menu Menu
Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus, Kotimainen kaunokirjallisuus, Laitila Johanna, Suomi 14/01/2019 2 kommenttia
Edellinen Penelope Fitzgerald: The Bookshop Seuraava

Else piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta oli Inga lähempänä häntä, ja heidän kielistään tuli uusia teitä, veren reittejä.

Johanna Laitila: Lilium regale

Suomen sodista alkaa olla aikaa ja veteraanien määrä hupenee vuosi vuodelta. Nykykirjallisuudessa sotakokemukset ovat kuitenkin vahvasti läsnä edelleen. Nyt äänessä ovat sodan kokeneiden lapsenlapset, joilla on riittävä etäisyys käsitellä myös niitä vaiettuja asioita, jotka ovat siirtyneet suvuissa ja perheissä tiedostettuna tai tiedostamattomana taakkana eteenpäin. Vaikenemisen muuria murtamassa on viime vuosina nähty erityisesti nuoria naisia, jotka muovaavat isovanhempiensa sukupolven kokemuksia ja tarinoita vaikuttavien romaanien muotoon. Gummerus jatkaa Minna Rytisalon Lempin raivaaman tien imussa ja julkaisee jälleen vahvan esikoisromaanin Lapin sotaan liittyen. Johanna Laitilan Lilium regale on verevä kuvaus itseään etsivästä nuoresta naisesta sodan tragedian keskellä.

Elsen lapsuus Tornionjokilaaksossa kuluu onnellisesti luonnon helmassa isän tuttua kieltä ja tarinointia kuunnellessa. Vähän isompana metsästyskaveriksi löytyy myös Samuli, jota Else rakastaa kuin veljeä. Sota kuitenkin vie miehet kylästä, myös isän, joka ei ole taistelukentille tarkoitettu. Elsekin joutuu jättämään kotikylän ja pakenemaan äidin, mummon ja pikkusisarusten kanssa saksalaisten polttavaa kostoa. Evakkoaika Ruotsissa on Elsen orastavalle naiseudelle merkityksellinen. Else tutustuu Ingaan, joka isänsä kirjastohuoneessa avaa Elselle uuden kielen ja peilin omaan itseen. Heistä tulee verisiskoja.

Paluu kotiin Tornionjokilaaksoon on kaikkea muuta kuin riemukas, kun takana on monia tuskallisia hyvästejä. Arki mieleltään hauraan äidin ja entistä ilkeämpänä sodasta palanneen sukulaismiehen kanssa on raskasta. Mummokin katsoo läpi sormien Elsen ahdinkoa. Elämä näyttäytyy toisenlaisena apteekkari Hurtigin isossa talossa, jonne Else pääsee piiaksi. Apteekkarin rouva, kirjakauppias Irina, auttaa Elsen eteenpäin sillä itsetuntemuksen polulla, jolle Inga häntä Ruotsissa johdatteli. Else joutuu kuitenkin huomaamaan, että hänelle rakkaan Södergranin runon tapaan, tähtiä kurotellessa puutarha voi tulla täyteen sirpaleita. Klang!

Nuoren Elsen karikkoinen kasvutarina on romaanin mehukas pihvi, joka tarjoillaan nykyaikaan sijoittuvan ohuemman kehystarinan välissä. Kehystarinassa hammassärystä kärsivä Elisa hoitaa vanhuudensairasta äitiään, joka saa yllättävän vieraan menneisyydestä. Elisa edustaa sitä sukupolvea, joka on kärsinyt vaikenemisen kulttuurista eniten ja jatkaa sitä huomaamattaan itsekin. Elisan tytär Aino on päässyt lähemmäs Else-mummoaan ja jakanut tämän kanssa rakkauden meän kieleen ja Södergranin runoihin. Heillä olisi muutakin yhteistä, mutta sillä elämän osa-alueella vaikenemisen muuri on edelleen periksiantamaton. Elsekin alkaa vaieta lopullisesti, sanoja muistuu mieleen enää pari. Salaisuudet kannetaan hautaan saakka.

Laitila kirjoittaa rohkean ruumiillista ja aistivoimaista proosaa. Kerronta on hyvin runollista, muttei lainkaan kaunistelevaa. Lyyrisen reteää siis. Kesti hetken tottua kielikuvien runsauteen, mutta pian jo suunnistin tällä rouheisten sanojen hillasuolla kuin paikallinen. Erityisesti nautin meän kielen soinnista dialogissa. Pohjoisen murteet ovat minulle tuttuja, mutta niin hyvin en niitä tunne, että osaisin sanoa olivatko hoot juuri oikeilla kohdillaan. Liksomia lukeneet tunnistavat varmasti monia sanoja: kläppi, pörrö, köpö, päintiöhnään. Kieli on yksi tämän romaanin teemoja ja yleiskielen ja meän kielen lomassa praatathaan myös ruotsia.

Elsen tarina pitää otteessaan, mutta paikoin myös etäännyttää kasatessaan murhetta murheen perään. Laitila kirjoittaa luontevasti nuoren naisen heräävästä ruumiillisuudesta, himosta ja halusta, mutta minua erilaisten ruumiineritteiden ihastelu vieroksutti. Mutta sehän kertoo vain omasta rajoittuneisuudestani. Se on selvää, että Lilium regale aloittaa komeasti vuoden 2019 esikoisromaanikattauksen. Mutta son parempi pittää tämä meän välilä. Ja mitä vielä! Solekko lukemaan!

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15 – Kirjassa käsitellään jotain tabua. Niitä on tässä romaanissa useampia, mutta juonipaljaksia välttääkseni jätän ne luettelematta.

Johanna Laitila: Lilium regale
Gummerus 2018
Oikolukematon ennakkokappale

Johanna Laitila: Lilium regale

esikoiskirja Gummerus Johanna Laitila Lapin sota Lilium regale


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Aistivoimaa hyökyy tästä romaanista. Pidin monin paikoin ja osin etäännyin, mutta ymmärrän kerrontatavoitteet. Kielen merkitys korostuu, ja tosiaan sama kohta on meille tarttunut sitaatiksi. Hieno tuo hillasuovertauksesi!

    1. Hahaa, taisi tarttua romaanin runsas kielikuvilla leikittely myös minuun. Hauskaa miten kirjan kerronta ja kieli vaikuttaa blogatessa myös omaan kirjoitustapaan. Uskon, että tämä romaani löytää yleisönsä. Kiinnostava aloitus esikoisvuodelle.

keyboard_arrow_up