Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Saan valita bussissa paikkani vapaasti, sillä muita työmatkalaisia on vain muutama. He ovat kaikki vielä puolittain kotona tai unimaailmassaan, kun bussi huristaa läpi Helsingin aamuisen koleuden. Kuulen kuljettajan radion, vaikka se ei kovalla olekaan. Uutisten tunnusmusiikki. Tunnistan Kaistaleen nimen, vaikka uutistenlukija ei lausu sitä samaan tapaan säristen kuin olen kuullut isäni tavaavan. Valtio ei päästä avustuskuljetuksia perille vieläkään. Nälkä on vanha, julma ase. Tarkoitettu murtamaan, tappamaan. Nälkä vie ensimmäiseksi heikoimmat. Olen nähnyt kuvia ihmisistä, joiden lihakset ovat alkaneet haihtua luiden ympäriltä ja joiden silmissä on nälkäinen kiilto. Nälässä on jotain eläimellistä. Ohitamme ison varikon, jolla toimettomat bussit odottavat kuljettajiaan.

Kaistaleen asukkaista moni on alkujaan lähtöisin sieltä, missä Valtio nykyisin sijaitsee. He ovat evakkoja ja heidän jälkeläisiään. Isäni kansan vanhukset muistelevat lähtöä ja sitä, miltä heidän kotinsa ja kylänsä näyttivät. Yksityiskohdat hämärtyvät, mutta menetyksen tunne pysyy. Vartaloni jännittyy, sillä tunnen ihollani Kaistaleen ihmisten pelon. Niskassani kauhun siitä, että kuolema voi pudota taivaalta milloin vain. He ovat pakkautuneet Kaistaleen eteläosiin. Paenneet taas monta kertaa. Turvalliseksikin väitetty paikka voi sekunneissa muuttua joukkomurhan näyttämöksi. Valtion sanaan ei koskaan voi luottaa. Tiedän, että osa heistä ei lähde Kaistaleelta vaikka mikä olisi. Jopa minulla on kaikkien lähtöjen lopullisuus syvällä dna:ssani. Jokainen meistä tietää sanomatta, että lähtö on aina lopullinen, koska meillä ei ole koskaan paluuta. Lähtijöistä tulee sieluttomia puolikkaita, joita haamut seuraavat yli sukupolvien.

– Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Irene Zidanin esikoisromaani Isäni appelsiininkukkien maasta tarttuu tulenarkaan ja ajankohtaiseen aiheeseen: Lähi-idän konflikti näkyy paitsi maailmanpoliittisena kriisinä myös henkilökohtaisena kipupisteenä niille, joiden elämää se koskettaa suoraan tai juurien kautta. Teoksen päähenkilö Amira Mansur, suomalais-palestiinalainen toimittaja, joutuu kriisin jälleen leimahtaessa kohtaamaan paitsi journalistisen työnsä vaatimukset myös omat ristiriitaiset tunteensa suhteessa perhetaustaansa ja identiteettiinsä.

Romaani alkaa ajankohtaisesti Hamasin lokakuussa 2023 tekemän iskun seurauksilla. Amira, arjen keskellä lapsiaan hoitava toimittaja, yrittää vältellä uutisotsikoita, mutta ajautuu pian osaksi uutistyötä, jossa jokainen kirjoitettu sana nostattaa tunteita ja syytöksiä puolueellisuudesta. Amira, jonka palestiinalainen isä on aikoinaan paennut kotimaastaan sotaa ja kidutusta, on elänyt kahden kulttuurin välissä. Tämä kaksoisrooli ja siihen liittyvä vierauden tunne nousevat romaanin keskiöön.

Amiran suhde isäänsä kulkee punaisena lankana läpi tarinan. Isä on Suomessa asuessaan jäänyt puolittain ulkopuoliseksi sekä omasta että uuden kotimaansa kulttuurista. Hän on kantanut mukanaan kotimaansa haavoja ja hiljaisuutta, jotka ovat siirtyneet sukupolven yli Amiraan. Romaani tavoittaa hienosti toiseuden kokemuksia ja niiden ilmenemistä arkisissa tilanteissa: koulussa, työelämässä, ihmissuhteissa. Esimerkiksi Amiran muistot siitä, kuinka opettajat olettavat hänen kotikielensä olevan arabia, vaikka se on suomi, nostavat esiin arkirasismin nyansseja.

