menu Menu
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Käännöskirjallisuus, Oates Joyce Carol, Otava, Yhdysvallat 08/08/2017 13 kommenttia
Orhan Pamuk: Valkoinen linna Edellinen Jeffrey Eugenides: Middlesex Seuraava

Hän. Se oli isä, jota ei saanut kutsua nimeltä.

Nyt kun Hazel Jones oli elokuvateatterissa paikannäyttäjänä, hänellä oli tapana matkia puheessaan tiettyjä Hollywood-näyttelijöitä. Hazel Jonesina hän saattoi vihjailla kaikkea sellaista, mitä Zackin äiti ei olisi halunnut vihjailla. Oli mami, jolla oli ollut eri nimi silloin kun asuttiin kanavan lähellä vanhassa maalaistalossa Poor Farm Roadilla, ja oli isi, jonka nimeä ei saanut muistaa ettei mami mennyt tolaltaan ja hän pelkäsi koko ajan että järkyttäisi mamia.

Nyt on vain mami. Mami on sinulle tästedes kaikki.

Niinpä mikään, mitä Hazel Jones sanoi kepeällä, huolettomalla äänellään ei ollut “todellista”, vaikka sitä saattoikin käyttää “todellisen” puheen välineenä. Niin kuin puhuisi naamarin suuaukosta, piilosta naamarin takaa.

“Sinä olet syntynyt täällä, sinulle ne eivät tee pahaa”, isä aina hoki Rebeccalle. Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa, laivassa, jolla hänen juutalainen perheensä  – isä, äiti ja kaksi veljeä – on paennut natsi-Saksan nousevaa uhkaa Yhdysvaltoihin. Elämä uudessa maassa osoittautuu kuitenkin paljon odotettua hankalammaksi. Isä, entisessä elämässään arvostettu matematiikan opettaja ja kirjanpainaja, saa työtä haudankaivajana ja on pian vain heikko kaiku entisestä minästään. Haustausmaan vesi on saastunutta ja pihapiiriin ilmestyy jatkuvasti maalattuja hakaristejä. Rebeccan lapsuus hautausmaan laidan kylmässä murjussa on täynnä väkivallan uhkaa isän ajautuessa vääjäämättömästi kohti hulluutta. Veljetkin karkaavat kotoa eikä hauraasta äidistäkään ole apua. Äidiltään Rebecca oppii, että se on kuin haava. Että on tyttö. Sitten tapahtuu jotain todella traagista ja Rebeccan on kohdattava ulkopuoliselle vihamielinen maailma yksin.

Rebecca saa töitä hotellisiivoojana ja tutustuu kiehtovaan mieheen, Niles Tignoriin. Tignor saa viattoman ja maailman murjoman Rebeccan pään pyörälle eikä Rebecca kuuntele varoituksia tästä miehestä, jolla huhutaan olevan useampia naisia ympäri tienoota. Rebecca syöksyy suhteeseen ja avioliittoon, jota leimaa raju rakkaus, mustasukkaisuus ja väkivalta. Syntyy liitosta sentään jotain hyvää, poika Niles, joka on mamilleen kaikki kaikessa. Kun tapahtumat eskaloituvat vaaralliseen suuntaan, Rebeccan on otettava poikansa ja paettava. On synnyttävä uudelleen ja aloitettava alusta. Vaiherikkaan ja vuosia kestävän pakomatkan lopputuloksena Rebeccasta tulee pianoliikkeen myyjä Hazel Jones ja pojasta pianovirtuoosi Zack. Mutta miten tunnistaa hyvää tarkoittavat ihmiset ja pystyä luottamaan ja rakastamaan, kun on kerta toisensa jälkeen lyöty maanrakoon?

Haudankaivajan tytär on perusväriltään harmaa, mutta myös yllättäviä väriläiskiä sisältävä tarina. Varsinkin kirjan alkupuolta leimaa tietty pahaenteisyys, reunalla oleminen, tunne siitä että tämä ei voi päättyä hyvin. Rebeccan muodonmuutos Hazeliksi on hätkähdyttävä. He ovat kuin kaksi eri ihmistä. Rehvakas, ronski, riivattu ja raisu Rebecca muuttuu hillityksi, hienostuneeksi, hurmaavaksi Hollywood-Hazeliksi. Oates on valtavan hieno kirjoittaja ja tekee henkilöistään moniulotteisia ja ristiriitaisia tunteita herättäviä. Rebecca/Hazel on sitkeä selviytyjä ja hänen kohtalonsa koskettaa, mutta hänellä on myös laskelmoiva ja manipuloiva puolensa. Hän on leijonaemo, joka tekee mitä vaan suojellakseen poikaansa.

