menu Menu
Johanna Holmström: Sielujen saari
Holmström Johanna, Kotimainen kaunokirjallisuus, Otava, Suomi 19/11/2017 32 kommenttia
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet Edellinen Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä Seuraava

”Ei siis ole mitään mahdollisuuksia päästä pois? Onko se totta?”

”Noh, se nyt riippuu… Naisen luonto on nimittäin syklinen, ja sama pätee myös naisen hulluuteen. Yhteys hulluuskuukausien ja kuukautiskierron välillä on useimmissa tapauksissa ilmeinen, ja kun kierto loppuu, loppuu usein myös hulluuskin. Siksi monilla on ollut sellainen onni, että he ovat sitten päässeet sairaalasta pois”, hän selittää.

Elli katsoo häntä sanomatta mitään.

Monet naiset pääsevät pois, kun kuukautiset lakkaavat. Milloin ne lakkaavat?

Hän kuvittelee itsensä kumarana käppyrämummona, joka räpyttelee silmiään auringonpaisteessa ja kulkee polkua pitkin laiturille, missä aikoinaan nousi maihin kevyesti astellen ja elämä villinä ja kesyttömänä kylkiluita vasten sykkien.

Ei, hän ajattelee sitten. Ei, äiti ei sallisi sitä. En minä tänne jää.

Mielenterveysviikkoa vietetään 19.-26.11. Eniten minua kiinnostaa tie -blogi haastoi osallistumaan teemaviikkoon postamaalla mielenterveyteen liittyvistä aiheista. Sopivasti olin juuri lukenut romaanin, joka valottaa sitä, miten mielenterveysongelmiin on yhteiskunnassamme aikojen saatossa suhtauduttu ja miten mielisairauksia on diagnosoitu ja hoidettu. Johanna Holmströmin Sielujen saari seuraa naiskohtaloita, joita yhdistää elämä Seilin sairaalasaarella.

Tämä ei ole ensimmäinen romaani tänä vuonna, joka käsittelee Seilin sairaalasaaren historiaa. Luin keväällä Katja Kallion hienon romaanin Yön kantaja, joka kertoi Seiliin 1890-luvulla pakkohoitoon päätyneen Amandan tarinan. Hämmästyin, että Otava julkaisee samana vuonna vielä toisenkin samaan paikkaan sijoittuvan romaanin. Johanna Holmströmin Sielujen saari alkaa kirjailijan saatesanoilla, joissa hän puhuu samaisesta Amandasta. Mitä ihmettä,  ajattelin, olenko lukemassa uutta versiota Amandan tarinasta? Onneksi näin ei ole. Vaikka samoissa viitekehyksissä liikutaankin, Sielujen saari ei ole toisinto Amandan tarinasta. Se on Kristinan, Ellin ja Sigridin tarina. Holmströmin romaani seuraa näiden kolmen naisen kohtaloa ja Seilin historiaa noin sadan vuoden ajalta.

Ensin on Kristina vuonna 1891. Uupumus ajaa epätoivoisen Kristinan pahimpaan mahdolliseen ratkaisuun: hänen väsymyksestä ja vastoinkäymisistä sumea mielensä antaa aivoille käskyn hukuttaa lapset. Lapsenmurhasta tuomittu Kristina lähetetään kuritushuoneen sijaan Seilin sairaalasaarelle loppuelämäkseen. Monen vuoden katatonisen tilan jälkeen Kristina herää hetkeksi eloon, mutta hauras mieli ei pysty enää käsittelemään sitä faktaa, että rakas pieni tyttö on poissa. Entä mikä vaivaa nuorta Elliä, joka päätyy saarelle vuonna 1934? Onko hän oikeasti hullu, hoidon tarpeessa, vai ovatko vanhemmat vain järjestäneet hänet pois silmistä vähän tavallista vauhdikkaamman teiniromanssin jälkimainingeissa. Romaanin kolmas päähenkilö Sigrid on Seilissä hoitajana, ja kovin pidetty hoitaja onkin. Kun syttyvä maailmansota vie häneltä sulhasen ja jättää syntymättömän ja aviottoman lapsen vaille isää, Sigrid tuntee samanlaisia epätoivon tunteita kuin monet hänen potilaansa. Hänkin on sidottu saareen.

