August kömpi kapealle sängylle, otti väkinäisesti kainaloonsa ja kannatteli painavaa kirjaa toisella kädellään.
”Mitä mietit?” hän kysyi, kun huomasi, että pidin yhä silmiäni auki.
”Kumpikohan olis kamalampaa: se että unohtaisit itse kaiken vai se, että kaikki unohtaisivat sinut?”
”Kai sä Sonja ymmärrät, ettei sellaista sairautta voi oikeasti olla olemassa? Ei ole mitään käänteisdementiaa, se on luulosairautta”, hän aloitti turhautuneen kuuloisena.
”Joo, mutta sä kysyit, ja sitä mä mietin.”
August laski kirjan rintakehälleen ja pohti, että tavallaanhan omien muistojen katoaminen tuntuisi raaemmalta: ei enää tunnistaisi ihmisiä, jotka joskus olivat rakkaita. Ei välttämättä enää tietäisi, kuka itse on tai on ollut. Jos elämästään oli rakentanut jonkinlaista kertomusta, sitä ei enää olisi.
Mutta oliko sittenkin, kysyin. Siis jos joku muu yhä muistaisi sen? Kyllähän kuolleitakin muisteltiin. He olivat edelleen olemassa elävien muistissa vaikka eivät enää olleet elossa.

Ina Mutikainen: Unohdus

Ina Mutikaisen esikoisromaani Unohdus pohtii, kumpi on kamalampaa: unohtaminen vai unohtuminen. Muistia ja muistisairauksia käsitteleviä romaaneja on viime vuosina tullut paljon, mutta Mutikainen on löytänyt aiheeseen omaperäisen kulman. Hänen tarinassaan tutkitaan fiktiivistä muistisairautta, käänteisdementiaa, johon sairastunut ei itse unohda, vaan hänet unohdetaan. Päähenkilö Sonja opiskelee Helsingissä elokuva-alaa ja on tekemässä lopputyönä dokumenttia ystävänsä Milenan ja poikaystävänsä Augustin kanssa. Sonja huolestuu Itä-Suomessa asuvasta äidistään, joka osoittaa muistisairauden merkkejä. Sonjan on käytävä kotona ja kohdattava menneisyys, jonka hän mieluiten unohtaisi. Hän päättää vierailla edesmenneen isänsä vanhassa kotitalossa ja törmää siellä tätiinsä Kaarinaan, jota ei ensin muista koskaan tavanneensa. Täti väittää sairastavansa käänteistä dementiaa ja elää koiransa kanssa erakkona syrjäisessä mökissään. Sukulaiset eivät häntä enää muista.

Sonja kiinnostuu Kaarinan tarinasta ja alkaa tehdä dokumenttia oudosta muistisairaudesta, josta mediassa puhutaan luulotautina. Sonja löytää tutkijan, jolla saattaisi olla asiasta parempaa tietoa. Niin Sonja tutustuu Helsingin yliopiston neurotieteilijään Elias Leinoon, joka tutkii dissosiatiiviseksi hypodementiaksi nimettyä sairautta. Romaanin toinen kerrontalinja seuraa Eliasta, joka päiväkirjanomaisesti kirjaa ylös tutkimuksensa erikoisia käänteitä. Hän on saanut lähtöpassit yliopiston tutkimusryhmästä, koska on lyöttäytynyt yhteen venäläisten rahoittajien kanssa. Nyt he ovat lähettäneet hänen ovelleen nuoren pojan, joka ei saa nukuttua mutta jolla on ilmiömäinen muisti. Hän oppii suomen kielenkin nopeasti katsomalla tv-sarjoja. Kehitteillä on muistilääke, joka auttaisi käänteiseen dementiaan sairastuneiden läheisiä muistamaan. Mutta kun on venäläisistä kyse, lääkkeen lopullisesta käyttötarkoituksesta herää huolestuttavia kysymyksiä. Venäläisten kautta päästään käsiksi myös kollektiiviseen muistiin ja unohtamiseen. Mitä historiasta halutaan muistaa ja mitä painaa lopullisesti unholaan? Naapurimaassamme historian hautaamisella on pitkät perinteet.

Miltä tuntuu kadota muiden ihmisten muistista? Sitähän monelle tapahtuu, vaikka mitään käänteistä dementiaa ei oikeasti olekaan olemassa. Ihmiset ikääntyvät, yhä useampi sairastuu muistisairauteen, mutta moni myös syrjäytyy ja jää yksin, vaikka muuten terve olisikin. Tilastokeskuksen Elinolotilaston mukaan 29,7 % 16 vuotta täyttäneistä henkilöistä koki itsensä koko ajan, suurimman osan ajasta tai joskus yksinäiseksi vuonna 2022. He varmasti tietävät, miltä unohtuminen tuntuu. Kirjassa sairaus etenee niin, että ensin katoaa muistista puolitutuilta ja vähitellen alkaa muuttua vieraaksi myös kaikkein läheisimpien silmissä ja mielessä. Aluksi tilanne näyttää usein siltä, että läheisellä on muistisairaus tai hän on muuten vaan välinpitämätön, kun hänelle saa moneen kertaan selittää omia tekemisiään ja muistutella olemassaolostaan.

Romaani pitää hyvin otteessaan, mutta haastaa samalla lukijan omaa muistia. Teemoja ja juonenkäänteitä on niin paljon, että välillä romaanista meinaa loppua ilma. Jo pelkästään Sonjan persoonaan ja elämään liittyy paljon kiinnostavia puolia: repaleiset lapsuusmuistot, vaikea suhde äitiin ja edesmenneeseen isään, haasteet opiskeluissa, taiteilijaidentiteetin pohdinta, työ videovuokraamossa, ystävyyssuhteen kehitys, kriisit seurustelusuhteessa, salarakkaus kotipaikkakunnan naimisissa olevaan uskovaiseen mieheen ja muistisairauden myötä paljastuvat perhesalaisuudet. Siinä rinnalla kuljetetaan Eliaksen päiväkirjaa, josta tihkuu pala palalta lisäinformaatiota muistisairaudesta, Venäjä-kytköksistä, Eliaksen luo saapuvasta mysteeripojasta ja hänen suhteestaan erääseen Koljaan. Lukijan on vaikea seurata kaikkia langanpäitä ja saada kokonaisuudesta otetta. Osa materiaalista jää kuin sumuverhon taa ja alkaa pian haalistua kuin kannen kuvat. Inkerinsuomalaisten kohtalot jäävät kiinnostavaksi kuriositeetiksi. Mutikainen kirjoittaa luontevan oloisesti ja esikoisromaanina Unohdus herättää kiinnostuksen jatkoa kohtaan. Esikoisissa on usein tämä sama haaste, ikään kuin ympätään kaikki mahdollinen mukaan siinä pelossa, että kirja jäisi viimeiseksi. En kuitenkaan usko, että Mutikainen heti unohtuu kotimaiselta kirjakentältä, joten jään mielenkiinnolla odottamaan keskittyneempää toisinkoista.

Helmet-lukuhaaste 2024:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49 – Kirja on julkaistu vuonna 2024.

Ina Mutikainen:
Unohdus
Otava 2024

Muissa blogeissa:
Kirjojen kuisketta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa

Milla von Plato: Hyvää iltaa

Suvi Vaarla: Kadonnut aika

Petra Rautiainen: Meren muisti

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja

Seuraa Kirjaluotsia

esikoisromaani helmet2024 helmethaaste Ina Mutikainen inkerinsuomalaiset muistisairaus Unohdus Venäjä