John Bayley: The Iris Trilogy

Bayley John, Duckworth, Elämäkerta, Iso-Britannia 21/11/2022 0 kommenttia

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

Edellinen

Kira Jarmysh: Naisten selli nro 3

Viime vuosina olen rakastunut yhä syvemmin Iris Murdochin (1919-1999) teoksiin ja nyt teki mieli tutustua tarkemmin myös hänen elämäänsä. Tiesin, että Murdoch sairasti viimeisinä vuosinaan Alzheimeria, ja hänen romaanejaan lukiessa olen usein miettinyt, millaista mahtaa olla, kun tuollaisella äärimmäisen älykkäällä sanataiturilla katoaa yhteys muistoihin ja sanoihin. The Iris Trilogy kokoaa yhteen Murdochin aviomiehen John Bayleyn (1925-2015) kirjoittamat kolme muistelmateosta, jotka käyvät läpi Irisin elämää ennen ja jälkeen sairastumisen sekä Bayleyn kokemuksia vaimonsa omaishoitajana ja leskenä. Ennen kaikkea muistelmatrilogia on kaunis ja eläväinen kuvaus kahden eksentrisen kirjailijan ja akateemikon pitkästä avioliitosta. Trilogian osat on alun perin julkaistu kolmena eri teoksena: Iris – A Memoir (1998), Iris and the Friends (1999) ja Widower’s House (2001). Luin trilogiaa parin kuukauden ajan pienissä paloissa iltateen ohessa ja nautin Irisin ja Johnin lempeästä, sydämellisestä ja humoristisesta seurasta. Ensimmäisen kirjan pohjalta on tehty myös elokuva Iris (2001), jossa kirjailijaparina loistavat Judi Dench ja Jim Broadbent. Nuorta Irisia ja Johnia esittävät Kate Winslet ja Hugh Bonneville. Tämän elokuvan tahtoisin nähdä.

Life is no longer bringing the pair of us ‘closer and closer apart’, in the poet’s tenderly ambitious words. Every day we move closer and closer together. We could not do otherwise. There is a certain comic irony – happily not darkly comic – that after more than forty years of taking marriage for granted, marriage has decided it is tired of this, and is taking a hand in the game. Purposefully, persistently, involuntarily, our marriage is now getting somewhere. It is giving us no choice: and I am glad of that.

Every day we are physically closer; and Iris’s little ‘mouse cry’, as I think of it, signifying loneliness in the next room, the wish to be back beside me, seems less and less forlorn, more simple, more natural. She is not sailing into the dark: the voyage is over, and under the dark escort of Alzheimer’s she has arrived somewhere. So have I.
John Bayley: Iris – A Memoir

Ensimmäisessä muistelmateoksessa kirjailija, kirjallisuuskriitikko ja Oxfordin englannin kielen professori John Bayley käy läpi Irisin nuoruutta ja kirjailijanuran etenemistä, ennen kaikkea omasta vinkkelistään. Hän poimii muistoja ja vaikutelmia heidän yhteiseltä matkaltaan. Ne peilautuvat kauniisti kirjan nykyhetkeen, jossa John hoitaa Alzheimeriin sairastunutta vaimoaan kotona. Koskettavasti hän kuvaa, miltä tuntuu seurata vierestä, kun lukuisia palkittuja teoksia kirjoittaneelta kirjailijalta alkavat vähitellen kadota sanat, muistot ja merkitykset. Paljon lukeneina ja laajan sivistyksen omaavina he jakoivat valtavan rikkaan kielellisen maailman ja loivat yhdessä metaforia, joita vain he kaksi ymmärsivät. Muistisairauden edetessä nuo jaetut merkitykset lipuvat toiselta pois, menettävät yhteyden yhdessä elettyyn elämään ja muuttuvat pelkiksi sanoiksi.