Kirjan alkuosa, Kristinan tarina, on todella väkevä. Holmström kirjoittaa vangitsevasti ja Kristinan hädän ja hämmennyksen tuntee luissa ja ytimissä. Kun tarina siirtyy Seilin saarelle, huomaan että vahva lukukokemukseni Yön kantajan parissa ottaa ohjat ja tuntuu siltä kuin astuisin tutulle maaperälle. Kuva saaresta on se, jonka Kallion tekstistä itselleni loin ja odotan koko ajan törmääväni tuttuihin ihmisiin. Vaikka Amanda ei Sielujen saarella näyttäydykään, hänen läsnäolonsa voi melkein aistia. Kirjaa lukiessa voi kuvitella Amandan vaeltelemaan saaren kalliolle ja istumaan päivähuoneeseen hienoissa leningeissään. Holmströmin kuvaus saaresta ja sen elämästä ei missään nimessä ole ristiriidassa Kallion kuvauksen kanssa, joten koin tämän kirjallisten maailmojen sekoittumisen positiivisena ja kiinnostavana ilmiönä.

”Pahimman lajin sairauksia ovat ne, jotka huijaavat ihmisen kuvittelemaan, että hän on terve. Sairaudet, jotka jäljittelevät tervettä käytöstä niin hyvin, että potilas onnistuu huijaamaan lääkäriäkin. Sellaiset potilaat ovat kaikkein vaarallisimpia psykopaatteja, ja niihin sinä kuulut”, tohtori sanoi kerran.

Kirjan alkulehdellä lukee: Sinulle, joka olet joskus epäillyt olevasi hullu tai tulevasi hulluksi. Olet luultavasti oikeassa. Tämä kuvaakin hyvin kirjan perusdilemmaa: miten määritellä kuka on terve ja kuka hullu. Holmström kuvaa kiehtovasti sitä vallankäyttöä, joka tämäntyyppiseen sairaudenhoitoon liittyy. Todellisista mielenterveysongelmista kärsivien lisäksi Seiliin lähetettiin irtolaisia ja muita yhteiskuntaan sopeutumattomia, joista haluttiin päästä eroon. Sen ajan diagnosointimenetelmät olivat niin huteralla pohjalla, että minkä tahansa ”oireen” saattoi tulkita merkiksi vakavasta mielenhäiriöstä. Esimerkiksi Ellin suurin ongelma lääkärin mielestä on se, ettei hänellä ole sairaudentuntoa. Siis se, ettei hän tunne olevansa sairas tai käyttäydy sen mukaisesti. Äitikin helpottuu vasta kun Elli saa raivokohtauksen, sehän todistaa ettei häntä ole lähetetty hoitoon turhaan. Ainakin vanhemmat katuvat Ellin lähettämistä saarelle ja onnistuvatkin lopulta järjestämään hänet sieltä pois. Vapauden hinta on kuitenkin kohtuuton: Ellin on suostuttava sterilisaatioon, sillä eihän tällaisten seksuaalisesti ylivilkkaiden ja rodullisesti epäpuhtaiden voi antaa lisääntyä. Toisen maailmansodan aikainen rotuhygienia on romaanissa omana karmivana juonteenaan.

Aluksi harmittaa, kun romaanin fokus siirtyy Kristinasta Elliin. Sitten Ellinkin tarina imaisee mukaansa ja tuo uuden tarkastelukulman Seiliin. Ja siellähän se Kristina edelleen on, päivähuoneen nurkassa puhumattomana ja tuijottavana. Sadan vuoden perspektiivi antaa mahdollisuuden kuvata sitä pysähtyneisyyttä ja yksitoikkoisuutta mitä elämä sairaalasaaressa on. Yksi istuttaa omenapuun ja iloitsee kun se viimein kantaa hedelmää. Vuodet siinä välissä häviävät samaan sumuun. Leprasiirtolanakin toimineen Seilin saaren poluilla ja kallioilla on astellut lukuisia surullisia naisia. Kaikki eivät kuitenkaan ole halunneet sieltä pois, monelle saari on toiminut myös turvasatamana.

Kallion Yön kantaja ja Amandan uskomaton tarina sai monet lukijat kiinnostumaan Seilin saaresta. Toivon mukaan lukijat eivät ole saaneet Seilistä jo tarpeekseen, sillä olisi sääli jos Holmströmin vaikuttava teos jäisi sen vuoksi vähemmälle huomiolle. Nämä kaksi upeaa romaania täydentävät toisiaan hienosti ja monipuolistavat sitä tarinakuvastoa, joka antaa äänen niille ihmisille joiden ääni on yhteiskunnassa usein jäänyt kuulumatta.

