The morning Julia found the phone, my parents were over for brunch. Everything was falling apart around Benjy, although I’ll never know what he knew at the time, and neither will he. The adults were talking when he reentered the kitchen and said, “The sound of time. What happened to it?”

“What are you talking about?”

“You know,” he said, waving his tiny hand about, “the sound of time.”

It took time – about five frustrating minutes – to figure out what he was getting at. Our refigerator was being repaired, so the kitchen lacked its omnipresent, nearly imperceptible buzzing sound. He spent virtually all his home life within reach of that sound, and so had come to associate it with life happening.

I loved his misunderstanding, because it wasn’t a misunderstanding.
My grandfather heard the cries of his dead brothers. That was the sound of his time.
My father heard attacks.
Julia heard the boys’ voices.
I heard silences.
Sam heard betrayals and the sounds of Apple products turning on.
Max heard Argus’s whining.
Benjy was the only one still young enough to hear home.

Jonathan Safran Foerin Extremely Loud and Incredibly Close (2005) teki minuun aikoinaan niin suuren vaikutuksen, että se pysyy aina mielessäni. Harmi muuten, ettei sitä ole koskaan suomennettu. Myös sitä edeltänyt Everything Is Illuminated (2002, suom. Kaikki valaistuu WSOY 2003) oli mieleenpainuva. Niiden lukemisen jälkeen alkoikin pitkä odotus. Vuonna 2009 Foer kirjoitti ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan tietokirjansa Eating Animals (Eläinten syömisestä, Atena 2011). Sitä en lukenut, kun niin hartaasti odotin häneltä uutta kaunokirjallista teosta. Vuonna 2010 Foerilta ilmestyikin kokeellinen teos Tree of Codes, joka on kuitenkin enemmän taideteos kuin romaani. Siinä Foer otti lähtökohdaksi lempikirjansa, puolanjuutalaisen Bruno Schulzin The Street of Crocodiles, ja teki siitä kokonaan uuden tarinan leikkaamalla irti sanoja ja antamalla näin jäljelle jääneille sanoille uuden merkityksen. Kirja on siis ihan konkreettisesti täynnä reikiä, mikä tekee siitä melkoisen hankalan luettavan.

Foerin kokeellinen tyyli ei ole vakuuttanut kaikkia, saanut monet jopa ärsyyntymään. Mm. Huffington Post -lehdessä hänet on listattu viidentoista yliarvostetuimman amerikkalaiskirjailijan joukkoon. Omakin suhteeni Foeriin alkoi vähitellen väljähtyä. Mietin, oliko ihastukseni aikoinaan vain uutuuden viehätystä, erilaisen kerronnan lumoa. Liikuttuisinko ja huokailisinko ihastuksesta samalla tavoin, jos lukisin uudelleen Oskar Schellin tarinan? Vieläkö kirjan lopussa oleva flipbook, jota plärätessä näyttää kuin Oskarin isä leijuisi ylös WTC-torniin, saisi haukkomaan henkeä ihmetyksestä? Vaaliakseni muistoa unohtumattomasta lukukokemuksesta, en ole uskaltanut lukea kirjaa uudestaan. Ja juuri kun olin luovuttamassa hänen suhteensa, Jonathan tulee ja sanoo Here I Am, tässä minä olen. Yhdentoista vuoden odotuksen jälkeen ilmestyy järkälemäinen odysseia, jonka voisi rivien välistä tulkita kritiikistä kärsineen kirjailijan puolustuspuheenvuoroksi. Ainakin minulle puolustus upposi. Tervetuloa takaisin Jonathan Safran Foer!

Jacob ja Julia Bloch ovat olleet naimissa yli 15 vuotta ja asuvat Washingtonissa hyvässä naapurustossa kolmen poikansa kanssa. Jacob on 42-vuotias tv-käsikirjoittaja, joka on uhkaavasti vaipumassa suuren luokan keski-iän kriisin syövereihin. Hän on jumittunut käsikirjoittamaan b-luokan sarjaa ja kirjoittaa salaa pöytälaatikkoon omaan elämään perustuvaa suurta teostaan, omaa raamattuaan. Vanhin poika Sam valmistautuu vastentahtoisesti suureen Bar Mitzvah -juhlaansa, joka juutalaisessa kulttuurissa juhlistaa uskonnollisen täysi-ikäisyyden saavuttamista. Samia syytetään juutalaisessa koulussa rasistisista kirjoituksista ja vanhemmat kutsutaan rabbin puhutteluun. Isä uskoo pojan olevan syytön “rikokseen”, äiti ei usko. Tämä lyö entisestään kiilaa toisistaan vieraantuneiden puolisoiden välille. Kun vaimo vielä löytää salaisen puhelimen, josta Jacob on lähettänyt hyvin suorasukaisia seksiviestejä kollegalleen, on katastrofin ainekset kasassa. Jacob ja Julia yrittävät peitellä kriisiytyneitä välejään lapsilta, mutta aliarvioivat pahasti välkkyjen lastensa tarkkaavaisuuden: virtuaalimaailmassa viihtyvä Sam, 11-vuotias Max ja jopa 5-vuotias kysymysautomaatti Benjy huomaavat ja ymmärtävät enemmän kuin vanhemmat osaavat aavistaa.

