menu Menu
Juha Hurme: Suomi
Hurme Juha, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, Teos 23/10/2020 2 kommenttia
Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin Edellinen Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa Seuraava

Lönnrotin Kalevala on taiturimaisesti laadittu, ajan vaatimusten mukaisesti sensuroitu hieman pilaantuneen kaiun uudelleenmuotoiltu, kutistettu ja sievistelty versio. Kalevalan perimmäinen ongelma on, että säilyneessä kansanrunoudessamme ei ole olemassa mitään Kalevalaa. On vain erillisiä runoja. Kainuun piirilääkäri Lönnrot muutti, liitti, laati, polarisoi, dramatisoi, duunasi, leikkasi ja liimasi runot kivaan jonoon ja keksi nimeksi käsitteen ”kalevala”. Hän siirsi lähes kaiken seksiin liittyvän syrjään.

Kalevala on rääppeistä koottu ja stilisoitu hieno kirja, muttei erityisen ihmeellinen. Onhan noita hyviä kirjoja.

Ihme on sen takainen häkellyttävä tuhansien vuosien aineeton, eroottinen, taiteellinen, humoristinen, pulppuileva, jokaista kulttuurin jäsentä koskettanut luova ponnistus, laulujen laulu, biisien biisi, joka alkaa maailmojen synnystä ja etenee siitä kaikkiin avaruuden suuntiin usein iloisena, tarvittaessa vakavoituen, rauhanomaisiin ratkaisuihin luottaen, elämän ihmeelle vilkuttaen ja kumartaen.

Tämä ihme on lainannut Kalevalaankin ihanaa hohdettaan.

Juha Hurme: Suomi

Juha Hurmeen Suomi jatkaa Finlandian voittaneen Niemen tapaan tämän Suomena tuntemamme kolkan kulttuurihistorian penkomista. Takakannen mukaan teos käsittelee hyvin monia erilaisia asioita, aikahaarukkana sotkan muna ja nyt. Vajaaseen viiteensataan sivuun onkin mahdutettu jos jonkinlaista asiaa ja ajassa pompitaan vinhasti alkupamauksesta vuoteen 2020. Jonkinlaisena yhdistävänä siltana toimii kansalliseepoksen asemaan nostettu Kalevala, jonka paikka suomalaisuuden pilarina on jokseenkin hämmentävä ja vähintäänkin monitahoinen. Hurme valottaa kiinnostavasti Kalevalan syntytarinaa ja sen ympärille rakentunutta hämmästyttävää huseerausta, joka saa vuoroin uskonnollisia, poliittisia, ideologisia tai kultin omaisia piirteitä. Kalevala ja sen varaan kytketty suomalaisuus käsitteenä alkaa tuntua lähes verkostohuijaukselta. Niemessä korostui ajatus siitä, ettei yhtenäistä Suomea tai suomalaisuutta pysty määrittelemään. Suomi-teos jatkaa tätä teemaa ja keskittyy siihen, miten tuota yhteistä perimää ja historiaa on yritetty keinotekoisin konstein kuitenkin muodostaa.

Vaikka Hurme ampuukin alas monia Kalevalaan liittyviä myyttejä, sen taustalla olevan kansanrunouden arvoa ja merkitystä hän ei lainkaan väheksy. Päinvastoin hän nostaa esiin sellaisia runonlaulajia ja sellaista runoutta, joka ei Lönnrotin Kalevalaan kelvannut. Lönnrot karsi pois varsinkin kaiken seksiin viittaavan ja Hurmeen mukaan sitä ihteään löytyy runonlaulajien matskuista roppakaupalla. Kalevala on innoittanut myös valtavan määrän ihmisiä luomaan taidetta, kulttuuria ja vaikka mitä ihmeellistä tuotosta konseptin ympärille. Näistä Hurme nostaa esiin sekä muistamisen arvoisia että vähän erikoisempia viritelmiä, joista osa on varmasti ihan syystä painunut unholaan. Todellisuutemme on niin Kalevalalla kyllästetty, ettei asiaan tule edes kiinnittäneeksi huomiota. Ei tarvitse kuin vilkaista vakuutusyhtiönsä nimeä tai viime vuoden suosituimpia lasten etunimiä. Tyttöjen nimissä Aino oli suosituin, pojilla Elias ja Väinö viiden suosituimman joukossa.

