Evelyn oli hetken hiljaa. Sitten hän kysyi, olinko kuullut huhuja hänen perheestään, ja kun kerran oli ryhtynyt rehelliseksi, en pitänyt järkevänä lopettaa sitä, joten nyökkäsin ja sanoin:
Joo, sun perheestä kulkee huhuja.
Meidän perhe on vähän erilainen, hän sanoi ja minä nyökkäsin.
Niin meidänkin, sanoin.
Miten niin?
Niin no tiedäthän sä, sillä tavalla, että vanhemmat on eri maista, että on arabi ja ruotsalainen yhtä aikaa.
Sulla on vähän pakkomielle siitä, eikö olekin, hän kysyi. Mä tarkoitan sitä että me ollaan erityisiä toisella tavalla.
Koska sun isä on kuollut ja äiti prostituoitu, kysyin.
Evelyn katsoi minua kuin kasvoni olisivat mätineet.
Excuse me?
Sorry.
What did you say?
Anteeksi, toistin.
Äiti on kauppamatkustaja, Evelyn huusi. Hän, hän, hän myy markkinoiden parhaita käsinsolmittuja mattoja. Kuka on sanonu noin?
Kaikki sanoo niin, mumisin tietämättä, miten oikein saisin kätkettyä kasvoni.
Okei, you can tell everyone, Evelyne sanoi samalla kun nousi seisomaan ja vaihtoi kielen englantiin, that we are special because we have an ultra-strong curse placed on us, saying that everything we love will get taken from us, and despite that curse we are still here!
Hän lähti sorapolkua alas Tantobergetiltä, askeleet olivat niin kiukkuiset että ne nostattivat pieniä tomupilviä, ja minä lähdin hänen peräänsä, en juossut häntä kiinni, en pyytänyt anteeksi, kävelin vain siinä hänen perässään, riittävän lähellä nähdäkseni sanat, jotka hän oli kirjoittanut spriiliukoisella tussilla farkkutakkiinsa, ja ajattelin että olin jollain ilveellä onnistunut tuhoamaan kallisarvoisimman asian, joka minulla oli, pelkästään olemalla rehellinen.

– Jonas Hassen Khemiri: Siskokset

And so it was told, että Mikkolan siskosten tarina alkoi joulukuun ja vuosituhannen viimeisenä päivänä, kun he seisoivat hississä matkalla neljänteen kerrokseen juhliakseen uuttavuotta Mossutställningar-yhdistyksen suojissa, tilapäisessä freelancereiden työhuonekollektiivissa slash taidegalleriassa, jota veti Hella d’Ailly, joskus aikoinaan itsekin taiteilija, mutta nykyään pikemminkin kuraattori slash juhlienjärjestäjä. Sopivasti yksi vuoden parhaista lukukokemuksista osui vuodenvaihteeseen ja romaani vielä alkaa osuvasti uudenvuoden bileillä. Tämä kohtaus avaa paitsi sisarusten tarinan myös romaanin maailman, jossa Khemirin rönsyilevä, paikoin tajunnanvirtamainen tyyli vangitsee lukijan välittömästi. Yli 700-sivuinen matka sisarusten ja heidän lähipiirinsä elämään on yhtä aikaa intiimi ja eeppinen – ja se kohosi omalla listallani kirjailijan parhaaksi teokseksi.

