menu Menu
Jenni Toivoniemi: Valtakausi
Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, Toivoniemi Jenni, WSOY 05/03/2022 2 kommenttia
Karla Malm: Lux Edellinen Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo & Viedään äiti pohjoiseen Seuraava

Kaupungissa näkee liian harvoin taivaan. Nytkin pilvet roikkuvat niin matalalla, että taskulampun heijastuksen voi nähdä pimeällä taivaalla. Me istutaan hiljaa ja tuijotetaan pimeään. Kai leikkii taskulampulla. Se sanoo, että on aina rakastanut korkeita paikkoja, koska enimmäkseen siitä tuntuu, että me eletään hirveässä perspektiivihäiriössä.

”Etäältä katsominen auttaa katsomaan itseäänkin vähän etäämpää. Siks mä varmaan maalaan tauluja. Mä haluan nähdä enemmän”, Kai sanoo.

Kuvaan jostain samankaltaisesta syystä. Valmiissa kuvissa on aina jotain mitä en kuvaa ottaessa nähnyt.

”Joskus musta tuntuu”, Kai jatkaa ajatuksissaan, ”että me nähdään itsestämme suurin piirtein yhtä paljon kuin tää taskulamppu näyttää meille avaruudesta.”

Yhtä kuollutta kulmaahan se on. Ehkei itseään kestäisi edes nähdä muiden silmin. En ennätä sanoa mitään, sillä heti kun Kai on sanonut sanansa, taskulampun patterit loppuvat ja sen heikko valo sammuu taivaalta. Alamme hytkyä naurusta. Hetki on ohi, täytyy laskeutua varovasti jäisiä metallitikkaita niin ettei mikään eikä kukaan mene rikki.

Jenni Toivoniemi: Valtakausi

Mikä sattuma, että alkuvuodesta ilmestyi kaksi esikoisromaania, jotka molemmat käsittelevät nuoruutta Kalliossa lukiolaisten silmin. Toinen on tämä Jenni Toivoniemen Valtakausi, jossa Torkkelin kuvataidelukiolaiset heiluvat aikuisuuden kynnyksellä 90-luvun Kalliossa. Karla Malmin esikoisromaani Lux taas kertoo Kallion ilmaisutaidon lukiolaisista ja sijoittuu 2000-luvulle. Itse kävin Kallion lukion 90-luvulla, joten oma kokemukseni saattaisi olla sekoitus näitä molempia kirjoja. Mielenkiinnolla sukelsin nuoruusmuistoihin näiden romaanien kautta.

Jenni Toivoniemi on palkittu elokuvantekijä, jonka ensimmäinen pitkä elokuva Seurapeli (2019) sai hyviä arvioita. En ole elokuvaa nähnyt, mutta melkoista seurapeliä sisältää myös tämä esikoisromaani Valtakausi. Henkilöitä on paljon ja heidän näkökulmiensa välillä sukkuloidaan lyhyehköissä luvuissa. Päähenkilönä voisi pitää Bambia, jonka ympärillä muut tuntuvat pyörivän. Bambin ”pojat” Kai, Johannes ja Antti ovat entisiä torkkelilaisia, pari vuotta Bambia vanhempia. Kai on herkkä taiteilijasielu, joka opiskelee Kuvataideakatemiassa ja vetäytyy usein pitkiksi ajoiksi työhuoneelle maalaamaan. Johannes on musiikkimiehiä ja hänellä on suuria suunnitelmia bändinsä varalle. Antti suorittaa siviilipalvelusta tekemällä graafista suunnittelua ja keskittyy lähinnä juhlimiseen ja naisiin. Näiden kolmen nuoren miehen liimana toimii Bambi, joka kuuntelee heidän murheensa ja hoivaa vuoroin siipeensä saaneita. Bambi on ”yksi veljistä”, häneen ei ole lupa kajota. Idylliä tulee kuitenkin sotkemaan hehkeä Helena, Bambin uusi ystävä. Bambi haluaisi pitää Helenan vain itsellään, mutta pian Helena ujuttautuu osaksi porukkaa ja saa aikaan odottamattoman kaaoksen.