Suomen kielen etymologiaa on aina kiinnostava oppia lisää. Tästä kirjasta mieleen jäi erityisesti eläinten nimiin liittyvät tarinat, kuten leppäkertun ja leppäpirkon kiehtova tausta sekä selvitys kalasääski-sääksi-kalasääksi-sääski-problematiikasta. Tuosta jälkimmäisestä käymme aina vääntöä, kun mökillä saaristossa saamme noiden uljaiden lintujen seurasta nauttia. Nyt voimme olla kaikki oikeassa! Luonnonsuojeluteemaa Hurme on hienosti ujuttanut kirjaan mukaan, onhan luonto todella tärkeä osa tätä kalevalaista kulttuuriamme. Suomalainen metsänhoito saa kirjassa huutia ja siitä syntyy myös kiinnostava yhteys juuri lukemaani Anni Kytömäen Margaritaan, jossa sotien jälkeinen uudelleenrakennus käy kuumana, metsää kaatuu kuin miehiä sodassa ja arvokasta luontoperintöä tuhotaan peruuttamattomasti.

Suomalaisten maailma syntyi sotkan munasta. Se voi hyvin päättyä sotkan munattomuuteen.

Kirjan kerronta polveilee aivan pitelemättömällä tavalla asiasta kukkaruukkuun ja takaisin, mutta silti kärryillä pysyy hämmästyttävän hyvin. Esimerkkinä teemojen ja henkilöiden ilmiömäisestä ketjuuntumisesta voi vaikka mainita sivut 337-339, joilla päästään sisällissodasta 20-luvun urheilusankareihin, painija Väinö kokkosesta tanssiravintola Mikadon historiaan ja lopulta Seppo Mauno Antero ”Sedu” Koskisen yökerhoon. Välissä selitetään myös sanan bulvaani etymologiaa. Aivan mahtavaa ja lennokasta! Tämän kirjan matkassa ei aika käy pitkäksi, mutta kaiken tämän omaksuminen kerralla on mahdotonta. Kaikenlaisia suurmiehiä, ketkuja ja pellepelottomia tulee esitellyksi, mutta onneksi myös merkittäviä ja jännittäviä naisiakin löytyy roppakaupalla. Kirjan lopussa oleva kuusisivuinen pienellä präntätty henkilöhakemisto on hengästyttävä. Suosittelenkin (myös itselleni) hankkimaan Hurmeen Suomen omaan hyllyyn, jotta siihen voi aina palata. Kirja sopii mainiosti vaikka siihen Kalevalan viereen.

Kirja sysääkin pohtimaan omaa suhdetta kansalliseepokseemme ja Hurmeen tyyliin eksyn nyt vielä hetkeksi sivuraiteille. Suhteeni Kalevalaan on nimittäin hämmentävä. Olen syntynyt Kuhmossa, joka on yrittänyt vähän nolostikin omia titteliä Kalevalan kotikontuna. Itse asuin siellä vain neljä ensimmäistä vuottani ja sen jälkeen palasimme lähes joka kesä viikoksi tai pariksi mökkeilemään kamarimusiikkijuhlien aikaan. Syntymäni aikaan Kuhmo kävi jo useamman muun paikkakunnan kanssa vääntöä siitä, kenellä on oikeus käyttää kalevalaista perintöä matkailuvalttina. Vuonna 1989 Kuhmoon kohosi Kalevalakylä, eräänlainen kalevalainen teemapuisto, joka oli yksi lapsuuden kesieni vierailukohteista. Se oli rakennuskokonaisuus, jossa järjestettiin opastettuja Kalevala-kierroksia. Muistan hämärästi Seppä Ilmarisen pajan ja komean Pohjolan talon, taisi siellä joku Sampo-kyhäelmäkin olla. Kalevalakylä tuli Kuhmolle kalliiksi eikä osoittaunut sellaiseksi matkailuvaltiksi kuin oli uumoiltu. Käytössä on enää Kalevalahotelli, jossa kävin viimeksi 3 vuotta sitten syyslomamatkalla. Käynnistä jäi mieleen surkuhupaisa illallinen hotellin ravintolassa ja rapistuneen Kalevalakylän surulliset rauniot. Kuhmoon rakennettiin myös 2000-luvun alussa kulttuurikeskus Juminkeko, jonka tehtäviin kuuluu Kalevalaan liittyvän kulttuuriperinteen vaaliminen ja kansainvälinen kulttuurivaihto Kalevalaan liittyvissä asioissa. Se on upea talo, jossa tuli joskus sen avaamisen aikoihin vierailtua. Sen nykytilasta en osaa sanoa. Kuhmon kaupungin sivuilla näyttää muuten edelleen lukevan, että Kuhmo on Kalevalan koti. Löysin asiaa penkoessani myös kiinnostavan opinnäytetyön, jossa Kuhmon ja Ilomantsin kiistaa oikeuksista Kalevalan hyödyntämiseen matkailussa käydään ansiokkaasti läpi. Lisään sen nyt tähän myös itselleni muistiin, sopii niin mainiosti tämän kirjan teemaan: Milla Martikainen: ”Kilpalaulanta kalevalaisesta perinteestä”, Itä-Suomen Yliopisto 2011.

