Loppuviikosta kävin orpokodissa, lastensairaalassa, pidin esityksiä soppajonoissa ja kadunkulmissa. Ellie, nuket ja lapset estivät minua vajoamasta epätoivoon, ja olin siitä kiitollinen. Kuukausia kului saman päiväohjelman toistuessa. Sitten, keskikesällä, yllämme häälyvä pahuuden varjo päästi valloilleen kaikki voimansa.

Mikään määrä holokaustista kertovia kirjoja ei riitä ymmärtämään, miten sellaista on ikinä voinut tapahtua ja vielä niin vähän aikaa sitten. Aiheesta on ammennettu romaaneja riittämiin, mutta aiheen karmivuudesta huolimatta en tunnu saavan niistä tarpeekseni. Tarve ymmärrykseen ja empatiaan on ehtymätön. Eva Weaverin Jacobin takki erottuu joukosta, sillä se antaa inhimillisen äänen sodan molemmille osapuolille. Puolet kirjasta kuvataan juutalaisen, ja toinen puoli saksalaisen rivisotilaan näkökulmasta. Sukupolvi toisensa jälkeen etsii sovitusta, ja se on saanut myös saksalaissyntyisen kirjailijan tarttumaan aiheeseen.

Varsovan ghetossa nuori juutalaispoika Mika menettää rakkaan isoisänsä ja etsii lohtua kääriytymällä isoisän suureen päällystakkiin. Takin lukuisista piilotaskuista Mika löytää kaikenlaisia muistoja ja arkisia esineitä, joista yksi johdattaa hänet isoisän käsinukkeharrastuksen pariin. Isoisän nukkekokoelma saa pian rinnalleen uusia nukkeja ja ne kaikki heräävät eloon Mikan taitavissa käsissä. Nukketeatterista, ja erityisesti isoisän tekemästä prinssistä, tulee Mikan keino selviytyä ja jakaa iloa ja lohtua myös muille ghettoon suljetuille. Pian Varsovan gheton nukkemestari viihdyttää lapsia orpokodeissa ja sairaaloissa, soppajonoissa ja kadunkulmissa. Apunaan hänellä on yhä läheisemmäksi muodostuva Ellie-serkkunsa.

Nuket tuovat Mikalle rohkeutta, ja niillä tuntuu olevan myös täysin oma tahtonsa. Prinssi-nukke puhkeaa puhumaan kiperissä tilanteissa kuin itsestään, ja yksi tällainen tilanne saattaa Mikan nukkemestarin lahjat natsien tietoisuuteen. Saksalainen sotilas Max raahaa siltä seisomalta Mikan gheton ulkopuolelle natsien kapakkaan viihdyttämään juopuneita sotilaita. Näissä viikottaisissa matineoissa Mikaa pakkojuotetaan, kähmitään ja hänelle nauretaan, eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa nuket esiin ja improvisoida esityksiä toisensa perään. Palkaksi hän saa yleensä kuivuneen leivänkäntyn, joka on silti enemmän kuin tarpeen nälänhädän iskiessä. Mika ei tiedä miten suhtautua Maxiin, joka kertoilee pojastaan ja tuntuu suojelevan Mikaa pahimmilta nöyryytyksiltä. Kaksoiselämästään kahden puolen nukkemestarina hän kertoo vain Ellielle, mutta sana leviää sairaalaan ja pian Mika houkutellaan salakuljettamaan sairaita lapsia takkinsa sisällä ulos ghetosta.

Jos on vähänkään tutustunut historiaan (tai katsonut Roman Polanskin elokuvan Pianisti), ei tule yllätyksenä mitä Varsovan ghetolle tapahtuu. Alkaa massiiviset pakkosiirrot ja tuhansia ihmisiä viedään päivittäin lastauspaikalle ja tungetaan karjavaunuihin kohti tuntematonta. Treblinkan tuhoamisleirille päätyi yli 300 000 Varsovan juutalaista. Lopulta Himmler antoi käskyn tuhota ghetto kokonaan ja likvidoida kaikki sieltä löytyvät. Mika ja Ellie painuvat piiloon maanalaisiin bunkkereihin ja osallistuvat gheton kansannousuun. Vaikka kansannousu kukistetaan ja koko alue tuhotaan, merkitsee se lopun alkua myös natsien ylivallalle. Kun Saksa kukistetaan, ei kestä kauaa kun saksalaisia jo rahdataan samoilla karjavaunuilla vankileireille Siperiaan. Sinne äärimmäisen kurjiin ja ankariin oloihin päätyy myös Mikaa auttanut sotilas Max.

Juuri kun lukija on selvinnyt juutalaisten holokaustihöykytyksestä, hänet heitetään jääkylmään Siperiaan kurjimmasta kurjimmalle vankileirille kaivelemaan empatian rippeitä natsisotilaille. Tässä piilee kirjan vaikuttavuus, se pakottaa katsomaan tilannetta molemmilta puolilta, vastakkaisten pelinappuloiden silmin. Sama julmuus jatkuu, vain osapuolet vaihtuvat. Max kantaa järkälemäistä syyllisyyden taakkaa, jota ei koskaan saa karistettua. Maxin uskomaton vuosia kestävä pako halki Siperian käydään läpi melkoisella pikakelauksella, mutta tässä vaiheessa alkoikin lukijalla kurjuusmitta täyttyä.

Kehystarinassa ikääntynyt Mika kaivaa taskutakin esiin ja kertoo lapsenlapselleen koskettavan tarinansa. Lopun yllättävä käänne antaa lupauksen myös anteeksiannosta ja sovituksesta. Vaikka kirja sisältää roppakaupalla kurjuutta, se luo myös toivoa. Taiteen kyky tuottaa iloa ja luoda uskoa parempaan vaikeimmissakin olosuhteissa ei ole tuulesta temmattua. Varsovan ghetossa järjestettiin todellisuudessa paljon kulttuuritoimintaa, johon sisältyi muun muassa luentoja, konsertteja, teatteri- ja taidenäytöksiä. Monet taiteilijat myös osallistuivat vastarintaan mitä mielikuvituksellisimmin keinoin, kuten käy ilmi myös kirjan lopussa olevasta Mikan sankareiden kirjasta. Romaanissa vilahtelee myös joukko todellisen elämän sankareita, kuten gheton orpokotia johtanut lastenlääkäri Janusz Korczak, joka ei saamastaan vapautuksesta huolimatta hylännyt orpokotinsa lapsia vaan seurasi heitä tuhoamisleirille ja kuolemaan.

Eli aina kun näet tavallisen takin, mieti, mitä sen poimuissa saattaa piillä, mitä muistoja on kätketty sen taskuihin. Se saattaa kuiskia sinulle öisin. Sen hihoihin on ommeltu monta muuta tarinaa, ja sen saumoihin kätkeytyy monia aarteita.

Jacobin_takkiEva Weaver: Jacobin takki
The puppet boy of Warsaw (2013), suom. Anna Lönnroth
WSOY 2015.

 

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.