menu Menu
Helsingin Kirjamessut - tunnelmia kolmelta päivältä
Kirjatapahtumat 28/10/2019 0 kommenttia
Philip Pullman: The Secret Commonwealth (The Book of Dust Volume Two) Edellinen Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama Seuraava

Taas on Helsingin Kirjamessut takana ja olo on sekoitus väsymystä, haikeutta ja inspiroitunutta energiaa. Olin messuilla kolme päivää, torstaista lauantaihin, sunnuntaina vietin lepopäivää. Yleistunnelma messuilla oli innostunut, porukkaa riitti etenkin lauantaina ja kävijöiden profiili oli ehkä hieman nuorentunut. Se onkin ollut messujärjestäjien tavoitteena ja strategia on ilmeisesti onnistunut. Messuilla tehtiin kävijäennätys, kävijöitä oli neljän päivän aikana lähes 92 000. Kävijämäärä kasvoi viime vuotisesta yli 7 %. Messuilla liikkumista oli helpotettu viime vuotisesta. Lavat oli sijoitettu hieman eri paikkoihin ja leveät valtaväylät helpottivat siirtymistä lavalta toiselle. Tämä tulikin tarpeeseen, kun monesti minua kiinnostava ohjelma oli peräkkäin aivan eri puolilla messuhallia. Paljon tuli kuunneltua ohjelmaa ja osallistuttua kustantajien bloggaajatilaisuuksiin. Ihaninta oli tietysti taas tavata muita kirjanystäviä. Tässä omia kohokohtiani ja muistiinpanojani messuista. Kiitos Helsingin Kirjamessut bloggaajapassista ja hyvistä järjestelyistä!

Shaun Bythellin mainio Elämäni kirjakauppiaana oli upeasti esillä Kirjapajan osastolla.

Ulkomaiset kirjailijavieraat

Messujen teemamaa oli tänä vuonna Ranska. Valitettavasti ranskalaisia kirjailijoita oli saatu paikalle vain yksi, Éric Vuillard, jonka esiintymistä en ehtinyt kuulemaan. Hänen romaaninsa Päiväkäsky on Siltalan julkaisema. Hypistelin sitä messuilla, mutta se ei nyt tarttunut mukaan. Eniten ulkomaisia kirjailijavieraita oli Pohjoismaista, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Tapasin heistä lähemmin dekkarikuningatar Camilla Greben sekä tanskalaisen Kaspar Colling Nielsenin.

Kaspar Colling Nielsen oli minulle entuudestaan tuntematon. Aula & co on julkaissut häneltä ensimmäisen suomennetun romaanin Tanskan sisällissota 2018-24, joka on alunperin julkaistu tanskaksi vuonna 2013. Mielikuvituksellisessa kirjassa kantasoluhoitojen avulla itselleen ja koiralleen ikuisen nuoruuden hankkinut 475-vuotias mies muistelee Tanskan veristä sisällissotaa vuosilta 2018-24. Aulan bloggaajatilaisuudessa minulla oli kunnia istua ihan kirjailijan vieressä. Colling Nielsen kertoi kirjastaan niin kiehtovasti, että tartuin siihen heti samana iltana. Onneksi en ollut lukenut sitä ennen tapaamista, muuten en ehkä olisi uskaltanut istua niin rennosti kirjailijan lähellä. Sen verran outo, absurdi ja paikoin puistattava lukukokemus se oli. Kirjasta pian lisää blogissa, kun ehdin vähän sulatella. Mies kyllä vaikutti ihan mukavalta, eikä sellaiselta psykopaatilta, minkä kuvan saattaa saada hänen kirjastaan 😅

Gummeruksen järjestämällä bloggaajalounaalla menestystrilleristi Camilla Grebe paljasti, että hänen nykyinen miesystävänsä oli alkuun vähän pelännyt Camillaa tämän kirjojen perusteella. Myöhemmin mies oli myöntänyt olleensa hieman säikkynä, kun pariskunta vietti viikonloppua kahdestaan saaressa. Ehkä hänkin mietti miten niin mukava ihminen voi kirjoittaa niin pelottavia ja raakoja kirjoja ja paljastuuko kauniin kuoren alta joku psykopaatti. En ole lukenut vielä Greben kirjoja, mutta tapaaminen sai kyllä kiinnostumaan niistä. Uusin suomennettu romaani on nimeltään Horros. Se on kolmas osa sarjassa, jonka toinen osa Lemmikki valittiin parhaaksi pohjoismaiseksi dekkariksi vuonna 2018. Camilla kertoi, että kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa tai ihan erillisinä teoksina, vaikka niissä osin samoja henkilöitä seikkaileekin. Keskustelimme myös siitä, millaista on matkustaa ympäri maailman markkinoimassa kirjoja. Greben kirjoja on käännetty noin 26 kielelle, joten kirjoja myydään ympäri maailman. Grebe on huippusuosittu erityisesti Pohjoismaissa, Saksassa ja Ranskassa. Omia hankaluuksiaan tuottaa se, että käännökset tulevat usein jälkijunassa, joten on muistettava mitä missäkin kirjassa tapahtuu. Esimerkiksi Suomessa Grebe puhuu sarjan kolmannesta osasta Horros, kun taas Ruotsissa julkaistaan juuri sarjan neljäs osa Skuggjägaren. Se on jo ennen ilmestymistään valittu ehdokkaaksi Ruotsin parhaaksi dekkariksi vuonna 2019. Kirja saadaan suomeksi vuonna 2020. Tapaaminen Camilla Greben kanssa oli oikein mukava ja sain häneltä myös kirjaan sopivan drinkkisuosituksen 😉 Lämmin kiitos Gummerukselle lounaskutsusta!