Jacobilla on myös muita murheita. Perheen koiravanhus kärsii kivuista ja pitäisi päästää kärsimyksistään, mutta Jacob ei millään pysty päästämään irti. Holokaustista selvinnyt isoisä Isaac olisi saatava muutettua vanhainkotiin, mutta Isaacilla on omat vahvat mielipiteensä asiasta. Vahvoja ovat myös Jacobin isän mielipiteet ja näitä kovin Israel-myönteisiä julistuksiaan tämä ei suostu millään pitämään vain omana tietonaan. Israelissa asuva serkkukin on tulossa poikansa kanssa vierailulle ja tuo mukanaan muistutuksen siitä, miten erilainen amerikan juutalaisen ja israelin juutalaisen ajatusmaailma on. Hyvin henkilökohtaisella tasolla alkanut kriisi saa perspektiiviä suuren luokan katasrofista, kun maanjäristys iskee Lähi-Itään ja järisyttää maaperän lisäksi myös poliittista maaperää. Ensin syttyy koleraepidemia ja sitten täysimittainen sota. Israelin tuho on lähellä. Oman perheen ja henkisen kotimaan perustusten murtuessa Jacobin on päätettävä, kuka hän on ja mille maaperälle hän uskonsa ja uskollisuutensa perustaa.

“Parents don’t have the luxury of being reasonable, not any more than a religious person does. What can make religious people and parents so utterly insufferable is also what makes religion and parenthood so utterly beautiful: the all-or-nothing wager. The faith.”

Kirjassa on paljon vuoropuhelua ja Foer saa taiturimaisesti jokaisen oman tunnistettavan äänen kuuluviin. Nokkelaa sananvaihtoa on ilo lukea ja varsinkin perheen lapset ovat riemastuttavia tarkkanäköisine havaintoineen ja yllättävine kysymyksineen. Lapsilla on myös ihastuttava tapa ilmaantua paikalle pyytämättä ja yllättäen juuri kriittisellä hetkellä. Kirja vahvisti ajatustani siitä, että lapset todella ovat aikuisia viisaampia – kunnes kasvavat aikuisiksi ja alkavat toistaa vanhempiensa virheitä. Foer on parhaimmillaan tarkastellessaan arkisen elämän kiemuroita. Hänellä on todellinen taito läpivalaista ihmisen tunteet, teot ja ajatukset. Välillä tunsin lievää epämukavuutta siitä, että kirjailija niin vaivatta tuntui tunkeutuvan oman pääni sisään. Niin tarkat huomiot elämästä koskettavat, naurattavat ja vähän satuttavatkin. Välillä teki mieli nauraa ääneen ja varsinkin viimeinen luku sai nieleskelemään kyyneliä.

Juutalaisuus ja Israel ovat teemana kiinnostavia, mutta niin kaukana omasta elämästä, että oli välillä vaikea päästä sisään tuohon maailmaan. Vaikka kirja tarjoaa aiheesta myös paljon tietoa, tuohon vuosikymmeniä sekavana pysyneeseen tilanteeseen on vaikea saada tarttumapintaa. Sattumalta luin juuri tätä ennen Katarina Baerin tietokirjan He olivat natseja, jossa Baer tutkii omien isovanhempiensa natsitaustaa. Valitettavasti tästä upeasta kirjasta en ole ehtinyt vielä kirjoittaa. Sitä vasten oli kuitenkin mielenkiintoista peilata tätä fiktiivistä kuvausta siitä, miltä holokaustin kokeneiden juutalaisten lasten ja lastenlasten elämä voi näyttää nykypäivänä. Juutalais- ja Israel-kysymystä enemmän minua kiinnosti kuitenkin avioliiton ja perheen anatomia ja dynamiikka. Sen kuvaamisessa Foer onnistuu täydellisesti, vaikka masturbointikuvauksia olisi kyllä voinut hillitä hieman..

Here I Am on upean ja minusta turhaan parjatun kirjailijan aikuisempi teos, jossa kokeellinen kikkailu on jäänyt taka-alalle ja kirjailija tuntuu luottavan enemmän omaan ääneensä. Kirjan vahvuus on yksityiskohdissa ja siinä tunteiden kirjossa, jonka nuo tarkoin valitut lauseet saavat lukijassa aikaan. Kirjasta tekisi mieli poimia loputtomasti lainauksia, mutta hillitsen itseni. No jos nyt vielä nämä viisaat sanat, jotka Jacobin äiti antaa evästyksenä pojalleen ja tämän tuoreelle vaimolle hääpuheessaan.

“In sickness and in sickness. That is what I wish for you. Don’t seek or expect miracles. There are no miracles. Not anymore. And there are no cures for the hurt that hurts most. There is only the medicine of believing each other’s pain, and being present for it.”

Jonathan Safran Foer: Here I Am
Hamish Hamilton 2016.

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.