Romaanin kertojana toimii Jonas Hassen Khemiri -niminen kirjailija, joka varttuu perheensä esikoisena Tukholman lähiössä. Hänen isänsä, tunisialaissyntyinen metrokuljettaja, tekee vaihtelevasti töitä myös siivoojana ja baarimikkona, kun taas hänen ruotsalainen äitinsä työskentelee fysioterapeuttina alkoholistiparantolassa. Jonaksella on myös kaksi pikkuveljeä, mutta naapurustoon muuttavat Mikkolan sisarukset – Ina, Evelyn ja Anastasia – saavat nuoren Jonaksen pään pyörälle. Tyttöjen äiti, tunisialaistaustainen mattokauppias, on usein poissa, ja suomenruotsalainen isä on kuollut. Siskokset ovat tottuneet huolehtimaan itsestään, mutta heidän dynamiikkansa on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Heidän välistä sidettään määrittää sekä syvä lojaalius että jatkuvat konfliktit, kun he kamppailevat oman paikkansa löytämiseksi ja jakavat vastuun mielenterveysongelmista kärsivästä äidistään. Tyttöjä seuraa myös erikoinen kirous, jonka mukaan he tulevat menettämään kaiken mitä rakastavat. Tuosta kirouksesta irti pyristely ja perheen taustan sisällyttäminen osaksi omaa identiteettiä tulee olemaan jokaiselle sisarukselle omanlaisensa haaste.

Siskosten matkaan hypätään tosiaan milleniumbileissä, kun he ovat nuoria aikuisia, ja heidän elämänvalintojaan seurataan siitä eteenpäin erilaisissa käännekohdissa. Jonas-kertojan ja siskosten polut risteävät lapsuusajan jälkeen vain satunnaisesti, mutta siskokset tuntuvat olevan alituisesti hänen mielessään. Heistä Jonas ammentaa voimaa ja inspiraatiota, kun omassa elämässä asiat menevät ristiin. Etenkin suhde isään on koetuksella, kun tämä häipyy perheen elämästä ja muuttaa takaisin Tunisiaan. Jonas kamppailee taustansa kanssa. Hän ei edes osaa isänsä kieltä arabiaa, mutta tulee omassa kotimaassaan Ruotsissa aina nähdyksi erilaisen kulttuuritaustansa edustajana. Mikkolan sisaruksetkaan eivät osaa äitinsä kieltä, äiti oli aina korostanut englannin kielen taitoa ja sitä siskokset puhuvat usein myös keskenään.

Romaanin rakenne on poikkeuksellinen ja kiehtova. Kirja on jaettu seitsemään osaan, jotka etenevät kronologisesti vuodesta 2000 vuoteen 2035. Jokainen osa kattaa aina edellistä lyhyemmän ajanjakson, ja viimeinen luku tapahtuu yhden minuutin aikana. Tämä ajan kiihtyminen tuntuu paitsi rakenteessa myös kerronnan rytmissä. Lisäksi takaumat lapsuuteen ja siskosten perheen historiaan syventävät kerrontaa. Kirjan loppupuolella Evelyn on kirjoittamassa monologia elämästään ja kertoo häntä tapaamaan tulleelle Jonakselle sen rakenteesta, joka vastaa tämän romaanin rakennetta. Jonas-kertoja taas on kirjoittamassa romaania Mikkolan sisaruksista, jota lukija on juuri lukemassa. Lukija saa siis eksyttää itsensä näihin metakerroksiin juuri niin syvälle kuin hyvältä tuntuu.

Autofiktio ja metafiktio jaksavat aina kiehtoa, mutta tämä romaani toimisi, vaikka kaikki se riisuttaisiin pois. Mikkolan siskosten elämää ja heidän keskinäistä dynamiikkaansa on ihmeen kiehtovaa seurata. Ina on huolehtija ja kontrollifriikki, jonka päsmäröintiä kahden muun siskoksen on välillä vaikea sietää. Keskimmäinen sisko Evelyn on karismaattinen tarinankertoja ja hänellä olisi potentiaalia vaikka mihin, mutta hän jumittaa vuodesta toiseen töissä samassa vaatekaupassa. Kuopus Anastasia saa nuorimmaisena kantaa huolettomuuden viittaa ja ajelehtiikin kunnioitettavasti erilaisten taideprojektien, juhlimisen ja pelastettavien poikaystävien välillä. Siskokset ottavat joskus rajustikin yhteen, mutta löytävät aina lopulta toisistaan turvan. Kiinnostavaa kipinöintiä syntyy, kun siskosten elämään astuu pysyvämpiä kumppaneita ja kun he tekevät muita valintoja, joita muut siskot eivät pureskelematta niele. Khemiri käsittelee romaanissa teemallisesti toiseutta, kulttuurista perintöä ja ajan kulumista. Siskosten ylle langetettu kirous symboloi sukurasitteita ja ennakkoluuloja, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kirja kysyy, missä määrin määritämme itse kohtalomme ja kuinka paljon ympäristö ja perheemme tekemät valinnat ohjaavat meitä.