Kiinnostavia kirjailijahaastatteluja

Seppo Puttonen haastatteli Cristina Sandua hänen uudesta romaanistaan Vesileikit. Rakastin Sandun Finlandia-ehdokkaanakin ollutta esikoisromaania Valas nimeltä Goliat, joten tämä toinen romaani kiinnosti kovasti. Olin juuri saanut sen kirjastosta ja haastattelu innosti tarttumaan siihen heti. Luinkin pienoisromaanin jo samana iltana. Siitä pian blogissa lisää. Romaani kertoo nimettömäksi jäävästä itäblokin maasta kotoisin olevista naisista, jotka yrittävät sopeutua uuteen elämään eri maissa. Aukkoinen ja lukijaan luottava romaani kertoo juurettomuudesta, yksinäisyydestä, vierauden tunteesta ja kielen merkityksestä naisten kokemusten kautta. Hieno ja ajatuksia herättävä romaani. Sandu on ammentanut kirjaan omia kokemuksiaan vieraassa kulttuurissa elämisestä. Romanialaisjuuria omaava kirjailija asuu parhaillaan Englannissa.

Mia Halonen haastatteli Suvi Vaarlaa ja Hanna-Riikka Kuismaa heidän romaaneistaan, joissa on nähtävissä samanlaisia teemoja: rahan valtaa, köyhyyttä, eriarvoisuutta ja niihin liittyvää häpeää. Vaarlan esikoisromaani Westend kertoo upeasti 90-luvun laman vaikutuksista yhden perheen kautta. Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo on enemmän dystooppinen kuvaus kuvitteellisesta betonilähiöstä ja sen asukkaista. Molemmat kirjailijat peräänkuuluttivat kaunokirjallisuuteen enemmän suoraa puhetta rahasta ja taloudesta. He puhuivat myös kiinnostavasti siitä, miten tietynlaiset kliseet kuten ”Asioilla on tapana järjestyä” ja ”Jokainen on oman onnensa seppä” voivat olla vahingollisia. Varsinkin talousahdinkoon liittyvät asiat eivät vain mystisesti järjesty, vaan vaativat aktiivista toimijuutta. Sekään ei aina riitä. Vaarla arveli, ettei 90-luvun lamasta ole kirjoitettu niin paljon, koska sen aiheuttamat haavat ovat vielä niin tuoreita. Toivottavasti aiheeseen tartutaan kirjallisuudessa enemmänkin.

Rakastan Meiju Niskalan omakohtaista romaania Sata kirjettä kuolleelle äidille, joten tämä keskustelu oli pakko nähdä. Laura Kuitunen haastatteli Niskalaa ja esikoisromaanin Kun olen poissa kirjoittanutta Anna-Maria Eilittää otsikolla Kun kuolema kohtaa. Eilittä opiskelee parhaillaan teologiaa ja käsitteli teemaa myös tulevan papin työnsä kautta. Molemmat puhuivat siitä miten kuolema on yhteiskunnassamme niin piilotettu, etteivät ihmiset osaa enää suhtautua siihen luontevasti. Sen myötä myös läheistään surevan tai muulla tapaa hauraassa tilassa olevan ihmisen kohtaaminen on vaikeaa, yhteiskunta ei anna siihen tarpeeksi apuja. Eilittän romaanissa suruprosessi kuvataan suunnilleen vuoden kestävänä, Niskalalla useat samanaikaiset menetykset aiheuttivat pidemmän vaikean jakson, jossa myös oma fyysinen ja henkinen terveys petti. Onneksi nyt neljä vuotta äidin hautajaisten jälkeen Niskala sanoi pystyvänsä ajattelemaan enemmän riemukkaita ja onnellisia muistoja surun ja hankalien muistojen sijasta. On aika elää eikä pelätä, ja siitä muistuttamassa on myös Niskalan ystävän suunnittelema päähine, Juhlanärhi. Keskustelun aikana kuulin maagisesti linnunlaulua ja huomasin pikkulinnun lentelevän messuhallissa. Yritti varmaan kommunikoida juhlanärhen kanssa 😄

