menu Menu
Joyce Carol Oates: Night. Sleep. Death. The Stars.
HarperAudio, Oates Joyce Carol, Ulkomainen kaunokirjallisuus, Yhdysvallat 03/11/2020 0 kommenttia
Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän Edellinen Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä Seuraava

”Definitely Mom isn’t herself. Daddy would scarcely recognize her. He’d had made her color her hair. He wouldn’t have wanted a wife that look her age. He’d be just sickened by this Hugo, looking like Che Guevara. Daddy hated communists. If we were a mafia family, we’d know what to do. We wouldn’t be wringing our hands and sniveling. My brother Thom was supposed to talk to Hugo, put pressure on him, offer him money to go away. But seems like Thom has lost interest, he’s obsessed with this futile lawsuit.”

Pause. Had Lorene told Foot about the lawsuit against the Hammond PD? Maybe not. Maybe now wasn’t the time. Lorene’s therapy was supposed to be focused on her.

”Nightmare since Daddy died. Nothing has been right. The family is broken into pieces like the Big Bang, flying away from one another at the speed of light. Now Hugo is in our lives, trying to marry our mother and take her away from us. He’s always traveling to places like China, India, Africa and something terrible could happen to her there and Hugo would inherit half the property if they were married. That’s the law in New York State. Well, could luck to Hugo budging our mother from that house.”

Pause.

”Not jealous, doctor. Why are you looking at me like that?”

Joyce Carol Oates: Night. Sleep. Death. The Stars.

Aloitin Joyce Carol Oatesin uusimman romaanin kuuntelemisen äänikirjana kiinnittämättä huomiota sen pituuteen. Kun tajusin äänikirjan olevan 30 tuntia pitkä, olin jo niin uppoutunut McClarenin perheen edesottamuksiin, etten malttanut jättää kirjaa kesken. Painetussa kirjassa näyttää olevan 800 sivua, joten melkoinen tiiliskivi on kyseessä. Äänikirjan parissa vierähtikin melkein koko lokakuu. Täytyy kyllä hämmästellä Oatesin luomisvoimaa. Häneltä on julkaistu yli sata teosta, joista moni on tätä tiiliskiviosastoa. Night. Sleep. Death. The Stars. on kunnianhimoinen romaani, jossa yhden perheen tarinan kautta peilataan Yhdysvaltain nykytilaa, etenkin ajankohtaisia teemoja kuten rasismia ja poliisiväkivaltaa. Samalla se on tutkielma siitä, miten eri tavoin ihmiset käsittelevät surua ja menetystä. Kirja piti otteessaan, mutta ihan kaikilta osin en lämmennyt tälle perhesaagalle. Massiivisesta pituudestaan huolimatta moni minua kirjassa kiinnostanut asia jäi jotenkin puolitiehen tai vaille riittävää taustoitusta.

McClarenin perhe asuu New Yorkin osavaltioon kuuluvassa Hammondissa, joka tietääkseni on ihan todellinen paikka. John Earl McClaren – tuttavilleen Whitey – on arvostettu yrittäjä ja Hammondin entinen pormestari. Arvostettu asema ei kuitenkaan suojele häntä, kun hän kansalaisen velvollisuudesta pysähtyy tienvarteen auttamaan miestä, jota poliisit näyttävät pahoinpitelevän. Intialaista alkuperää oleva mies on lääkäri eikä ole tehnyt mitään väärää, hänet on pysäytetty ihonvärinsä vuoksi ja poliisit ovat raivostuneet kun autosta ei löydykään huumeita. Hätiin tullut McClaren ei saakaan pysäytettyä välikohtausta, vaan saa itsekin monta osumaa poliisien etälamauttimesta ja sen seurauksena massiivisen infarktin. Vaimo Jessalyn ja aikuiset lapset Thom, Beverly, Lorene, Sophia ja Virgil rientävät sairaalaan. Perheen tukipilarin murtuessa näin ennakoimattomalla ja käsittämättömällä tavalla, heidän kaikkien elämä sinkoilee hallitsemattomiin suuntiin. Joitain toipumisen merkkejä alkaa vähitellen näkyä, mutta sitten kunto romahtaa äkillisesti ja McClarenin perheen pää on poissa. Tämä paljastus ei kirjaa spoilaa, sillä suurin osa romaanista on perheenjäsenten reagointia tähän menetykseen.

