They shouldn’t have split up like that, in any case. Doc was always saying he knew this place like the back of his hand but they were still literally in the middle of nowhere. Going off for a photo opportunity had seemed suboptimal. Luke had thought it was a bad idea as soon as Doc suggested it. Thomas had just made a face like: no point arguing with the man, might as well get it over and done with. Get back to the hut for another night of hot chocolate and charades and listening to Doc’s stories.
People were going to ask him a lot of questions about Antarctica, when he got home, and one thing he wouldn’t be able to tell them was that a lot of the time it was pure boring. Beautiful, yes. Awe-inspiring and majestic or humbling or whatever else you wanted to call it, but once you were done looking, the actual experience of being here day after day was kind of long.
Jon McGregor: Lean Fall Stand
Jon McGregorin romaani Reservoir 13 teki muutama vuosi sitten vaikutuksen tunnelmallaan ja genrejä sekoittavalla tyylillään. Siinä trillerimäinen lähtökohta nuoren tytön katoamisesta muuntautuu kuin varkain englantilaisen maalaiskylän asukkaiden ja luonnon tarkaksi havainnoinniksi. Genrejä sekoittelee myös McGregorin uusin romaani Lean Fall Stand. Romaani alkaa jännittävänä seikkailuna ja eloonjäämiskamppailuna Etelämantereen vaativissa olosuhteissa. Kolmekymmentä vuotta oppaana ja teknisenä tukena tutkimusasemalla työskennellyt Robert “Doc” Wright ja kaksi nuorta kartoittajaa Thomas ja Luke joutuvat myrskyn yllättämiksi ja eroon toisistaan. Radiopuhelimet pätkivät ja kommunikaatio on katkonaista. Docin puheet menevät yhä sekavimmiksi, sillä hän on muiden tietämättä lyönyt päänsä jäähän ja kärsii aivoinfarktin ensioireista. Lopulta kotiin selviää vain hän ja Luke.
Romaanin alkuosan arktinen seikkailu vaihtuu kahdessa viimeisessä osassa toisenlaiseen kamppailuun, kun Robert yrittää elää aivovamman aiheuttamien fyysisten rajoitteiden ja afasian kanssa. Robertin vaimo Anna nousee keskeiseksi henkilöksi toisessa osassa, kun hän yhtäkkiä joutuu omaishoitajaksi vammautuneelle miehelleen, joka on vuosien aikana viettänyt enemmän aikaa Antarktiksella kuin kotonaan Englannissa. Anna on arvostettu tutkija Cambridgessa, mutta nyt oma työ on siirrettävä syrjään, sillä aivovammapotilaan hoito on kokopäiväistä työtä. Robert tarvitsee apua kaikessa, pukeutumisesta pyllyn pyyhkimiseen. Lisäksi afasia ja aivovamma ovat tehneet miehestä kiukuttelevan lapsen, aikuista miestä saa maanitella nousemaan sängystä. McGregor kuvaa koskettavasti uudenlaiseen rooliin pakotetun, vastahakoisen omaishoitajan ahdinkoa. Anna sanoo suoraan, ettei halua olla hoivaaja, ei hän oikeasti halunnut olla vaimokaan. Aikuisista lapsistakaan ei pahemmin ole apua, heillä on aina jotain tärkeämpää meneillään kuin hassusti puhuvasta isästä huolehtiminen. Luonnollisesti tilanne on raastava Robertille, joka on yhtäkkiä täysin riippuvainen läheisistään.
Afasia on romaanin aiheena kiinnostava ja haastava, onhan kyse sanojen katoamisesta, joka pitäisi pystyä sanoin ilmaisemaan. McGregor onnistuu siinä loistavasti ja äänikirjamuoto toimii tässä myös erinomaisesti. Lukija Matt Bates tulkitsee Robertin hapuilevaa puhetta hyvin ja sekavasta puheesta tulee kuin runoutta. Etelämantereen osuudessa McGregor on kirjoittanut Robertin ajatuksenvirtaa, jossa tämä yrittää epätoivoisesti tavoitella verhon taakse lipuvia sanoja, joita tarvittaisiin retkikunnan pelastamiseksi: It was sure where he’d fallen. Sore. He was sure. Shore lips. Kotiuduttuaan sairaalasta Robertin sanavarasto on kaventunut entisestään. Hän osaa sanoa kyllä, mutta ei pysty sanomaan ei. Hän vastaa kysymyksiin aina Yes, yes, well obviously of course ja huudahtelee turhautuneena Christ!, kun sanoja ei löydy. Sanojen tavoittelussa on myös jotain runollista. Puheterapeutti näyttää olkapäätä ja Robert hakee sanaa äänneviidakosta: Soul. Soul. Soul. Jar. Soul, jar … Well. Soldier, soldier.
Kolmas osa on romaanin yllättävin. Siinä keskitytään puheterapiaryhmään, johon Robert liittyy lääkärin suosituksesta. Robert ja Anna suhtautuvat ryhmäterapiaan aluksi hyvin skeptisesti. Annasta se on vaivaannuttavaa pelleilyä ja Robert saattaa kesken istunnon vain häipyä paikalta. Vähitellen ryhmästä tulee kuitenkin Robertille tärkeä. Ryhmää vetää nuori innokas nainen, joka on päättänyt kokeilla totutusta poikkeavia menetelmiä. Hän tuo tapaamisiin tanssijoita, jotka yrittävät liikkeillään tulkita ryhmäläisten tunnetiloja, joille he eivät löydä ilmaisuja. Lopulta syntyy idea teatteriesityksestä, jossa ryhmäläiset pääsevät näyttämään, että heilläkin on yhä kyky kertoa tarinoita.
Terapiaryhmän jäsenet ovat sekalainen joukko persoonia, joilla on omat koskettavat tarinat kerrottavanaan – kun ne saisi vaan puettua sanoiksi. Monesti kuulumiskierroksessa kestää ikuisuus, kun arvaillaan mitä kukainenkin yrittää kertoa taustastaan tai kuluneesta viikosta. Mukaan tulee väkisin komiikkaa, kun sanat ja konseptit menevät auttamatta sekaisin. Erikoisin ryhmäläisistä on sujuvan afasian muotoa sairastava Peter, joka suoltaa aina vuolasta puhetta, jossa ei vaan ole mitään järkeä. Kärsivällisesti muut kuuntelevat hänen käsittämätöntä vuodatustaan, joka kuulostaa joltain ylimaalliselta profetialta: Certainly we were all dreaming of the water from here to there and the you to him to her that came upon the water wished and well we wish you well. Varsinkin tämä romaanin loppuosa on helppo nähdä elokuvana, koskettavana draamakomediana, jossa persoonallinen joukko ihmisiä osallistuu puolipakolla kokeelliseen ryhmäterapiaan ja lopulta hitsautuu yhteen voimaannuttavan näyttämöprojektin avulla. Tietysti arktinen seikkailu taustatarinana tarjoaisi myös upeita kuvausmahdollisuuksia. Jokohan tämän romaanin elokuvaoikeudet on myyty.
Jon McGregor:
Lean Fall Stand
Fourth Estate 2021
Äänikirjan lukija: Matt Bates
Kuunneltu Storytelista
afasia Antarktis englanninkielinen Jon McGregor omaishoitajuus onnettomuus puheterapia sairaus