Johanna Holmström: Sielujen saari
Otava 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Rakkaudesta kirjoihin
Usva

Johanna Holmström mielenterveys mielenterveysviikko Otava Seili Sielujen saari


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Rehellisyyden nimissä ajattelin juuri noin kuin ounastelit monen tekevän: vaikuttavan Yön kantajan jälkeen on vaikea ottaa todesta toista Seili-romaania heti perään. Teet kirjalle todella hyvän työn hälventämällä epäilyksiä. Siispä siirryn kirjaston varaussivuille. Kiitän houkuttelevasti kirjoittamastasi kirjavinkistä!

    1. Kiva kuulla, että juttuni sai kiinnostumaan kirjasta. Se todella ansaitsee tulla luetuksi yhtä lailla kuin Kallion kirja. Onhan se erikoista, että sama kustantaja julkaisee kaksi näin samankaltaista romaania samana vuonna. Mutta toisaalta näin tärkeästä ja kiinnostavasta teemasta voi lukea useammankin kirjan!

  2. Kiitos monipuolisesta arviosta! Meillä oli aika samansuuntaisia havaintoja – mulla varmaan Holmströmin lukemista edisti se, että Kallion teoksen lukemisesta oli jo aikaa. Ihan putkeen en olisi voinut näitä kahta lukea, sen verran rankoista ihmiskohtaloista oli kyse.

    1. Kiitos kommentista Anu! Minullakin oli Yön kantajan lukemisesta jo yli puoli vuotta, silti se oli vielä aika hyvin muistissa. En minäkään ihan peräjälkeen olisi näitä halunnut lukea, sen verran rankkoja ja toistensa kaltaisia tarinoita.

  3. Minulle Seilin saaren toi tietoisuuteni Hanna Hauru teoksellaan Tyhjien sielujen saari (2005). Olisin voinut lukea kys. pienoisromaania vaikka suurromaanin verran. onkin mielenkiintoista, että nyt on Seiliin tartuttu uudemman kerran. Aihe kiinnostaa siis kovasti ja ihmettelinkin jo Ompun blogissa, että kylläpä nyt Seilistä kirjoitetaan.

    Varmasti ainakin toisen näistä ”Seili-kirjoista” luen, mutta en tiedä kumman. Molemmissa tuntuu olevan puolensa. Ehkä luen molemmat, mutta pitelen taukoa kirjojen välillä. En tiedä haluanko että ensin luettu ikään kuin maalaa seuraavan, vaikka se periaatteessa voisi olla kiinnostavaakin.

    Heitän nyt kysymyksen, joka on ehkä vaikea ellei jopa mahdoton vastata (eli ymmärrän, jos et pysty vastaamaan). Mutta kumman sinä suosittelisit näistä lukemaan ensin? Eli kummasta pidit itse enemmän?

    1. Kiinnostavaa, en tiennytkään, että Haurullakin on Seili-kirja. Onpas aihe tosiaan suosittu!

      Aika mahdoton kyllä sanoa kummasta kirjasta pidin enemmän. Tietenkin ensin luettu oli aiheensa puolesta tuore ja siksi teki vaikutuksen, toisaalta viimeksi luettu on tuoreempana muistissa ja siksi vahvempana elämyksenä mielessä. Eli siitäkään ei apua 😉

      Itse asiassa pidin molemmista paljon, mutta voisin lähestyä asiaa vähän eri tavalla. Jos pidät enemmän selkeästi yhden henkilön kautta kerrotusta kronologisesta tarinasta, lue Kallion kirja ensin. Jos haluat tutustua laajempaan aikaperspektiiviin useamman löyhästi toisiinsa liittyvän päähenkilön kautta, lue Holmströmin kirja ensin. Molemmat ovat kielellisesti vahvoja kirjoja, mutta Kallion kieli on ehkä runollisempaa ja siinä mielessä etäännyttävämpää. Auttaisiko tämä tekemään vaikean valinnan?

      1. Kyllä auttaa todella paljonkin, kiitos! Vaakakuppini kallistuu tämän Holmströmin kirjan puolelle. 🙂

        Holmströmin nimi vaikutti muuten tutulta ja piti ihan tarkistaa: olenkin lukenut häneltä taannoin yhden kirjan (Itämaa), josta pidin.

  4. Huomasin Holmströmin romaanin Helsingin kirjamessuilla ja se kiinnitti huomioni. Olen lukenut Yön kantajan, mutta siitä on suunnilleen puoli vuotta, joten saman aiheen käsittely ei haittaisi. Yön kantaja sai minut kiinnostumaan Seilin saaresta sen verran, että haluan perehtyä aiheeseen lisää. Olen laittanut Sielujen saaren jo joku aika sitten kirjastossa varaukseen – saa nähdä, milloin pääsen teokseen käsiksi.