Romaanissa on hyvin vaihteleva tunnelma. Välillä ollaan syvällä draamassa ja yhtäkkiä hypätään tragikomiikan puolelle. Sisarusten väliset dialogit ja henkilöiden sisäinen puhe muistuttavat paikoin jopa mustalla huumorilla sävytettyä tapakomediaa. McClarenin perheen jäljelle jääneet jäsenet voi karkeasti jakaa kahteen leiriin: äiti Jessalyn sekä kaksi nuorinta sisarusta Sophia ja Virgil ovat hyvin inhimillisiä ja moniulotteisia henkilöitä, kolme vanhinta sisarusta Thom, Beverly ja Lorene taas erottuvat poikkeuksellisen narsistisina, manipuloivina ja vainoharhaisina, suorastaan vastenmielisinä henkilöinä. Tässä kohtaa kaipasin Oatesilta jonkinlaista selitystä tai motivaatiota sille, miksi nämä ilmeisen rakastavassa ja hyvinvoivassa ympäristössä eläneet ovat kasvaneet noin pahasti kieroon, mutta en löytänyt vastauksia. Suurisydäminen Jessalyn rakastaa kaikkia lapsiaan, vaikka he eivät aina antaisi sille aihetta. Heidän näennäinen huoli äidistään muistuttaa lähinnä kontrollointia, jonka pontimena on oman edun tavoittelu ja suoranainen ilkeys.

Jessalynin elämään rakkaan aviomiehen kuolema tekee ammottavan mustan aukon, jonka ympärillä hän avuttomana pyörii. Hän tuntee Whiteyn läsnäolon ja kuulee tämän äänen heidän yhteisessä talossaan. Lohtua tuo pihalle ilmestyvä kulkukissa, jolle Jessalyn antaa nimen Mack the Knife. Lapsista jättimäisen villikissan kesyttäminen lemmikiksi on äidiltä aivan hullu idea, yksi merkki siitä, ettei äiti pärjää. Sitten eräässä valokuvanäyttelyssä Jessalyn näkee valokuvan itsestään seisomassa hauraana ja eksyneenä miehensä haudalla. Kuvan on salaa ottanut paikallinen valokuvataiteilija, runoilija ja kansalaisaktivisti Hugo Ramirez. Ensin Jessalyn pöyristyy salakuvasta, mutta heltyy sitten. Kuva surevasta leskestä on oikeasti kaunis ja Jessalyn päättää kirjoittaa taiteilijalle kirjeen. Heistä tulee pian ystäviä ja vähitellen myös rakastavaisia. Karismaattisen, lempeän ja määrätietoisen Hugon avulla Jessalyn alkaa nähdä maailmassa taas uusia värejä. Sisarukset ovat järkyttyneitä äitinsä uudesta miesystävästä, jota esimerkiksi Beverly itsepintaisesti luulee kuubalaiseksi ja toistuvasti kutsuu väärällä nimellä Ramirez. Koska Newarkissa syntynyt Hugo näyttää latinalaisamerikkalaiselta, hän on sisarusten silmissä kommunisti ja rikollinen, joka on vain ja ainoastaan äidin rahojen perässä.

Thom on perheen vanhin poika ja perheyrityksen jatkaja. Ensi töikseen hän yrittää irtisanoa isänsä pitkäaikaiset työntekijät, mutta ei oikein onnistu siinäkään, joten tyytyy ahdistelemaan erästä naistyöntekijää. Hänessä on paljon patoutunutta vihaa, joka purskahtelee ulos väkivaltaisina impulsseina. Hän hakkaa äitinsä kissankin pesäpallomailalla, mutta erehtyy pimeässä kohteesta ja kissan ruokakupille eksyneestä pesukarhusta tulee hakkelusta. Hän yrittää myös lahjoa äitinsä uuden miesystävän häipymään kuvioista. Beverly ei ole sen parempi. Onnettomassa avioliitossa elävä Beverly ei kaihda sanoa äidilleen suoraan mitä on mieltä tämän lemmikistä tai latinopoikaystävästä tai valkoiseksi muuttuneesta tukasta. Häntä kiinnostaa vain kallis minkkiturkki, jonka äiti aikoo heittää pois. Se on pelastettava omaan kaappiin! Entä Lorene sitten? Tämä itseään täydellisen fiksuna pitävä lukion rehtori on kympin tyttö helvetistä. Hän kostaa opiskelijoiden ilkeät kommentit väärentämällä heidän arvosanojaan estääkseen pääsyn hyviin jatko-opintoihin ja lähentelee nuorta miesopettajaa ja sitten kostaa kun ei saa vastakaikua. ”Isin tyttö” Lorenen mielenterveys todella rakoilee, kun isä on poissa. Hän alkaa huomaamattaan repiä kulmakarvojaan ja hiuksiaan ja peittelee jälkiä hassuilla hatuilla. On siinä terapeutillakin kestämistä, kuten yllä olevasta lainauksestakin käy ilmi.