Miki Liukkonen on arvaamaton haastatteluissa, välillä hän vastailee hyvin haluttomasti. Tällä kertaa hän sattui puheliaalle päälle tai sitten osui hyvä haastattelija. Susanna Laarin haastattelussa kuultiin kiinnostavia ajatuksia kirjoittamisesta ja Liukkosen uudesta romaanista Hiljaisuuden mestari. Liukkonen kertoi kirjoittavansa maanantaista lauantaihin noin kymmenen tuntia päivässä ja itseään jatkuvasti haastava kirjoittaja ei muutenkaan päästä itseään helpolla. Teksti vie mukanaan ja aiheet saavat perehtymään kaikenlaisiin asioihin. Hiljaisuuden mestarissa usein mainittu Subway putkahti kirjaan siitä syystä, että kirjailija sattui asumaan Subway-ravintolaa vastapäätä. Se vain ilmestyi tekstiin ja saikin yhtäkkiä paljon keskeisemmän roolin kuin alunperin oli tarkoitus. Ketju oli kuulemma pyytänyt Liukkosta mainokseen, mistä hän oli kieltäytynyt. Eivät varmasti olleet lukeneet koko kirjaa, koska jos olisivat, eivät varmasti olisi ehdottaneet yhteistyötä 🤣 Liukkonen kertoi kirjoittavansa uutta romaania, josta tulee hyvin erilainen kuin edellisistä. Lukijaa ei siinäkään päästetä helpolla, aloitusvirke on kuulemma tällä hetkellä 60 sivua pitkä!

Kuulin lyhyesti myös Juha Hurmeen haastattelemassa Riikka Peloa Teoksen osastolla. Se haastattelu vaikutti olevan enemmän Hurmeen yksinpuhelua, mutta onneksi Pelo oli vieraana myös Teos-kustantamon bloggaajatilaisuudessa. Pelon uusi romaani Kaikki elävä lähti mukaani messuilta. Se käsittelee ulkopuolisuuden teemoja erityisesti kielen, jopa mykkyyden, kautta. Kuulostaa kiehtovalta.

Ohimennen kuulin myös Roope Sarvilinnan haastattelun. Hänen uusin romaaninsa Valkoinen vuosi kertoo päihdekuntoutujasta, joka saa töitä syrjäisestä hoitokodista. Samalla kirja kertoo rakkaudesta. Sarvilinna sanoikin, ettei kaunokirjallisuus ole kaunokirjallisuutta, ellei se jollain tapaa kerro rakkaudesta.

Annamari Marttinen kertoi uudesta romaanistaan Tässä meillä on kaikki nyt, jonka päähenkilö rakastuu venäläiseen Jehovan todistajaan. Marttinen on tehnyt kirjaansa paljon taustatyötä, mutta yllättäen sanoi ettei tiedä mitään muuta suomalaista romaania, jossa olisi käsitelty Jehovan todistajuutta. Miten ihmeessä häneltä on jäänyt huomaamatta Ben Kallandin upea esikoisromaani Vien sinut kotiin?! Mutta totta on se, ettei aiheesta ole paljoa kirjoitettu. Marttisen romaani vaikuttaa kiinnostavalta. Pidin kovasti hänen edellisestä romaanistaan Korsetti, jolle myönnettiin messuilla Nuori Aleksis -kirjallisuuspalkinto.

Sirpa Pietikäinen haastatteli Sanna Nyqvistia tietokirjasta Räjähdemiehen perintö, joka käsittelee Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Nyqvist kertoi kiinnostavia yksityiskohtia palkinnon historiasta ja itse Alfred Nobelista. Se on ainakin selvää, että naiset ovat jääneet paitsioon nobelisteina. Nyqvistin kirja taas on ehdokkaana Kanava-tietokirjapalkinnon saajaksi. Toivottavasti se palkinto on tasa-arvoisempi 😄 Voittaja julkistetaan torstaina 31.10. Nyqvist suositteli menneistä nobelisteista luettavaksi Selma Lagerlöfiä, joka oli ensimmäinen nainen, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1909. Harmi, ettei keskustelussa päästy siihen, mitä Nyqvist ajattelee tämän vuoden kahdesta palkinnon saajasta.