Kirja on täynnä hurmaavia, hassuja ja koskettavia anekdootteja pariskunnan elämästä. Heissä molemmissa oli lapsenomaista leikkisyyttä ja viattomuutta, mikä korostuu entisestään sairauden myötä. John nauttii saadessaan helliä vaimoaan ja syöttää tätä kuin lasta. Pariskunnalla ei ollut lapsia ja John kokee vaimoa hoitaessaan saavansa kokemuksen siitä, millaista on olla huolehtiva vanhempi. Siihen kuuluu myös ajoittaiset kiukunpurkaukset – sekä hoidettavan että hoitajan. Boheemeina luonteina he eivät niin välittäneet kotinsa siisteydestä ja vähän irvistellen luin, miten John laiminlöi myös henkilökohtaista hygieniaa Irisia hoitaessaan. Hän ei jaksanut kovin usein pestä sairasta vaimoaan. Iris kuitenkin rakasti uimista luonnonvesissä ja John vei häntä jokeen uimaan vielä silloinkin, kun Iris ei enää itse kyennyt pukeutumaan ja riisuutumaan.

Oman jaksamisensa kannalta Bayley mainitsee tärkeimmiksi asioiksi pariskunnan ystävät sekä omat jokailtaiset lukuhetket Irisin mentyä nukkumaan. Tunnen heti hengenheimolaisuutta Bayleyn kanssa, kun hän useaan otteeseen kertoo rakastavansa Barbara Pymin kirjoja ja lukevansa niitä lohtukirjoinaan. Hän oli yrittänyt saada myös Irisia innostumaan Pymista, mutta kuulemma Murdoch ei juurikaan lukenut aikalaistensa teoksia. Hänellä oli oma vahva sisäinen maailmansa, josta hän ammensi teoksiinsa. Kyllä hän silti mielellään seurusteli muiden kirjailijoiden kanssa ja erityisesti Elizabeth Bowen oli hänen hyvä ystävänsä. Siitä päästäänkin aasinsillan kautta seuraavaan kirjaan Iris and the Friends.

Alzheimer’s is implacable: it grows worse all the time, but insensibly. It is only by thinking back a few months, or looking in my diary, that I can register the changes. But as the condition grows worse, and its successive stages more difficult to cope with, compensations multiply.

It is these I think of as the friends. Iris’s and mine. Dr A’s too. Some are mutual. Today we can still cuddle together; we still enjoy lucid jokey moments, small bouts of pleasure in each other, at each other. But many more now have to be solitary, unshareable. It is no use trying to tell Iris about memories as I would once have done, no use trying out an idea or a thought on her. It upsets her; a bothered look can come over her face, but usually there is only vacancy and, with luck, a smile.
John Bayley: Iris and the Friends

Nimen perusteella oletin, että Iris and the Friends kertoo Iris Murdochin kirjallisista ystävistä, varsinkin kun kirjaa on julkaistu myös nimellä Iris and Her Friends. Vaikka joitain ystäviä kirjassa vilahteleekin, kyse on kuitenkin jostain paljon proosallisemmasta. Ystävillä Bayley viittaa niihin “seuralaisiin”, joita herra Alzheimer tuo mukanaan. Irisin muistisairaus on edennyt pidemmälle ja hän on menettänyt puhekykynsä lähes kokonaan, hokee vain merkityksettömiä tavuja. Hän on alkanut myös karkailla ja John joutuu lukitsemaan kodin oven sisältäpäin, jottei Iris harhaile ulos. Kerran hän hyppää liikkuvasta autosta ojaan. Kotona hän vaeltelee öisin siirrellen tavaroita paikasta toiseen ja päivisin seuraa miestään joka paikkaan, hakee turvaa läheisyydestä.

John saa myös lohtua siitä, että loppu häämöttää. Hän alkaa taas kirjoittaa ja palaa muistoihinsa. Tässä kirjassa muistelu keskittyy enemmän Johnin omaan nuoruuteen. Hän kertoo erilaisia sattumuksia elämänsä varrelta ja jumiutuu pitkäksi aikaa sotatantereelle. Huomasin lukiessa kaipaavani takaisin Irisin luo ja pitkästyin sotakuvauksista, vaikka Bayley kuvaa niitäkin humoristisesti ja runollisesti. Edelliseen verrattuna tämä kirja tuotti pettymyksen, sillä ei minua niinkään kiinnosta John Bayleyn muistot ja fantasiat itsestään, vaan Iris. Kirjan lopussa Iris lakkaa syömästä ja menee niin huonoon kuntoon, että hänet siirretään hoitokotiin. Hän kuolee 8.2.1999.