Hurmeen kirjaa lukiessani odotin koko ajan milloin päästään tähän surulliseen Kuhmon Kalevalakylä-hankkeeseen, mutta ilmeisesti Suomesta löytyy vastaavia sekoiluja niin paljon, ettei tämä ole osunut Hurmeen haaviin tai on muusta syystä karsiintunut pois mittavasta aineistosta. Kirjassa oli sen sijaan maininta Kostamuksen Kalevalakylä-hankkeesta, josta Hurme oli kaivanut käännöskoneen tarjoileman sekavan tietopaketin. Tuo Kostamuksen Kalevalapuisto taisi olla joku Kuhmon Kalevalakylän sisarprojekti. Kostamus on itse asiassa syy siihen, että synnyin Kuhmossa. Isäni oli mukana Kostamuksen rakentamishankkeessa ja siksi muutimme Kostamuksen ystävyyskaupunki Kuhmoon. Kansalliseepoksen mailta muutimme isäni ja kansalliskirjailijamme kotikonnuille Nurmijärvelle ja kouluaikani olikin sitten kyllästetty seitsemän veljeksen edesottamuksilla. Itselläni on vain yksi veli, mutta hän esiintyi Kivi-juhlilla ainakin Aapona ja Tuomaksena. Ja onhan Hurmeen kirjassa paljon kivaa juttua myös tämän merkkiteoksen kirjoittajasta, joka oli nuorena miehenä saamaton studentti Alexis Stenvall, intohimoinen sohvallamakaaja ja Shakespearen näytelmien ruotsinnosten lukija.

Se siitä harharetkestä lapsuuteni kansallismaisemiin. Hurmeen Suomi on runsas ja vinkeästi pulppuileva tietopaketti Suomesta, suomesta ja suomalaisuudesta, hurmemaisella ilonpilkkeellä ja poljennolla varustettuna. Kuten Niemen kohdalla kävi, myös Suomi herättää pakottavan tarpeen lukea otteita ja hihkua lähimmälle pahaa aavistamattomalle uhrille: ”Kuuntele! Tiesitkö tätä?” Opin, ihmettelin ja viihdyin, kiitos!

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14 – Urheiluun liittyvä kirja, sen verran monta urheilusankaria tuli tässä käsiteltyä. Juha Hurme juuri itsekin sanoi Helsingin Kirjamessujen haastattelussa, että kirjassa on enemmän urheilua kuin Kalevalaa 😀

Juha Hurme: Suomi
Teos 2020
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Jorman lukunurkka
Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Aleksis Kivi Elias Lönnrot Juha Hurme Kalevala kulttuurihistoria suomalaisuus Suomi Teos


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Kiitos tästä! Hieno ja houkutteleva arvio kirjasta, Hurmetta oli tarttunut kirjoitukseesi kiitettävästi.

    1. Kiitos Leena! Tämä on mainio opus, johon voisi palata uudelleen. Yhdellä lukukerralla menee paljon ohi, kun asiaa on niin paljon.

keyboard_arrow_up