Siskokset yhdistää sujuvasti autofiktion, metafiktion ja perinteisen romaanikerronnan elementtejä. Vaikka kirjailijakertoja ja metatasot voi nähdä merkittävinä osina teosta, romaani toimii erinomaisesti myös puhtaasti fiktiivisenä kertomuksena. Siskosten elämänvaiheet ja heidän välisensä dynamiikka on niin elävästi ja vangitsevasti kuvattu, että henkilöt tuntuvat todellisilta. Khemiri on omaa ikäluokkaani ja ehkä myös siksi koin kirjan maailman niin tunnistettavana. Romaanissa liikutaan etupäässä Tukholmassa, mutta myös New Yorkissa sekä Tunisian Jendoubassa ja Tunisissa. Khemiri kirjoittaa uskomattoman tarkkanäköisesti sisaruudesta, perhesuhteista ja niihin liittyvästä vastuunjaosta. Hänen huumorinsa ja itseironinen otteensa tekevät raskaistakin aiheista kevyitä käsitellä. Kirjan kolme siskoa voi myös nähdä symbolisesti kirjailijapersoonan kolmena erilaisena minuutena. Lisäksi romaani on tyylillisesti virtuoosimainen. Pitkät, pilkuin erotellut tajunnanvirtajaksot tuovat mieleen Pajtim Statovcin, mutta Khemirin teksti on kevyempää. Sen kanssa vuorottelevat napakan nokkelat dialogit, joista autenttisuuden vuoksi osa käydään englanniksi tai englannin ja suomen (alkuperäistekstissä tietysti ruotsin) sekoituksella. Teksti todella virtaa ja suomentaja Tarja Lipponen on onnistunut hienosti säilyttämään kerronnan luontevuuden ja rytmin. Tosin en millään pääse yli siitä, että Skansenin akvaario on toistuvasti käännetty vesimuseoksi (käytetäänkö sellaista nimeä oikeasti?).

Kun lukee jatkuvasti toinen toistaan upeampia romaaneja, on yhä vaikeampaa tulla yllätetyksi tai löytää sitä haltioitumisen tunnetta, joka lukemiseen liittyi vahvasti nuorempana. Siskokset oli minulle kirja, joka sai pitkästä aikaa kaivettua tuon yhä harvinaisemmaksi käyvän tunteen esiin. Tartuin kirjaan joka ilta yhtä innoissani. Siskokset on kunnianhimoinen, syvällinen ja viihdyttävä romaani, joka uudistaa romaanin perinteisiä muotoja ja tarjoaa samalla emotionaalisesti palkitsevan lukukokemuksen. Se onnistuu yhdistämään tarkkanäköisen ajankuvan ja universaalit kysymykset oman paikan löytämisestä tavalla, joka resonoi yli kieli- ja kulttuurirajojen. Tämä kirja muistuttaa lukemisen ilosta ja kaunokirjallisuuden voimasta, ja se on epäilemättä yksi vuoden parhaista lukukokemuksista.

Jonas Hassen Khemiri:
Siskokset
Systrarna (2023),
suom. Tarja Lipponen
Otava 2024

Sinua voisi myös kiinnostaa

Johannes Anyuru: Ixelles

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Lydia Sandgren: Läpileikkaus

Jonas Hassen Khemiri: Soitan veljilleni

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Seuraa Kirjaluotsia

autofiktio identiteetti Jonas Hassen Khemiri metafiktio monikulttuurisuus perhe sisarussuhteet Siskokset