Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Kuusen oksat tiputtavat pisaroita päällemme ja haistan märän maan. Tämä on samanlaisten petäjien koti kuin mitä oli äidin puu. Siinä missä puut ympärillämme ovat vankkoja, me olemme huojuvia ja hauraita. Tämä metsä on imenyt meiltä voimat. Jos ei olisi jokea, luulisin, että olemme joutuneet metsänpeittoon, mutta etäällä virta kohisee lakkaamatta.

Hanneskaan ei enää tarvo päättäväisesti. Se on jälleen kuin säikähtänyt lammas ja pakenee vailla mieltä, vaikka emme kuule ketään perässämme. Näillä haipuneilla reiteillä puskee eestaas vain sydänmaan ilma. Joen höyry ja kuivat putoavat lehdet enteilevät lähenevää talvea.

”Hannes”, sanon. ”Meijän on pakko pysähtyä. Levätä ja kalastaa.”

Hannes jatkaa kulkuaan mutta askel hidastuu aavistuksen ja tartun siihen.

”Me ollaan jo kaukana kaikista. On parempi kalastaa nytten eikä sitte kun me ei enää jakseta. Anna niin hoijan Matin jalan kuntoon. Kohta se ei astu sillä enää ollenkaan.”

Hannes pysähtyy ja huokaan helpotuksesta.

”Katon paikan, johon meijän kannattaa jäähä”, sanon.

– Jenni Räinä: Vaino

Pohjois-Pohjanmaan sudenmarjaisissa metsissä on hiljaisuus, joka tuntuu luissa. Jenni Räinän historiallinen romaani Vaino vie lukijan vuoteen 1715, isonvihan mustimpaan ytimeen, ja asettaa polulle Valpurin, Iin pirtissä kasvaneen tytön, joka pakenee kahden veljensä kanssa hävitystä ja väkivallan varjoa. Taustalla pauhaa historian melu, mutta lauseisiin tihkuu ennen kaikkea hengitys: askelten rytmi, nälän kähinä, suon tuoksu, märän maan paino. Romaanin asetelma on yksinkertainen ja siksi armoton — selviäminen on tarinan ainoa juoni, eikä kukaan lupaa, että se kantaa perille.

Romaanin taustalla sykkii todellinen tarina Iin nimismies Gustaf Lillbäckistä ja hänen pojistaan, joiden kohtalot kietoutuivat isonvihan kauhuihin. Kun venäläiset joukot hyökkäsivät Pohjanmaalle vuonna 1715, sanottiin tsaarin todenneen pohjoisen valloittamisen turhaksi ja käskeneen sotilaansa polttamaan ja hävittämään kaiken elävän kymmenen peninkulman leveydeltä merenrannasta sisämaahan. Lillbäckin pojat vietiin ihmisverona, ja vain yksi heistä — Kustaa — jäi henkiin. Hänet kastettiin ortodoksiksi, sai nimen Vasili ja lähetettiin takaisin kotiseudulleen kasakoiden mukana. Tästä todellisesta taustasta kasvaa romaanin toinen jännite: kylän omasta pojasta on tullut vihollisen kätyri.

Räinä kirjoittaa luonnon niin lähelle, että siitä tulee hahmo, suojeleva ja välinpitämätön yhtä aikaa. Pohjoisen maisema ei romantisoi eikä julista, mutta se opettaa: miten edetään, kun jälkiä ei saisi jättää; miten lämpö ja pelko lokeroidaan samaan nahkaan. Valpurin katse on juuri sopivasti kapea — ihmisen katse — jolloin historia ei selity; se vain tapahtuu, ensin kylälle, sitten keholle. En murehdi, olenko lukenut “oikean” kuvauksen isonvihan arjesta. Vainon maailma tuntuu todenmukaiselta siksi, että se ei selitä itseään puhki. Kun juoksu alkaa, lukija juoksee mukana.

Romaanin toinen jännite kulkee kasakoiden mukana palaavan pojan kautta — paikallinen, jonka tehtävä on osoittaa kyläläisten piilot ja hävittää kaikki. Tässä ei ole mustavalkoinen vastinpari Valpurille, vaan peili, joka näyttää, mitä selviämisen hinta voi teettää. Väkivallan logiikka ei ole yksilön, vaan ajan. Se mikä särähtää, on inhimillistä: miten pitkälle kukin on valmis menemään perheidensä ja oman nahkansa puolesta, kun syksy pimenee ja ruoka loppuu, tai kun tottelemattomuuden palkkana on silmitön raakuus tai kuolema.

Pidän siitä, miten kieli kantaa liikkeen: virke virkkeeltä teksti kulkee kuin vene vastavirtaan — jämäkästi, nytkähdellen, mutta vakaasti eteenpäin. Lauseiden rytmi palvelee matkaa, ja maiseman kuvailu ei pysäytä vaan kuljettaa. Kun Valpuri kuuntelee metsän ääniä tai varoo hengityksen raskautta, lukija muistaa oman ruumiinsa. Tämä ruumiillisuus on romaanin ydin: historia ei näyttäydy aatteina, vaan kylmänä, nälkänä, hajuna, kipuna. Siksi Vaino on myös romaani kehosta, joka kieltäytyy luovuttamasta.

Teos on ajankohtainen ilman että se on alleviivaava. Pakeneminen tuhon keskellä, turvan etsiminen ja rajanveto me–muut -akselilla eivät kuulu vain menneeseen. Vainon aikakerros tekee oman temppunsa: etäisyys antaa lukijalle tilan ymmärtää, miten helposti ihminen alkaa vartioida toistaan ja miten vaikeaa on säilyttää inhimillisyytensä, kun maailma kapenee selviytymiseksi. Tästä syntyy hiljainen etiikka, joka kantaa kirjan yli aikarajojen.

Lopussa en etsi historiallisen romaanin “opetusta”. Haluaisin ennemmin istua nuotion hiipuvassa valossa Valpurin vieressä, antaa varjossa jyskyttävän pelon tulla ja mennä. Huokaista helpotuksesta. Vaino muistuttaa, että selviytymisen kertomus on aina yksilön tarina, vaikka se olisi kirjoitettu kansakunnan yöhön. Kun suljen tämän vaikuttavan kirjan kannet, metsän humina jää korviin.

Helmet-lukuhaaste 2025:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41 – Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää.

Jenni Räinä:
Vaino
Otava 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kirjarouvan elämää
Kulttuuri kukoistaa

Sinua voisi myös kiinnostaa

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Cristina Sandu: Tanskalainen retkikunta

Tommi Kinnunen: Kaarna

Ville-Juhani Sutinen: Paratiisista

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha

Karin Erlandsson: Koti

Merja Mäki: Ennen lintuja

Rosa Liksom: Väylä

Seuraa Kirjaluotsia

1700-luku historiallinen romaani isoviha Jenni Räinä Pohjois-Pohjanmaa Vaino