    1. Minullakin oli Yön kantajan lukemisesta tuo puoli vuotta, joten aiheeseen palaaminen ei tuntunut niin pahalta. Kiinnostavaa kuulla sitten mitä sinä pidät Holmströmin kirjasta ja miten se vertautuu aiempaan lukukokemukseen. Vaikka ei haluaisi tehdä vertailua, aiheet ovat niin lähellä toisiaan, ettei sitä oikein voi välttääkään.

  5. Onpas jännä kun Seili on kiinnostanut kahta kirjailijaa. Kiitos kirjan upeasta esittelystä, varmasti on lukemisen arvoinen kirja. Yön kantajaakaan en ole vielä lukenut, odottaa tuolla hyllyssä. Taidanpa tehdä niin kuin suosittelit, luen ensi Yön kantajan ja sitten tämän.

    1. Kiitos kommentista Anneli. Mieti vielä järjestystä. Olisi kiva kuulla millainen lukukokemus olisi toisin päin. Tuntuu, että niin moni on jo lukenut Yön kantajan, että potentiaalisia ”toisinpäin lukijoita” ei ole montaa 🙂

  6. Seili on nyt kovasti pinnalla, samoin nämä siitä kirjoitetut uudet teokset. Olen koneen kertaan ajatellut, että haluaisin lukea toisen tai molemmat mutta vielä en ole ehtinyt. Siinäkin mielessä kiva lukea näitä arvioita, kun pähkäilee kumpaanko kannattaisi ensin tarttua.

    1. Se onkin vaikea valinta. Tuossa Elegialle annoin päätösavuksi pari vertailukohtaa. Jostain syystä tosi vaikea päättää kummasta itse tykkäsin enemmän.

  7. Onpa tässä kirjassa todella hieno kansi.
    Kuten tiedätkin matkani Yön kantajan seurassa oli hieman kivikkoinen ja nyt kun luen kuvaustasi tästä Holmströmin kirjasta niin vaikutelma tosiaan on, kuten itsekin kirjoitat, että tämä on aika eri tyyppinen kirja, vaikka samoista tarinoista ja henkilöistä ammentaakin. Saatanpa tähän joskus tarttua, mutta juuri nyt pitää ottaa hieman etäisyyttä Seilin saareen.

    1. Kansi on tosiaan kaunis ja oivaltava. Seili-tauko on ymmärrettävää, mutta toivottavasti jossain vaiheessa päätät kokeilla tätä kirjaa. Jotenkin tuntuu, että olisi enemmän sinun kirjasi näistä kahdesta.

  8. Kirjoitat kirjasta jotenkin niin kauniisti ja kiinnostavasti. Mieleeni nousevat mielikuvat vahvoista ja tärkeistä tarinoista. Elämän surullisuus ja epäoikeudenmukaisuus. Pelko ihmisten mielivaltaisesta vallankäytöstä. Kuka saa määritellä, kuinka maapallolla tulee elää ja mikä on normaalia käyttäytymistä missäkin tilanteessa.

  9. Oih, miten paneutunut ja lukemaan houkuttava postaus. Minulla kävi tämä kirja jo kotona lainassa, mutta palautin lukematta, kun aika ei nyt vain riitä kaikkeen eikä edes murto-osaan. Ehdottomasti luen tämän jossain vaiheessa, sillä Seilin saari on huikean kiehtova miljöö. Ja mielenterveyden ”hoidon” historia kiinnostaa minua aina vain, mitä vallankäyttöä se on ollutkaan!

    1. Kiitos Suketus! Minuakin kiinnostaa nämä teemat valtavasti. Ymmärrän tuon aikaongelman. Vaikka olisi kuinka paljon aikaa, koskaan ei ehdi lukemaan kaikkia kirjoja, joita haluaisi. Tuskaa ei suoranaisesti helpota tieto kevään kiinnostavista uutuuksista..

  10. Minusta saatat saada koekaniinin siihen joka lukee ensin tämän ja vasta sitten Kallion kirjan. Se oli mulla nimittäin jo lainassa kesällä mutten valinnut lukuun ja kun siihen tuli varauksia en edes laittanut uutta itselleni. Mutta tämän uudemman saan kohta kirjastosta ja mielenkiinto lukea on kova, joten siihen tarttunen aika piankin. Siksi en lukenut arviotasikaan kuin silmäillen, en halua tietää liikaa etukäteen ????

  11. Minulla on tämä itse asiassa juuri kesken! Yön kantajaa en ole lukenut enkä varmaan ihan heti luekaan (Onpa muuten noloa, olen koko ajan ajatellut sen kirjailijaksi Katja Kettua, en todella tiedä miksi! Tulipa nyt tämäkin ajatusvirhe sitten korjattua.)