Luulin ensin, että Valtakausi kertoo Kallion lukiolaisista ja hieman petyin, kun kyseessä olikin Torkkeli. Vaikka koulut ovat lähekkäin, aika vähän oltiin tekemisissä naapurikoululaisten kanssa. Yhteistä kuitenkin löytyy: tietysti taidepainotus ja se, että molempiin kouluihin hakeudutaan ympäri Suomen. Moni lukiolainen siis on kaukana kotoa ja asuu joko yksin tai kavereiden kanssa, ja vieläpä Kalliossa, joka tuohon aikaan ei ollut nykyisenkaltainen trendikäs vegekahvilakeskittymä vaan räkälöiden ja laitapuolenkulkijoiden suosima kaupunginosa. Ihmeen turvalliseksi siellä kuitenkin olonsa tunsi, 17-vuotiaana pienessä yksiössä asuessaan. Kirjan henkilöistä harva asuu enää vanhempiensa luona. Johannes asuu kyllä lapsuuskodissaan Kulosaaressa, mutta hänen rikkaat vanhempansa ovat yleensä ulkomailla. Se tietysti tarkoittaa loistavaa mahdollisuutta jatkuville kotibileille. Kirjan henkilöt näyttävät viihtyvän enemmän keskustan kuppiloissa kuin Kallion baareissa. Tosin legendaarisessa Josafatissa käydään ja sen tunnelmaa kuvataan osuvasti seitsemänkymmentäluvun ruotsinlaivojen ja Twin Peaksin yhdistelmänä. Sellaisena sen itsekin muistan.

Yhdeksän minäkertojaa on aika paljon ja vaikka luvut on selkeästi merkattu kertojan nimellä, tuotti alkuun vaikeuksia pysyä perässä siinä, kuka on kukin ja kuka himoitsee ketäkin. Edellä mainittujen lisäksi minäkertojina toimivat kaveriporukkaan kuuluvat Sonia ja Laura sekä Helenan veli Petteri sekä kämppis Mila. Ydinporukan lisäksi ympärillä pyörii liuta muita henkilöitä, kuten bändin pojat, Johanneksen serkku Mikko ja syömishäiriöstä kärsivä Essi. Kirja keskittyy niin vahvasti näiden nuorten juhlimiseen ja sekoiluun, että koulun käytävillä ei juurikaan vierailla. Penkkarirekan kyytiin kyllä noustaan ja jotenkin kirjoituksista selvitään, vaikka opiskeluun ei pahemmin aikaa ole käytetty.

Elokuvallista draamaa romaanista löytyy, varsinkin loppuhuipennuksesta. Silti neljäsataa sivua tätä sekavahkoa suhdesoppaa oli minulle vähän liikaa, melko tuskaillen sen kahlasin loppuun vilkuillen yöpöydällä odottavan kirjapinon houkutuksia. Kerronnallisesti ja kielen tasolla romaani ei sytytä, kliseinen ulkonäön kuvailu jopa vaivaannutti. Jäin myös miettimään, kenelle kirja on suunnattu: meille nostalgiannälkäisille entisille nuorille vai kirjan henkilöiden ikätovereille, jotka haluavat kurkistaa millaista oli nuorten elämä ennen kännyköitä ja somea? Ysärinuoruuden kuvauksena tarina toimisi ehkä paremmin valkokankaalla.

Helmet-lukuhaaste 2022:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49 – Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Jenni Toivoniemi:
Valtakausi
WSOY 2022
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirjapöllön huhuiluja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

90-luku aikuistuminen esikoisromaani helmet2022 helmethaaste Jenni Toivoniemi Kallio nuoruus taidelukio Valtakausi ystävyys


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Sääli jos tämä jää noin sekavaksi. Itse olin lapsi 90-luvulla ja vuosikymmen kiinnostaa minua kovasti. Ehkä etsin jotain muuta aikakaudesta kertovaa luettavaa.

    1. Muistaakseni 90-luvun lapsuuskuvausta löytyy ainakin Suvi Vaarlan mainiosta Westendista ja Noora Vallinkosken Perno Mega Citysta. Myös Pirjo Toivanen käsittelee romaaneissaan 90-lukua.

keyboard_arrow_up