Hän hikoili burkansa alla, mutta otsalta oli mahdoton pyyhkiä hikeä. Palattuaan leveälle kadulle hän näki kirkkaaseen paimentolaisasuun pukeutuneen naisen huutavan jotakin miehelle, jolla oli leveä kori päänsä päällä ja joka sitten kyykistyi ja antoi naisen valita korista kaikkein houkuttelevimmat melonit. Kadunvierustaa asteli mies, jolla oli iso kartiomainen kangasmytty kainalossaan; kartion suiposta alaosasta erottui vihreää ja sinistä hohdetta; sen leveästä suusta pilkisti kolme päätä ja nokkaa. Hattu täynnä meloneja, kimppu riikinkukkoja. Jonakin toisena aikana Viv olisi näitä kahta näkyä katsellessaan iloinnut niiden itämaisista väreistä. Mutta meloninmyyjä seisoi Union Jackin poltettujen jäännösten alla; riikinkukkojen kantaja asteli kohti Kabulin porttia, josta panssariautot ja sotilaat olivat syöksyneet vanhaankaupunkiin. Tällaisessa maailmassa Viv nyt oli. Tai kenties hän oli ollut siellä koko ajan, näkemättömin silmin.

Kesällä luin Kamila Shamsien Poltetut varjot ja jäin janoamaan lisää. Moni Shamsieta lukenut suositteli tutustumaan Kartanpiirtäjään ja varoitti, ettei Shamsien uusin teos Jumala joka kivessä yllä ihan samalle tasolle näiden kanssa. Johtuisikohan siitä tai sitten maailmanlopun meiningistä Akateemisessa kirjakaupassa, mutta satuin löytämään tämän hiljattain uutuushyllyllä komeilleen kirjan -80% alepöydältä. Pakkohan se oli kerätä talteen. Kirja ei herättänyt minussa yhtä suurta ihastusta kuin Poltetut varjot, mutta nautin kyllä taas Shamsien runsaasta kerronnasta ja tavasta saada historia elämään.

Vaikka kirjassa eletään mennyttä aikaa – arkeologiateeman kautta sivutaan jopa vuosisatoja ennen ajan laskun alkua – kirja tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta. Kirjan yksi keskeisimpiä tapahtumapaikkoja on Peshawar, nykyään Pakistaniin kuuluva alue, jota on pidetty monien äärimuslimijärjestöjen kotikaupunkina. Kirjan tapahtuma-aikoihin – 1914, 1916 ja 1930 – Peshawar oli vielä brittiläisen siirtomaavallan alaisuudessa osana Intiaa. Peshawarilla on pitkä historia monien kulttuurien kohtaamispaikkana, onhan se yksi Etelä-Aasian vanhimmista kaupungeista. Valitettavasti paljon sen monivaiheisesta historiasta kertovia muistomerkkejä on tuhoutunut ja tuhoutuu edelleen terroristien käsissä. Kiveen hakattuja jumalkuvia tuhotaan islamilaisessa maailmassa myös muiden kuin terroristien toimesta, kuten tämän päivän Hesarista sai lukea: Saudi-Arabia on tuhonnut lähes kaikki Mekan islamilaiset muistomerkit – tilalle vessoja ja ostoskeskuksia. Se tieto saisi kirjan intohimoiset arkeologit, englantilaisen Vivian Rose Spencerin ja pataanipojan Najib Gulin suunniltaan surusta.

Viv on nuori englantilaisnainen, joka on veljien puuttuessa saanut olla isälleen sekä tytär että poika: hänet on kasvatettu olemaan “naisellinen käytökseltään ja miehinen ymmärrykseltään”. Isä järjestää arkeologin urasta haaveilevan tyttärensä Labradan kaivauksille Turkkiin, jossa Viv kehittää yhä syvenevän intohimon muinaisesineisiin sekä kaivausten johtajaan, isänsä vanhaan ystävään, Tahsin Beyhin. Sitten syttyy ensimmäinen maailmansota ja Vivin romanttinen arkeologielämä vaihtuu raadolliseen sotatodellisuuteen Lontoossa. Politiikasta ja sotakoneistojen toiminnasta ymmärtämätön Viv paljastaa kaikessa naiiviuudessaan vaarallisia salaisuuksia palvomastaan Tahsin Beysta, tietenkin peruuttamattomin ja kohtalokkain seurauksin. Työ hoitajana sotasairaalassa meinaa pusertaa kaiken elämän Vivistä ja hän “pakenee” etsimään rakkaalle Tahsin Beylle tärkeää muinaisesinettä Peshawariin.