Luin juuri tätä ennen toisen yhtä perusteellisen ja polveilevan romaanin, Jeffrey Eugenidesin Middlesex, joka jakaa myös samoja teemoja tämän kanssa (mm. siirtolaisuus, teollistuminen, rotuviha, identiteetti). Vaikka ovatkin tunnelmaltaan ja kerronnaltaan kovin erilaisia kirjoja, tuntuvat ne silti menevän sekaisin päässäni. Ei ihme, sillä nämä kirjat tulivat lukuuni tutkittuani Literature-Mapia, jossa näiden kirjailijoiden nimet pompsahtivat jatkuvasti esiin lempikirjailijoideni yhteydessä. Tietty samankaltaisuus oli siis odotettavissa. Molemmat kirjailijat nousivat kyllä yhdellä rysäyksellä omalle kirjalliselle kartalleni ja tulevat siellä pysymään. Oatesilla on todella laaja tuotanto, joten luettavaa riittää pitkäksi aikaa. Olen huomannut viime aikoina ylistäviä arvioita Oatesin romaanista Blondi. Sen otan ainakin lukuun lähiaikoina.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
The Gravedigger’s Daughter (2007), suom. Kaijamari Sivill
Otava 2009
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie
Järjellä ja tunteella
Kirjanainen
Leena Lumi
Lukuisa
Lumiomena
Nenä kirjassa
Reader, why did I marry him?

Haudankaivajan tytär Joyce Carol Oates Otava siirtolaisuus


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Tämä on niitä kirjoja, jotka kiinnostavat, mutta vaikuttavat liian synkiltä ja masentavilta että alkaisin niitä lukea. Ehkä nuo väriläiskät ovat riittäviä ettei liian mustaksi mene, mutta kynnys on aika korkealla.

    1. No eihän tämä mikään hilpeä kirja tosiaan ole, mutta ihan hyvin tässä käy. Tämä on vahva selviytymistarina ja jättää kyllä positiivisen jälkimaun. Ja jopa vienon hymyn huulille 🙂

  2. Minulla on ollut tämä kirja kesken luvattoman kauan. Aloitin innoissani, mutta pokkarin teksti on ikävän pientä, ja sitten tulee aina jotakin kiireellisempää (kirjastosta lainattua, varattua) väliin. Ehdottomasti tämä teos pitää lukea loppuun. Kiitos muistutuksesta.

    1. Ymmärrän, tiiliskiviä on joskus turkasen hankala lukea pokkariversiona. Minulla oli kovakantinen ja sekin oli vähän hankala painavuutensa takia. Toivottavasti pääset vielä tämän kirjan imuun hankaluuksista huolimatta.

  3. Juutuin tuohon kohtaan, missä todetaan, että naisena oleminen on haava. Minusta tuntuu siltä, että olen nyt viime aikoina lukenut liikaa kirjoista, joissa naisia kohdellaan kaltoin. Kaipaisin välillä positiivisia kirjoja ja tarinoita.

    Kirjan aihe on mielenkiintoinen (siirtolaisuus ja identiteetti).

    1. Ihan puoliksi vitsinä suosittelen sinulle Yanagiharan romaania Pieni elämä, sillä siinä kohdellaan kaltoin vaihteeksi miestä. No, ihan vakavissaan, ymmärrän jos tämä kirja ei vedä puoleensa rankkuudellaan, mutta ihan hurjan hyvä kirja tämä on. Minä olen näiden rankempien tarinoiden ja tiiliskivien ystävä, mutta ymmärrän etteivät ole kaikkien lempilukemistoa 🙂

      1. Kaikkien kaltoinkohtelu on kurjaa 🙁 Varsinkin, jos siitä joutuu lukemaan koko ajan. On näillekin tarinoille paikkansa ja luen niitä itsekin, mutta kun lukee monia postauksia samasta asiasta putkeen niin tulee stoppi.

  4. Joyce Carol Oates on niin ikään yksi suursuosikeistani. Yhdysvaltalaiset kirjailijat vetoavat syvästi johonkin sopukkaan sieluani. Haudankaivajan tytär on upea, samoin hyytävä Sisareni, rakkaani ja massiivinen Blondi. Lisäksi olen lukenut varhaisempaa tuotantoa olevan novellikokoelman Tavallinen rakkaus, jota suosittelen myös.

    Oatesilla on tosiaan onneksi laaja tuotanto, josta riittää luettavaa pitkäksi aikaa.

  5. Luin Haudankaivajan tyttären useampi vuosi sitten, ja muistan miten voimakas lukukokemus se oli, vaikka huomaan bloggaustasi lukiessani, etten juurikaan muista kirjan yksityiskohtia. Muistan voimakkaan tunnelman ja tunteet, mitä se herätti. Ehdottoman feministinen kirja. Kyllä, nyt olisi aika lukea jotakin muutakin Oatesilta.

  6. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta miksiköhän minulle on jäänyt tästä kirjailijasta sellainen kuva, että hänen kirjansa olisivat minulle liian julmia? Huomaan kaiken kiireen keskellä kaipaanvani useammin viihdytystä kuin (puhdistavaa) ahdistusta.

    1. Tämä kirja ei ainakaan ollut kevyttä viihdettä, enkä osaa (vielä) sanoa löytyykö Oatesin laajasta tuotannosta jotain kevyempää. Laatukirjallisuutta ainakin on, jos sellaista kaipaa 🙂

keyboard_arrow_up