). Koko romaani tapahtuu tämän 20 minuutin sisällä, kun Harri odottaa puhelun yhdistämistä. Sen aikana Harrin mieleen aukeaa suvun satavuotinen tarina ja sen paino. Kuten Harri useaan otteeseen näytelmässä toteaa: “On vain lomittaisia tekoja tai tekemättä jättämisiä. Se mikä on tapahtunut ennen, tapahtuu nyt.” 

Odotin jännityksellä, miten työryhmä oli onnistunut toteuttamaan yhtäaikaiset aikatasot. Mielestäni työryhmä onnistui haastavassa tehtävässä loistavasti. Taisto Reimaluotoa esittämässä häikäilemätöntä pankkiiria Viki Björkharrya pikkupojasta isoisäksi saakka oli nautinto katsoa. Miten onnistuikin iso mies koskettamaan esittäessään pikkupoikaa, joka lähetetään yksin suksilla koulutielle. Myös Timo Tuominen suoriutui loistavasti esittäessään Harria sekä pikkupoikana että aikuisena miehenä. Tuominen näytti muuten olevan ensi-illassa kovassa flunssassa, mikä ei onneksi tuntunut hidastavan miehen vauhtia. Joissakin kohtauksissa olivat läsnä kaikki ajat. Erityisen hieno oli kohtaus, jossa ikään kuin samoissa iltamissa tanssivat Harri ja hänen rakastettunsa Katja, Harrin isä Viki ja äiti Sylvi vastarakastuneina sekä Harrin isoisä Janne ja isoäiti Hiltu. Monta roolia näytelmässä tekevä mainio Petri Liski soitteli kohtauksessa näkymättömiä soittimia eri aikakausien tyylillä.

Bloggariklubilla työryhmä totesi, ettei simultaaniteatteri ole heidän keksintöään, mutta he ovat pyrkineet lisäämään siihen jotakin: draaman futuurin, eli mitä olisi voinut tapahtua seuraavaksi. Paljon lupausta olikin ilmassa näytelmän loppupuolella, kun roolihenkilöt yhtäkkiä ilmoittivat romaanin loppuneen siihen tilanteeseen ja alkavat spekuloida omilla kohtaloillaan heitellen käsikirjoituksen sivuja ilmaan. Lavalle astelee myös kirjailija Marko Tapio itse Petri Liskin esittämänä. Murtuiko pato? Miksi puhelu äidille oli niin tärkeä? Mitä päätin tehdä? Tartuinko aseeseen? Mitä tapahtui rakkaalleni Katjalle? Näitä asioita kyselee päähenkilö Harri, joka on hämmentynyt keskeneräisen romaanielämänsä äärellä. Henkilöt alkavat etsiä vaihtoehtoisia skenaarioita irrallisista papereista. Kutkuttavaa. Mutta sitten lievä pettymys. Näitä skenaarioita oli venytetty liian pitkälle ja paletti alkoi hajota. Tuntui, että väkipakolla oli pitänyt keksiä jotain maailmoja syleilevää rakkauden sanomaa loppuun. Kun valot pimenivät, vallitsi kiusallisen pitkä hiljaisuus. Loppuiko tämä tähän?, kuiskasin seuralaiselleni. Loppui. Olisiko voitu kelata taaksepäin, vaikka siihen kun Harri päästää taimenia sumpusta, ja lopettaa siihen.

Näytelmässä on sopivassa suhteessa itkua ja naurua, reteää menoa ja tunteikkaita rauhoittumisen hetkiä. Sanojen ja lauseiden toistamiset, erilaisiin esineisiin lyödyt rytmit ja laulunpätkät siivittävät tarinaa. Näyttämötoteutus on oivaltava ja vähäeleinen. Esimerkiksi toisen päästä lainataan hetkeksi  knallihattua ja asetetaan vatsan päälle raskautta merkitsemään. Näyttelijästä saa myös kätevästi hevosen laittamalla nauhaa kainaloiden alta valjaiksi. Taisto Reimaluoto tupruttelemassa savua pienestä savukoneesta saa hykertelemään naurusta. Myös valkoisista lakanoista on moneen. Hieman kyllä häiritsi yhdessä kohtauksessa, että puhuttiin astioiden tiskaamisesta, mutta lavalla pyykättiinkin lakanoita. Tuli ihan mieleen omat nuorisoteatteriajat, kun dramaturgian opettaja kehotti hakemaan kohtauksiin jotain muuta kuin sitä ilmeisintä vaihtoehtoa. Siitä tässä oli kai kyse 🙂

Tapion Arktinen hysteria on aikoinaan jäänyt Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian varjoon, sillä sitä pidettiin liian oikeistolaisena ja pessimistisenä sen ajan henkeen. Arktinen hysteria ansaitsee kuitenkin tulla nähdyksi ja kuulluksi, luetuksi ja koetuksi. Varsinkin näin Suomen juhlavuonna. Ennen kaikkea Arktinen hysteria kertoo siitä, miten isiemme ja äitiemme teot vaikuttavat meissä vielä tänäkin päivänä. Miten jokainen kantaa tietämättäänkin mukana menneisyyden jälkiä, sekä hyvässä että pahassa. Historiaa ei pidä unohtaa, kun katsomme tulevaan.

Lämmin kiitos Bloggariklubille esityksestä ja sen kiehtovasta esittelystä!

Arktinen hysteria, ensi-ilta 1.3.2017
Kansallisteatteri

Ohjaus: Atro Kahiluoto
Dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
Dramaturgi: Aina Bergroth
Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski
Rooleissa: Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Tarja Heinula, Timo Torikka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Heikki Pitkänen, Petri Liski

Arktinen hysteria Bloggariklubi Kansallisteatteri Marko Tapio


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Kuulostaapa kiinnostavalta! Täytyy tunnustaa etten ole varmaankaan ikinä (tai ainakaan vuosiin) käynyt Helsingissä teatterissa mutta nyt aion senkin ottaa ohjelmaan, ehkä jo tänä keväänä. Hurjan kiinnostavia näytelmiä tuntuu siellä päin olevan ja varmasti iskee valinnan vaikeus <3

  2. Kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan! Minäkään en ollut aikoihin käynyt Kansallisteatterissa. Oli todella virkistävää ja ajatuksia herättävää 🙂

  3. Etsiskelin, oletko kirjoittanut jotain Macbethistä, mutta löysin tämän. Kas, samoilla linjoilla ollaan: mielenkiintoinen esitys. Lavalle saatiin teatteria, sellaista draaman mahdollisuutta kertoa ihmisestä, mikä tiivistää vuosia ja sukupolvia. Esitys yllätti iloisesti, vaikka aloituksen kökkötyylittely enteili pettymystä.

    1. En ole saanut sanaista arkkuani vielä aukeamaan Macbethin kohdalla. Katsotaan, ehdinkö ja jaksanko siihen arkkuun enää kurkistaa 😉
      Sinä olit kyllä saanut loistavasti sanallistettua omatkin fiilikseni siitä esityksestä 🙂

      Arktinen hysteria oli kyllä kiinnostava kokonaisuus ja vinkeällä tyylillä toteutettu.

      Tämän päivän Hesarissa oli muuten Jussi Nikkilän Shakespeare-aiheinen haastattelu. Bloggariklubin taannoinen keskustelu ja tuo juttu saivat kyllä minut kiinnostumaan Richard III -näytelmästä. Se voisi olla puhdistava kokemus tuon Macbeth-pläjäyksen jälkeen 🙂

keyboard_arrow_up