Romaanissa vuorottelevat eri aikatasot: nykyhetki, Amiran nuoruuden matka isänsä sukulaisten luo miehitettyyn Palestiinaan sekä lapsuuden muistot, joita värittävät isän taistelu omien demoniensa kanssa. Tämä moniäänisyys luo romaaniin syvyyttä, mutta samalla se tuo mukanaan myös keskeneräisyyden tunnetta. Romaanissa ei ole varsinaista juonta, mutta sitäkin enemmän teemoja, joihin tarttua. Monista kiinnostavista teemoista, kuten Amiran isän ja sodan kokeneen suomalaisen äidinisän elämänkokemusten ja ylisukupolvisen trauman rinnastamisesta, olisi voinut lukea enemmänkin.

Amiran kokemus journalismin puolueettomuudesta ja sen mahdottomuudesta Lähi-idän kaltaisessa konfliktissa tarjoaa raikkaan näkökulman mediakritiikkiin. Kuka saa kertoa tarinan, ja kenen näkökulmasta? Zidan kuvaa, miten vaikeaa on olla oikeudenmukainen, kun yleisön asenteet ovat jo valmiiksi jyrkät ja vastakkaiset, ja kun nykypäivän mediamaailmassa vain klikkiotsikolla tuntuu olevan väliä. Amira päätyy avustajaksi ulkomaantoimitukseen muistokirjoitusosastolta, koska hänen oletetaan pystyvän tarjoamaan kontakteja ja näkökulmaa leimahtaneeseen konfliktiin liittyen. Jo pelkkä nimi artikkelin yhteydessä saa kuitenkin aikaan vihaisten kommenttien ryöpyn ja lopulta maalittamisen kohteeksi joutunut Amira uupuu ja joutuu sairaslomalle.

Zidan käyttää tekstissään etäännyttäviä termejä kuten ”Valtio” ja ”Kaistale” Israelin ja Palestiinan sijasta, mikä aluksi tuntuu oudolta. Vasta lopussa tämä ratkaisu saa merkityksen: se kuvastaa Amiran yritystä pitää itsensä irti juuristaan ja käsitellä niitä objektiivisesti. Kun Amira lopulta kutsuu asioita niiden oikeilla nimillä, se merkitsee myös henkilökohtaista vapautumista ja hyväksymistä. Isäni appelsiininkukkien maasta on täynnä intohimoa ja voimakasta tarvetta sanoa jotain tärkeää. Sen ajankohtaisuus ja henkilökohtainen näkökulma tuovat Lähi-idän konfliktin lähemmäs suomalaista lukijaa. Zidanin esikoinen muistuttaa, että suurimmat sodan jäljet eivät aina näy raunioituneissa rakennuksissa vaan perheissä ja ihmisissä, jotka elävät sen varjossa – joskus kaukanakin varsinaisesta konfliktista. Romaani antaa äänen niille, jotka elävät kahden maailman välissä – osittain ulkopuolisina, mutta kuitenkin kiinteästi kytkeytyneinä. Tämä ääni on arvokas ja jää varmasti soimaan pitkäksi aikaa lukijan mieleen.

Olen lukenut Israelin ja Palestiinan välisestä konfliktista kiinnostavia ulkomaisia romaaneja, tänä vuonna esimerkiksi Adania Shiblin romaanin Sivuseikka sekä Isabella Hammadin Enter Ghost, mutta on aina erityisen kiinnostavaa saada suomalaisesta näkökulmasta kirjoitettu teos aiheesta. Zidanin äiti on suomalainen ja isä palestiinalainen, kuten hänen romaaninsa päähenkilön Amiran. Zidan on myös toimittaja kuten Amira, joten jonkin verran romaanissa on omakohtaisuutta. Varsinaisesta autofiktiosta tai omaelämäkerrallisesta teoksesta ei kuitenkaan ole kyse. Tätä romaania on kiinnostava peilata myös Terhi Törmälehdon romaaniin He olivat suolaa ja valoa, joka käsittelee samaa aihetta toisesta vinkkelistä: suomalaisten kristittyjen sionistien näkökulmasta. Törmälehdon romaanista lisää blogissa pian.

Irene Zidan:
Isäni appelsiininkukkien maasta
WSOY 2024

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kirjallisuutta ja tutkimusta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

Adania Shibli: Sivuseikka

Isabella Hammad: Enter Ghost

Sari Vuoristo: Etäisyys linnuntietä

David Grossman: Hevonen meni baariin

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Seuraa Kirjaluotsia

esikoisromaani identiteetti Irene Zidan Isäni appelsiininkukkien maasta Lähi-itä maalittaminen Palestiina toimittaja ylisukupolvinen trauma