Paris, janeiro de 1873

MEU AMOR,
Enquanto lia a tua carta pensava que a podia ter escrito eu próprio há alguns anos, quando era ainda muito jovem e acreditava conhecer tudo sobre as paixões da alma. Escreves: ”O nosso amor nasceu furtivo e até onde eu alcanço teria de continuar assim, criando pouco a pouco sombras e rancor – que é o bolor dos sentimentos –, até por completo apodrecer.” Eu acredito, pelo contrário, que certos sentimentos mais facilmente se corrompem quando expostos à luz pública das praças e das ruas.

As relíquias dos santos guardam-se no segregó dos templos para que o mistério as preserve e acrescente. As joias mais raras estão fechadas em cofres. O conhecimento sagrado é do dominio restrito dos sacerdotes e só por isso permanece sagrado. Divulgar é sempre profanar. Se o nosso amor é sagrado, deve portanto permanecer secreto.

A tua segunda questão não tem resposta.

Não me lamentes – condenado a viver no inverno, trago comigo a memória do Sol.

Amo-te, hei de amar-te sempre,

Fradique

– José Eduardo Agualusa: Nação Crioula

Osa blogini lukijoista saattaa tietää, että olen innokas kielten opiskelija ja luen mielelläni myös vierailla kielillä, vaikka en niitä täydellisesti osaisikaan. Viimeiset kolme vuotta olen opiskellut kieliä päivittäin Duolingolla. Tätä kirjoittaessani katkeamaton opiskeluketju on ehtinyt jo 1180 päivään. 😅 Ensimmäinen puoli vuotta kului kaikenlaisten erikoisempien kielten parissa – kokeilin iiriä, kymriä, hindia ja arabiaa – mutta lopulta päätin opiskella tavoitteellisemmin. Koska espanja ja ranska olivat jo ennestään melko hyvin hallussa, päätin keskittyä romaanisiin kieliin. Ensin opiskelin vuoden italiaa ja luin sen jälkeen Paolo Giordanon Tasmanian italiaksi. Seuraavaksi vuorossa oli portugali.

Puolentoista vuoden portugalin opiskelun jälkeen halusin kokeilla, pärjäisinkö kokonaisen romaanin kanssa. Valitsin angolalaisen José Eduardo Agualusan Nação Crioulan, koska olin aiemmin lukenut hänen suomennetun romaaninsa Yleinen unohdusteoria, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Agualusa on yksi tunnetuimmista portugalinkielisistä nykykirjailijoista, ja hänen teoksissaan historia, todellisuus ja fiktio kietoutuvat usein yhteen.

Ehkä 1800-luvulle sijoittuva historiallinen kirjeromaani ei ollut kaikkein helpoin mahdollinen valinta, mutta yllättävän hyvin sain siitä selvää. Päätin lukea yhden kirjeen illassa, sillä vieraalla kielellä lukeminen vaatii aina hieman tavallista enemmän keskittymistä. Toisinaan tarina kuitenkin vei niin mukanaan, että huomasin lukeneeni useammankin kirjeen peräkkäin. Se onkin vieraskielisessä lukemisessa ehkä palkitsevinta: hetki, jolloin unohtaa lukevansa vierasta kieltä. En yleensä pysähdy selvittämään jokaista tuntematonta sanaa. Asiayhteys riittää useimmiten, enkä halua katkaista lukemisen rytmiä sanakirjan vuoksi. Tällä kertaa jouduin tarkistamaan vain yhden sanan, kun ihmettelin, mitä ihmettä henkilöt söivät. Kyseessä olivat heinäsirkat – gafanhotos.

Nação Crioula on kirjeromaani, joka rakentuu pääosin portugalilaisen Fradique Mendesin kirjeistä. Fradique ei ole Agualusan oma keksintö, vaan 1800-luvun portugalilaisen kirjallisuuden kuvitteellinen hahmo, jonka Eça de Queirós loi omiin teoksiinsa. Agualusa ottaa tämän valmiin hahmon ja sijoittaa hänet keskelle Angolan siirtomaahistoriaa. Romaanin keskiössä on Fradiquen ja entisen orjan Ana Olímpia Vaz de Caminhan rakkaustarina. Tarina kuljettaa lukijaa Luandan, Lissabonin, Pariisin ja Rio de Janeiron välillä aikana, jolloin orjuuden vastainen liike voimistuu ja vanha siirtomaajärjestelmä alkaa rakoilla. Historialliset henkilöt ja tapahtumat sekoittuvat luontevasti fiktioon, eikä kaikkea aina edes halua erottaa toisistaan.

Vaikka romaanin lähtökohtana on rakkaustarina, sen varsinainen painopiste on paljon laajemmissa kysymyksissä. Agualusa pohtii siirtomaavallan perintöä, orjuutta, rotua, identiteettiä ja sitä, miten erilaiset kulttuurit sekoittuvat toisiinsa. Romaanin nimi Nação Crioula viittaa konkreettisesti laivaan, jolla Fradique ja Ana Olímpia pakenevat Angolasta. Samalla nimi saa symbolisen merkityksen. Agualusa pohtii koko romaanin ajan, voiko syntyä uudenlainen ”kreolikansa”, jossa eurooppalaiset, afrikkalaiset ja brasilialaiset vaikutteet sulautuvat yhteen ja vanhat vastakkainasettelut menettävät merkityksensä.

Pidin erityisesti siitä, kuinka vaivattoman oloisesti Agualusa käsittelee raskaita aiheita. Kirjeenvaihdon muoto tekee kerronnasta ilmavaa, paikoin jopa humoristista, vaikka taustalla kulkevat orjuuden julmuus ja siirtomaavallan väkivalta. Samalla kirjailija leikittelee kirjallisuudella, historiankirjoituksella ja sillä, kuinka helposti uskomme asiakirjojen kertovan objektiivista totuutta.

Vieraskielisenä lukukokemuksena Nação Crioula oli juuri sopivan haastava. Kaikkea en varmasti ymmärtänyt, mutta toisaalta en usko ymmärtäväni jokaista vivahdetta edes suomeksi tai englanniksi lukiessani. Tärkeintä oli huomata, että puolentoista vuoden säännöllinen opiskelu todella kantoi. Tällä hetkellä Duolingo-kielenäni on saksa, jonka opiskelun aloitin pari kuukautta sitten Berliinin-matkaa varten. Romaanit saavat sillä kielellä vielä odottaa, mutta jospa osaisin reissussa edes tilata lasin viiniä.

José Eduardo Agualusa:
Nação Crioula
Quetzal 2017
(alun perin julkaistu 1997)

Sinua voisi myös kiinnostaa

José Eduardo Agualusa: Yleinen unohdusteoria

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Percival Everett: James

Machado de Assis: Dom Casmurro | Klassikkohaaste 14

José Luís Peixoto: Saramago & José

Zora Neale Hurston: Their Eyes Were Watching God | Klassikkohaaste 10

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Naistenviikkohaaste | Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Seuraa Kirjaluotsia

Angola historiallinen romaani identiteetti José Eduardo Agualusa kirjeromaani Nação Crioula orjuus portugalinkielinen siirtomaavalta vieraalla kielellä lukeminen