Psykiatrini on sanonut, että tärkeintä on pitää nyt kivut hallinnassa. Muistot kuulemma palaavat vähitellen, jos palaavat, muistini rajoittaa tietoisuuttani, annostelee asioita sitä mukaa kuin pystyn vastaanottamaan niitä. Kaikkea ei tarvitse muistaa, kaikkea ei ole edes tarkoitettu muistettavaksi, psykiatrini sanoo ja minulle tulee tunne, että hän tietää enemmän kuin minä.

Siksi lepo on tärkeää, siksi olemme täällä, että olisin kaukana kaikista aistiärsykkeistä. Tunnen, että se tekee minulle hyvää. Se ei tee hyvää perheelleni, mutta sitä asiaa en voi nyt auttaa.

Parhaiten muistan asioita aiemmasta elämästä, jostain syystä kirkkaammin ja terävämmin kuin ennen, ja sitten muistan tämän: soutuveneen liplatuksen, merikotkan varjon veneen yllä jossain korkealla, tiiran huudon, lämpimän auringon kipeillä aivoillani, Fannin hiukset tyynylläni. Niin on hyvä.

Menneenä kesänä olen lukenut monta saaristoon tai merelliseen ympäristöön sijoittuvaa kirjaa ja sain päähäni alkaa kerätä kesäpaikkaamme kokoelmaa hyvistä saaristoromaaneista. Ina Westmanin tuore romaani Henkien saari kuuluu ansaitusti kokoelmaan. Luin sen viikonloppuna saaressa, jossa syysmuuttoa suunnittelevat hanhet kaakattivat auroissaan ja meri peittyi aamuiseen usvaan. Kesän loppuja venytellään myös Henkien saaressa, jonne Emma ja Joel ovat tyttärensä Fannin kanssa vetäytyneet pakoon todellista maailmaa. Kiehtovan saaristomiljöön lisäksi tässä romaanissa on paljon minua kiinnostavia teemoja: muistiin liittyvät haasteet, vanhemmuus ja parisuhde ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä maahanmuutosta ilmastonmuutokseen.

Emmalla on arpi päässään eikä hän muista mistä se on tullut tai mitä on tapahtunut. Onnettomuuden jälkeisistä muistiongelmista kärsivä Emma ei oikein tunne itseäänkään enää. Entinen maailmankansalainen haluaa käpertyä saaren rauhaan pakoon maailmantuskaansa. Kesää onkin vietetty miehen suvun saaressa normaalia pitempään. Ennen saarimökin vaatimattomat olot monta tuntia lämpiävine perinnekiukaineen koettelivat Emman kärsivällisyyttä, nyt päivästä toiseen samanlaisina toistuvat rutiinit luovat turvallisuuden tunnetta. Parhaina hetkinä Emma jaksaa vähän soudella ja leikkiä hetken Fannin kanssa rannalla, mutta usein hän haluaa vain vetäytyä mökin hämärään potemaan päänsärkyä. Päänsäryn lisäksi häntä piinaavat häiritsevät näyt ja sekavat muistonriekaleet. Niistä hän yrittää koota elämänsä palapelin puuttuvia palasia.

Westman käsittelee teoksessaan useita järkälemäisiä teemoja, mutta tekee sen vaivattoman oloisesti, pienellä energialla turhia vatvomatta ja taivastelematta. Pienen saaren rantakallioille vyöryvät aallot muistuttavat suuremmista kuohunnoista saari-idyllin ulkopuolisessa maailmassa: sodat, pakolaiskriisi ja ilmastonmuutos koskettavat myös pienelle saarelle paenneita. Sinilevä valtaa rannat ja usvasta lipuu venelasteittain ihmishahmoja vaativine katseineen. Vain Emma näkee nämä henget, jotka ovat muistoja jostain mitä hän on joutunut todistamaan matkustaessaan maailmalla vaarallisen työnsä perässä. Hänelle ne ovat todellisia eivätkä päästä otteestaan ennen kuin hän oppii ensin auttamaan itseään.

Henkien saari kuvaa tavattoman hienosti parisuhteen anatomiaa. Sitä miten kaksi hyvin erilaista ihmistä vuoroin soutaa ja huopaa löytääkseen molempia tyydyttäviä ratkaisuja. Ja sitä miten puhumattomuus tekee yhteiselon astetta mutkikkaammaksi. Ja juuri kun luuli tuntevansa toisen läpikotaisin, tapahtuu jotain, mikä muuttaa toisen taas vieraaksi. Ennen Joelia harmitti Emman levottomuus ja hinku maailmalle, nyt vaimoa ei saa edes lähtemään kyläkaupalle. Emman ja Joelin yhteisellä matkalla on ollut monia tilanteita, jossa toinen on ohjannut venettä tiettyyn suuntaan vain koska on olettanut toisen haluavan sitä, kun todellisuudessa molemmat olisivat halunneet jäädä sinne mistä lähdettiin. Ehkä dramaattisin esimerkki on päätös lapsen adoptiosta, johon molemmat lähtivät vain koska ajattelivat sen olevan toiselle erityisen tärkeää. Keniasta adoptoidusta Fannista on kuitenkin tullut molemmille elämän keskipiste. Vanhemmat yrittävät suojella joukosta erottuvaa lastaan, mutta onnistuvat vain eristämään tämän muusta maailmasta.

Westman kuorii Emman, Joelin ja Fannin tarinaa kerros kerrokselta. Tiedonjyväsiä ripotellaan sopivin väliajoin, niin että lukukokemuksesta tulee juuri sopivasti yllätyksellinen. Kerronta etenee vuoroin Emman ja Joelin näkökulmista, väliin myös Fanni pääsee ääneen. Fannin keskustelukumppanina on isoisä, Joelin isä, joka tarkastelee maailmaa buddhalaisesta maailmankatsomuksesta käsin. Fannin ja isoisän keskusteluista tulee mieleen Tove Janssonin hurmaava Kesäkirja, joka myös kuuluu saaristokokoelmaani. Mielleyhtymä ei liene sattumaa, sillä Henkien saari alkaa lainauksella Kesäkirjasta. Tässä yhteydessä haluan mainita vielä yhden saaristokokoelmaani kuuluvan romaanin eli Jarkko Volasen esikoisromaanin Hiekankantajat, jossa niin ikään paetaan saaristoparatiisiin parisuhteen paikkailun toivossa. Ei pysy ulkomaailma poissa sieltäkään.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4 – Kirjan nimessä on jokin paikka.

Helmet-musahaaste:
Musahaasteessa kuuntelin Fabrizio Paterlinin ihanan rauhoittavaa pianomusiikkia albumilta Autumn Stories. Sijoitan sen haastekohtaan 46 – Syksyistä musiikkia. Kaikki haasteessa kuuntelemani musiikki löytyy Spotify-listalta Helmet-musahaaste 2018.

Kirjoja ulapalta -haaste:
Tämä kirja sopii myös loistavasti mukaan Nannan Kirjakimaran merelliseen lukuhaasteeseen.

Ina Westman: Henkien saari
Kosmos 2018
Omasta hyllystä

Muissa blogeissa:
Kirjojen kuisketta
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Luetut.net

#kirjojaulapalta helmethaaste Henkien saari Ina Westman Kosmos saaristo