Peshawarissa Vivianin tie risteää kahden pataaniveljeksen kanssa. Qayyum palaa kotiin länsirintamalta Ypresistä, jossa on taistellut pataanijoukoissa Britannian lipun alla. Taisteluista on muistona lasisilmä ja katkeruus englantilaisten herruutta kohtaan. Pikkuveli Najib sen sijaan löytää Vivianin opastuksella palon muinaishistoriaa kohtaan ja katsoo kotikaupunkiaan uusin silmin. Samalla kun Najib lähentyy englantilaisen kanssa, veli Qayyum löytää uuden komppanian ja aatteen vastakkaiselta puolelta, Gandhin väkivallatonta vastarintaa ihailevan Ghaffar Khanin poliittisesta liikkeestä. Tapahtumat huipentuvat 23. huhtikuuta 1930 Peshawarin Tarinankertojien kujalla tapahtuneeseen väkivallattomana alkaneeseen mielenilmaukseen, joka päättyi verilöylyyn brittihallinnon avattua tulen aseettomia mielenosoittajia päin.

Vaikka tarinan yksi haaroista kertoo arvokkaan muinaisesineen etsimisestä, kyseessä ei ole – onneksi -mikään Indiana Jones -seikkailu. Pääosassa on sen sijaan yhä edelleen syvenevä kuilu idän ja lännen kulttuurien välillä, siirtomaavallan ja kulttuuri-imperialistisen arroganssin rumat jäljet. Toinen kantava teema on naisen asema, jota erilaiset aatemaailmat, kulttuurin normit ja yhteiskunnallinen tilanne rajoittavat. Vahvatahtoisen mutta naiivin Vivianin kasvua itsenäiseksi naiseksi on kiinnostavaa seurata. Isä haluaa suoda tyttärelleen yliopistokoulutuksen, mutta ajan hengen mukaan äiti toivoisi tyttären avioituvan ja keskittyvän perheen perustamiseen. Sodan puhjettua myös naisten panosta yhteiskunnassa arvostetaan eri tavalla. Peshawarissa siirtomaaherruuden tuoma valta antaa Vivianille erityisoikeuksia paikallisiin naisiin nähden, toisaalta brittiyhteisön piirissä korkeasti koulutetun itsenäisen naisen rajat tulevat nopeasti vastaan ja hänen toivotaan vaan keskittyvän drinkkien siemailuun klubilla. Vivianin kaveeraamista pataanipojan kanssa paheksutaan sekä siirtomaaherrojen että paikallisten toimesta. Vuonna 1930 Peshawarin poliittinen ilmasto on muuttunut niin, että Viviankin joutuu turvautumaan burkan suomaan turvaan. Viville burka on toisaalta se “näkymättömäksi tekevä viitta, jota hän oli kaivannut lapsena”, ja toisaalta kahle, joka “kumosi hänen hyvin englantilaisen oikeutensa olla epätavallinen”.

Jumala joka kivessä on tulvillaan kiinnostavaa ja silmiä avartavaa historiaa. Shamsie kuvaa tässäkin kirjassaan ansiokkaasti ajan hengen, erilaisten kulttuurien ja historian kerrostumien vaikutusta yksittäisten ihmisten elämään. Luin kirjan ehkä vähän liian hotkien, se olisi vaatinut vähän rauhallisempaa makustelua. Hieman häiritsi tarinan poukkoilevuus: juuri kun oli päässyt sisään jonkun henkilön maailmaan, hypättiinkin ihan eri aikaan tai paikkaan, ja kyseinen henkilö poistui näyttämöltä joko lopullisesti tai palatakseen tarinaan vasta parinsadan sivun päästä. Esimerkiksi alussa keskeisenä henkilönä ollut Tahsin Bey jäikin vain sivuhahmoksi ja Vivianin ja Qayyumin ensikohtaaminen junassa ei ollutkaan niin dramaattinen käänne kuin kohtaus antoi olettaa. Kirjan lopussa esiteltiin täysin uusia henkilöitä, joiden rooli kuitenkin oli kokonaisuuden kannalta merkittävä. Kirjan esirippu laskeutuukin kohtaukseen, jonka pääosassa ei olekaan koko matkan lukijan mukana kulkenut Vivian, vaan tämä loppumetreillä soppaan heitetty nainen. Erikoinen valinta loppuhuipennukseksi. Sen verran vaikutuin tästä kirjasta, että Shamsien Kartanpiirtäjä kolahti juuri kirjaston varauslistaan.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessäKamila Shamsie: Jumala joka kivessä
A God in Every Stone (2014), suom. Raimo Salminen
Gummerus 2015.

Peshawarin Tarinankertojien kadulla on kävellyt myös mm.:
Mari A.
Tuijata
Kirjasähkökäyrä

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

Jätä vastaus.