‘Now do eat it while it’s nice and hot,’ ordered Margot, putting a large lump of casserole on to my plate.

I have always disliked casseroles. During our forty-four years of married life Iris and I never made a casserole. Nor did we ever eat one, except under duress, if we were guests at a dinner party.

I was tempted to say rudely that I would rather eat it nice and cold. Instead I found myself rapidly picking the largest lump off the plate – Margot at the stove had her back on me – and stuffing it into my trouser pocket.

I had never done such a thing in forty-four years of happy domestic eating, with myself usually the cook. I felt astonished by my own action: its rapidity, its pointless duplicity. Why was I behaving like this? Was it because I was different now? A different person since Iris died?

That must be it. My instinct now was to escape, to evade, to elude whatever was pressed upon me, whether it was telephone calls or chunks of casserole.
But I could not escape back into my old self, because my old self no longer existed. In widowhood you lose not only your loved one but yourself. And there was no new self to take its place. Only this indistinct creature who put the dinner pressed upon him in his pocket instead of eating it: who was an object of solicitude and a prey to the whims of kindly women.
John Bayley: Widower’s House

Yhteen putkeen luettuna kirjoista alkaa huomata toistoa. Samoja anekdootteja toistellaan yhä uudelleen. Kuinkahan monta kertaa mainittiin Johnin tippuneet tekarit, tuolin käsinojaan kiinni jäävä hiha ja mystisesti kadonnut possupiiras? Piiraat ja laatikkoruoat ovat ainakin keskiössä tässä kolmannessa kirjassa Widower’s House, jossa eletään Irisin poismenon jälkeistä aikaa. Yhtäkkiä lesken talon valtaavat huolestuneet naiset, Margot ja Mella, jotka vuorotellen terrorisoivat Johnia siivoamalla huushollia ja pakkosyöttämällä ruokia, joita hän ei halua syödä. Yllättäen he tunkevat vuorollaan myös lesken sänkyyn. Seksi ei koskaan ollut oleellinen osa avioliittoa, itse asiassa Iris suostui menemään naimisiin, jotta voisi rauhassa jatkaa kirjoittamistyötään. Hänen mielestään avioliitto oli “parasta mahdollista yksinäisyyttä”. John Bayley myöntyi tähän ja myös sieti Irisin sivusuhteita sekä miesten että naisten kanssa. Onkin paikoin kiusallista ja hämmentävää lukea, miten leskimies ei saa sanottua vastaan näille voimakkaasti itseään tykö tuoville naisille.

Koomisten tilanteiden takaa kuultaa lesken suru ja avuttomuus. Hän haluaisi olla yksin talossa, jonka on vuosien ajan jakanut vaimonsa kanssa. Ei hän halua, että merkkejä Irisin läsnäolosta siivotaan pois eikä hän halua muuttua toiseksi kuin oli naimisissa ollessaan. “Leskenä et vain menetä rakkaimpasi vaan myös itsesi.” Tämä on minusta hienosti sanottu. Välillä tulee kyllä olo, että ehkä Johnille tekisi hyvää poistua Iris-kuplastaan. Ja lopulta hän niin tekeekin. Hän pakenee talonsa vallanneita naisia ja matkustaa Kanarian saarille toisen lesken luo. Audi Villers oli Irisin ja Johnin perheystävä ja jakaa sekä kokemuksen leskeydestä että rakkauden Irisiin. Pian kirjan julkaisun jälkeen John Bayley ja Audi Villers menivät naimisiin. Koko muistelmatrilogian nyt lukeneena suosittelen Iris Murdoch -faneille lämpimästi ensimmäistä kirjaa. Jos John Bayleyn höpinät ihastuttavat, voi myös lukea kaksi muuta. Irisin elämästä ne eivät enää tuo merkittävästi uutta.

Helmet-lukuhaaste 2022:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 47-48 – Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. Toinen luettu kirja:
Iris Murdoch: The Black Prince

John Bayley:
The Iris Trilogy: Memoirs of Iris Murdoch
Duckworth 2020
(teokset julkaistu alun perin kolmena kirjana 1998, 1999, 2001)

Kuukauden suosituimmat artikkelit

Uusimmat artikkelit

Kirjailijat

Kirjailijat kartalla

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Vastaa Peruuta vastaus