menu Menu
Joyce Carol Oates: Blondi
Käännöskirjallisuus, Oates Joyce Carol, Otava, Yhdysvallat 19/08/2018 4 kommenttia
Pikaluotsaus: Carol Shields x 3 Edellinen Leena Parkkinen: Galtbystä länteen Seuraava

Oliko hän tosiaan tullut Venice Beachin rantaan? Hän tiesi sen näkemättäkin.

 

Hänen silmissään oli jotakin vikaa; hän oli hieronut niitä nyrkeillään, niin että niitä aristi. Hiekkaa silmissä. Aamun kajastuksessa tumma taivas hapertui pään päältä kuin kappaleiksi hajoava palapeli. Ja jos palat kerran irrotti toisistaan, niitä ei saanut enää koskaan yhteen. Miksi hänen verensä jyskytti! jyskytti! sydän jyskytti! kauhuissaan hän piteli sitä kämmenellään kuin kolibria.

 

En minä tahtonut kuolla, minä halusin uhmata kuolemaa. En minä myrkyttänyt itseäni. Jumala kuolee, jos häntä ei rakasteta, mutta minua ei rakastettu enkä minä silti kuollut.

 

Paikka oli tosiaan Venice Brach: aaltojen poimuttamaa, kovaksi painunutta hiekkaa, huntumaisia usvapilviä, merilevää joka muistutti nukkuvia ankeriaita ja aamuvirkkuja lainelautailijoita, hekin outoja ja äänettömiä, kuin mereneläviä, tuijottamassa häntä vettä valuen. Joku oli repinyt hänen kirsikanpunaisen sifonkipukunsa etuosan, niin että hänen rintansa hyllyivät paljaana. Nänninpäät kovina kuin kirsikankivet. Tukka oli kiilloton ja hymyilevä suu turvonnut, ja koko vartalolle oli kihonnut öljyinen Benzedrine-hiki.

 

Hei sinä siellä, mikä sinun nimesi on? Minä olen Miss Golden Dreams. Olenko minä sinusta kaunis? haluttava? rakastettava? Tahtoisitko sinä rakastaa minua? Minä voisin varmasti rakastaa sinua?

Vuosi sitten kesällä nautin ensimmäiset Oatesini: romaanin Haudankaivajan tytär. Tuntui mahtavalta löytää itselle uusi kirjailija, jonka tuotannossa riittää lukunautintoja vielä pitkäksi aikaa. Kevään aikana makustelin Oatesin novelleja uusimmasta kokoelmasta Beautiful Days: Stories. Nyt oli viimein aika tarttua kovasti kehuttuun, järkälemäiseen Blondiin. Luin 943-sivuisen romaanin alle viikossa ja elin täysillä mukana ”Vaalean näyttelijättären” myrskyisessä elämässä. Blondi on siis fiktiivinen kuvaus Norma Jean Bakerin alias Marilyn Monroen elämästä. Se on kiihkeä ja poikkeuksellisen rohkea kuvaus ikonisesta vaaleaveriköstä Marilynista, jonka glamourin takana piileskelee itsetunnoltaan hauras ja epätoivoisesti hyväksyntää ja rakkautta hakeva Norma Jean. Samalla se on kuvaus julmasta ja armottomasta viihdeteollisuudesta.

Norma Jean palvoo äitiään Gladysia, joka työskentelee filminleikkaajana Hollywoodissa. Isästä ei ole muuta tietoa kuin äidin seinällä oleva kuva, jossa ehkä on tai sitten ei ole Norma Jeanin isä. Elämä äidin kanssa on kiihkeää vuoristorataa: parasta ovat yhteiset autoajelut ja käynnit elokuvissa, mutta usein äiti käyttäytyy pelottavasti. Yhteiselo päättyy, kun äiti yrittää kylvettää tytärtään tulikuumassa vedessä. Gladys päätyy mielisairaalaan, Norma Jean orpokotiin ja sieltä sijaisperheeseen ja 15-vuotiaana jo ensimmäiseen avioliittoon. Poikkeuksellisen kaunis Norma Jean vetää katseita puoleensa jo pienestä pitäen. Vähitellen ujosta ja epävarmasta tytöstä puhkeaa esiin oman sulokkuutensa voiman tunnistava nuori nainen, jonka erityisyys huomataan. Tie Miss Alumiinituotteesta koko maailman palvomaksi elokuvatähdeksi on itsessään kuin elokuvaa.

Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta #metoo-liikettä ja Harvey Weinsteinia, jonka hengenheimolaisia Marilynin ajan Hollywood on pullollaan. Kirjassa kuvataan useita elokuvatuottajia ja viihdemoguleita, jotka häikäilemättä käyttävät hyväkseen alalle pyrkiviä nuoria naisia. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta #metoo-liikettä olisi tarvittu jo aikoja sitten! Hyväksyntää janoava Norma Jean on helppoa riistaa näille sakaaleille. Äidin hyljeksimä ja isätön, orpokodeissa ja sijaiskodeissa kasvanut Norma Jean kokee olevansa olemassa vain silloin, kun häntä halutaan: Minun elämäni perustotuus – olipa se lopulta totta tai totuuden irvikuva – oli: kun mies haluaa sinua, sinä olet turvassa. Hän janoaa rakkautta ja kosketusta ja katseen kohteena olemista. Sitä kaikkea hän saakin ylenpalttisesti, kun joukko valtaa pitäviä miehiä luo epävarmasta Norma Jeanista joka miehen märän unen, platinanvaalean kaunottaren Marilynin. Nyt Norma Jean saa olla se Kaunis Prinsessa, josta hän aina unelmoi. Mutta Marilyn on vain yksi rooli muiden joukossa; roolin takana on edelleen se hauras ja eksyksissä oleva pieni tyttö, joka haluaa tulla nähdyksi ja rakastetuksi omana itsenään.

Marilynin näyttelijänlahjoista voi olla montaa mieltä, niin ollaan myös tässä romaanissa. Oatesin kuvaama Marilyn ei oikeastaan näyttele, hän elää jokaisen roolinsa kuin imisi roolihenkilön osaksi itseään. Ainakin kirjassa kuvatuilla rooleilla onkin lähes pelottavia yhtäläisyyksiä Marilynin kulloisenkin elämänvaiheen kanssa. Oates kuvaa sydäntäsärkevästi, miten jokainen rooli syö palasen Norma Jeanin hauraasta minuudesta. Oman elämän lukuisat rakkausongelmat, tragediat ja menetykset sekoittuvat roolihenkilöiden kipuiluihin ja muodostavat Marilynin lääkehuuruisessa päässä pyörryttävän sekamelskan. Meno on välillä niin sekavaa, että on suorastaan ihme, että Marilyn selviää velvollisuuksistaan. Kirjassa kuvataan useaan otteeseen, miten Marilynin oikukkaaseen käytökseen suivaantuneet kollegat olivat täysin myytyjä nähtyään lopputuloksen valkokankaalla. Ehkä Marilyn oli luonnonlahjakkuus, tiedä sitä, mutta ainakin uupumukseen asti perfektionisti hän oli.

Vaikea suhde skitsofreeniseen äitiin leimaa Norma Jeanin elämää ja tuntemattomaksi jäänyt isä kummittelee jokaisen suhteen takapiruna. On hätkähdyttävää, että Marilyn kutsuu jokaista miestään Daddyksi ja hän itse on heille usein Baby. Eihän tuo kovin tasapainoiselta kuulosta. Kolmesta aviomiehestä sympaattisimman roolin saa viimeinen, kirjailija Arthur Miller, joka ihanan alkuhuuman jälkeen huomaa olevansa lääkekoukussa olevan moniongelmaisen vaimonsa omaishoitaja. Sekin rakkaus sammuu ja Marilynin syöksykierre syvenee. Kuvaus Marilynin ja presidentti Kennedyn suhteesta hätkähdyttää. Vaikea sanoa, kuinka paljon fiktiosta perustuu toteen, mutta kovin imartelevaa kuvaa Oates ei Kennedyn klaanista anna. Kohtalokas suhde saattoi olla se viimeinen niitti Marilynin arkkuun.