Siedettävämpää osastoa ovat nuorimmat sisarukset Sophia ja Virgil. Sophia on lahjakas tutkija, jota isän kuoleman jälkeen alkaa painaa työ laboratorioeläinten parissa. Hiirten tappaminen tutkimustarkoituksissa alkaa tuntua sietämättömältä. Virgil taas on perheen boheemi taiteilijahippi, joka asuu kommuunissa ja tekee erikoista taidetta, jota perheessä osaa arvostaa vain äiti Jessalyn. Isommat sisarukset Sophiaa lukuun ottamatta suhtautuvat Virgiliin hätkähdyttävän vihamielisesti, Thom on uhannut monesti tappaa Virgilin. Sisarukset eivät voi käsittää miksi isä on jättänyt perintöä myös perheen kuopukselle. Herkkä Virgil kamppailee myös seksuaalisuutensa kanssa. Hänen käännekohtansa tapahtuu, kun hän rakastuu nigerialaiseen taiteilijamieheen. Jessalyn ei ole siis ainoa, joka löytää rakkauden valkoisen kuplan ulkopuolelta.

Miten syväänjuurtunutta rasismi onkaan etuoikeutettujen valkoisten puheissa ja asenteissa! Sen tämä romaani oivallisesti osoittaa. Toisaalta vallalla olevat asenteet tekevät myös asioihin puuttumisesta vaikeaa. Jessalyn menee hetken mielijohteesta babtistikirkon tilaisuuteen, jossa tuetaan poliisiväkivallan uhreja. Vasta paikan päällä hän tajuaa kuinka räikeästi erottuu joukosta valkoisena hyväosaisena naisena. Tuntuisi väärältä avata siellä suunsa ja kertoa, että hänen aviomiehensä joutui poliisiväkivallan uhriksi yrittäessään puuttua poliisin rasismiin. Jessalynille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin miettiä mikä summa lahjoitusrahaa tuntuisi vähiten loukkaavalta ja poistua paikalta mahdollisimman huomaamattomasti. Valitettavasti tämä kovin ajankohtainen teema jää kirjassa kuitenkin puolitiehen. Sivujuonteena kulkee kyllä oikeusjuttu pahoinpiteleviä poliiseja vastaan, mutta se jää jotenkin kaiken muun perhedraaman jalkoihin. Raivopää Thom ottaa lopulta oikeuden omiin käsiinsä. Täytyy tunnustaa, etten aivan pysynyt kärryillä, toteuttiko Thom oikeasti kostosuunnitelmansa vai jäikö se vain fantasian tasolle.

Night. Sleep. Death. The Stars. saa nimensä Walt Whitmanin runosta A Clear Midnight, jossa sielu vapautetaan osaksi universumia. Romaanissa tuon upean runon lausuu kiitospäivän illallisella Hugo Martinez, ja Beverly pitää sitä tietysti jonain outona kommunistisena manifestina. Siinä kohtaa ollaan nimittäin hänen päänsä sisällä. Näkökulma vaihtelee eri henkilöiden välillä ja riippuen persoonasta vaihtuu myös tunnelma. Onneksi viimeisenä ollaan Jessalynin ja Hugon matkassa Galapagosin saarella. Niihin tunnelmiin oli hyvä päättää tämä pitkä matka McClarenin klaanin matkassa. Tuntuu, että olen kirjoittanut tätä juttuanikin jo ikuisuuden. Toivottavasti joku jaksaa sen lukea ja jaksaa myös lukea Oatesin tiiliskiven. Oates pysyy edelleen minulle kiinnostavana kirjailijana, vaikka tämä uusi romaani olikin epätasaisempi lukukokemus kuin edelliset häneltä lukemani romaanit. Upean viimeisen virkkeen kuuntelin kolme kertaa.

Joyce Carol Oates:
Night. Sleep. Death. The Stars.
HarperAudio 2020
Äänikirjan lukija: Cheryl Smith
Kuunneltu Storytelista

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja Joyce Carol Oates kuolema perheet poliisiväkivalta rasismi suru


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up