    Minulle Seilistä tulee mieleen Turun kaupunginteatterin muutaman vuoden takainen hieno musikaali, jo nyt Sielujen saari on herättänyt vahvoja muistikuvia siihen ja saattaa toki ollakin että molemmissa teoksissa on käytetty samaa lähdeaineistoa.

    Romaanin alku oli minunkin mielestäni todella hieno, mutta muiden kirjastolainojen puskiessa päälle jäin jumiin Kristinan ”heräämisen” jälkeiseen aikaan. Toivottavasti pääsen pian jatkamaan.

    1. Toivottavasti pääset pian palaamaan kirjan pariin. Alku on tosiaan vaikuttava ja Kristinan ahdinko ja epätoivo käsinkosketeltavaa. Hetken harmitti, kun fokus siirtyi Elliin, mutta pääsin kyllä Ellinkin maailmaan nopeasti sisään.
      Minulta on tuo musikaali mennyt täysin ohi, varmasti hieno kokemus!

  12. Minusta on mielenkiintoista lukea samaan aihepiiriin jollain tavalla liittyviä kirjoja yhdessä tai peräkkäin. Yön kantaja on minulla parhaillaan kesken,joten pitänee hankkia tämä Sielujen saari sille rinnakkaiseksi luettavaksi.

    1. Kiinnostavaa kuulla millaisia siltoja löydät kirjojen väliltä kun luet niin lähekkäin. Ehkä siihen päälle vielä Hanna Haurun Tyhjien sielujen saari, niin tulee Seili-teema käsiteltyä tyhjentävästi 🙂

  13. Olin bloggaajana mukana Helsingin kirjamessuilla Katja Kallion Yön kantajan lukupiirissä, ja sielläkin nousi lopussa kysymys, miksi ihmeessä kustantaja julkaisee näin lähekkäin kaksi kirjaa, jotka sisällöltään tuntuvat olevan hyvin lähellä toisiaan. Sekä Otavan edustaja että Katja Kallio vakuuttivat, etteivät kirjat suinkaan ole samanlaisia. Samaa mieltä sinäkin olet, joten uskottava on. Johanna Holmström ja Katja Kallio olivat mukana myös jossakin yhteisessä keskustelutilaisuudessa pari viikkoa messujen jälkeen, mutta se meni minulta ainakin ohi. Seilin saarella pari kertaa käyneenä en ollenkaan ihmettele, että saari ja sen menneisyys innoittaa kirjailijoita.

    1. Ihanaa, että olet päässyt käymään Seilillä. Varmasti kiehtova paikka, jossa voi aistia historian kuiskinnan. Hienoa, että nämä kirjat ovat herättäneet ihmisten kiinnostusta Seilin saareen. Toisaalta toivon, että saarta ei pilattaisi liialla turistimäärällä. Saarimatkailu on viime vuosinna ollut todella suosittua, nyt kun monet ennen suljetut saaret on avattu yleisölle.

  14. Miksiköhän Seili on juuri nyt noussut esille kaunokirjallisuudessa?

    Jo mainittujen lisäksi on olemassa ainakin Sinikka Lehtisen Kohtalona Seilin saari (2007), joka sijoittu 1700-luvulle, jolloin lepratautiset eristettiin Seilille.

    Sitäkin mietin, ettei mieli/sieli näy saaren suomenkielisessä nimessä niin kuin ruotsinkielisessä nimessä Själö. Holmströmin teoksen alkuperäinen nimi Själarnas ö on suomentunut suoraan, mutta suomenkielisen lukijalle kirjan nimi on paljon kauempana saaren nimestä.

    1. Kiinnostavia tietoja Tuulevi! En tiennytkään tuosta Lehtisen kirjasta. Alunperin kiinnostuin Seilin saaresta juuri tuon leprasiirtolamenneisyyden vuoksi. Luin Victoria Hislopin romaanin Saari, joka kertoo kreetalaisesta vastaavasta leprasaaresta ja siinä yhteydessä kuulin, että Suomesta löytyy myös omansa.

      Nuo ruotsinkielisten paikannimien suomennokset ovat joskus todella huvittavia. Me vietämme kesämme Älgsjössä, joka on näppärästi käännetty suomeksi Elisaari 😀

      1. Minä ihastuin myös siihen sarjaan. Minusta oli Hislopilta hienoa, että antoi oikeudet Kreikan yleisradiolle. Sarjan tunnelma oli todella autenttisen oloinen ja kreikan kieltä oli ihana kuunnella, vaikken sitä ymmärräkään 🙂

keyboard_arrow_up