Oates piirtää kirjansa päähenkilöstä niin uskottavan ja psykologisesti moniulotteisen kuvan, että on pakko muistuttaa itseään siitä, että teos on fiktiota, ei elämäkerta. Kerronta on moniäänistä ja valottaa päähenkilön elämää monelta kantilta. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut julkkiksista, saati ilmiöstä nimeltä Marilyn Monroe. Oatesin fiktiivinen Marilyn oli kuitenkin niin kiehtova, että huomasin vähän väliä lukemisen lomassa hakeutuvani nettiin etsimään tietoa oikean Marilynin vaiheista. Oates kertoo tekijän alkusanoissa, että Marilynin lukuisista rakastajista, terveysongelmista, aborteista, itsemurhayrityksistä ja esiintymisistä Blondissa kuvataan symbolisesti vain harvoja ja valittuja. Huh, olihan sitä jo tässäkin riittävästi! Välillä oli tosiaan pakko tarkistaa, oliko joku väite totta vai tarua, ja samalla netin ihmemaassa tuli törmänneeksi kaikenlaisiin rakastajalistoihin ja salaliittoteorioihin. Löysin siis itsestäni uteliaan tirkistelijän! Oatesin intiimi ja rohkea teos saa todella aikaan Marilyn-huumaa.

Marilyn-huumaa voi jatkaa yllättäen Tampereella, sillä Vapriikissa on syksyn ajan esillä Marilyn – nainen roolien takana -elämäkerrallinen näyttely. Näyttelyssä on esillä yli 300 Marilynin henkilökohtaista esinettä, joista suurin osa kuuluu tunnetun Marilyn-keräilijän Ted Stampferin kokoelmaan. Nyt on äkkiä keksittävä tikusta asiaa Tampereelle!

Yhdysvallat-lukuhaaste:
Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2 – Musiikki osana kirjaa.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18 – Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin tietysti Marilynia itseään. Marilyn Monroe 50th Anniversary Album julkaistiin vuonna 2012, kun tähden kuolemasta oli kulunut 50 vuotta. Sijoitan albumin haastekohtaan 26 – Erityisen hieno levynkansi. Kaikki haasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Joyce Carol Oates: BlondiJoyce Carol Oates: Blondi
Blonde (2000), 
suom. Kristiina Drews
Otava Seven 2012
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie
Hurja Hassu Lukija
Järjellä ja tunteella
Kujerruksia
Leena Lumi
Lukuisa
Lumiomena
Nannan kirjakimara

#yhdysvallatlukuhaaste Blondi helmethaaste Joyce Carol Oates Marilyn Monroe Otava


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Hieno teksti ja hyvin huomioitu, miten kirja on yksi yhteen Marilynin hauraan elämän kanssa ja miten rooli toisensa jälkeen söi hänestä pois elämää…

  2. Tämä on upea romaani. Ehkä yksi mieleenpainuvimmista viime vuosina lukemistani. Ja sinä kirjoitat siitä hienosti. On totta, että Oates luo Marilynista jotenkin niin oikeanlaisen, että välillä lukiessa täytyy muistaa, että käsissä on fiktiota.

    Se Tampereella esillä oleva näyttely on hieno. Suosittelen Tampereen-retkeä!

    1. Taisinkin lisätä tämän lukulistalleni vuosi sitten luettuani sinun blogijuttusi tästä. Eli kiitos vinkistä! Tampereelle on päästävä, vaikka sitten pelkästään tuon näyttelyn vuoksi.

keyboard_arrow_up