Teemakeskustelujen antia

Usein kiinnostavimpia ovat jonkin teeman ympärillä käytävät keskustelut. Etenkin Suomen kirjailijaliiton ohjelma on ollut menneinä vuosina hyvin koostettua ja tälläkin kertaa viihdyin useamman puolituntisen heidän ohjelmaansa kuuntelemassa. Kaunokirjallisista ilmastodystopioista keskustelivat Maarit Verronen ja Markku Rönkkö, haastattelijana Ville-Juhani Sutinen. He totesivat, että toiveikkaampaa ilmastokehitystä voisi tietysti olla, mutta utopiat eivät kirjallisuutena ole niin kiinnostavia, koska eivät sisällä konfliktia tai draamaa. Verronen sanoi, että hänen mielestään dystopia sinänsä välittää myös positiivisen kuvan, kun lukija pystyy kuvittelemaan uhkakuvien vastakohdan.

Mihin menet kirjallisuus, kysyttiin samalla lavalla, kun Marissa Mehr haastatteli Riikka Peloa ja Juha Siroa. Keskustelu liikkui paljon autofiktiossa, joka tuntuu olevan tämän päivän kuuma trendi. Molemmat kirjailijat muistuttivat, että ainahan kirjailijat ovat ammentaneet omista kokemuksistaan. He myös miettivät, onko perinteisen fiktion puolustaminen jotenkin vanhanaikaista. Minusta ei. Itse luen mielelläni monenlaista kirjallisuutta, eikä toinen sulje toista pois. Kirjailijat totesivat, että kirjallisuuden trendit tekevät usein aaltoliikettä, tulevat ja menevät pois muodista. Dokumentaarisen romaanin ja liikkumisen oman navan tuijottelusta kokonaisiin yhteisöihin he toivoivat olevan tulevaisuuden trendejä.

Esikoiskirjailijuuden tuskasta ja ihanuudesta keskustelivat Marjo Heiskasen haastattelussa Jyri Paretskoi ja Minna Rytisalo. Tosin molemmat totesivat, että sitä tuskaa on ollut vähemmän ja ihanuutta enemmän. Eniten on jännittänyt se, mitä läheiset ajattelevat kirjasta. Esikoiskirjailijuudesta haaveileville kirjailijat antoivat tällaisia ohjeita: Lue paljon, jotta löydät kielen. Tee rohkeasti omaa. Usko itseesi.

Kirjalijuuteen kuuluu myös hylätyksi tulemisen tunteita, kun oma käsikirjoitus ei kelpaakaan kustantajalle. Teemalla ”Hylkäyskirjeen jälkeen” keskustelivat Salla Simukka ja Harri V. Hietikko Anna-Kaari Hakkaraisen haastattelemana. Simukka ja Hietikko kertoivat omat hylkäyskokemuksensa ja totesivat lopulta, että heille nuo hylkäykset ovat lopulta johtaneet positiiviseen lopputulemaan, vaikka siinä hetkessä ovatkin tuntuneet epäreiluilta. Molemmat löysivät vastoinkäymisten jälkeen uudet kustantamot tai uudet kirjaprojektit ja samalla uuden innon tehdä asioita. He päättivätkin keskustelun kehottamalla kaikkia menemään rohkeasti kohti epäonnistumisia. Epäonnistuminen on helppoa 😅

Suomen Kirjailijaliiton vuosittainen Kirjailija kiittää -palkinto jaettiin myös messuilla lauantaina. Palkinto myönnettiin tamperelaiselle kustantaja, kirjailija ja kirjakauppias Erkki Kiviniemelle. Sirpa Kähkönen haastatteli lämpimästi Kiviniemeä, joka ei suostunut myöntämään paikkaansa kotimaisen kirjallisuuden historian lehdillä. Syynä se, ettei hän missään nimessä aio lopettaa. Kähkönen ja Kiviniemi lupasivatkin palata messulavalle kymmenen vuoden päästä kertaamaan mitä kaikkea Kiviniemi on saanut aikaan siinä ajassa 😄

Suomentajien lumoissa

Messujen vakio-ohjelmaksi on muodostunut Suomennos-slam, jossa kaksi kääntäjää on etukäteen suomentanut saman tekstin ja perustelee sanavalintojaan. Tällä kertaa slämmäämässä olivat Juhani Lindholm ja Alice Martin, jotka olivat suomentaneet Philip Larkinin runon The Trees. Molemmat suomennokset olivat aivan erilaisia ja aivan yhtä upeita tulkintoja. Lindholm oli myös tehnyt version trokeemittaan. Oli kiinnostavaa kuulla molempien perusteluja sanavalinnoilleen. Molempia oli haastanut suomen kielen pitkien sanojen sovittaminen Larkinin tiiviiseen ilmaisuun sekä tarvittavan ”kahinan” saaminen varsinkin viimeiseen runosäkeeseen. Kannattaa tutkia alla olevasta kuvasta eri versioita. Toivottavasti kuvasta saa selvää.

Tapasin myös Aulan tilaisuudessa suomentaja Kristiina Drewsin, joka on suomentanut Lucia Berlinin upeat novellit. Kolmas ja viimeinen Berlin-kokoelma on juuri ilmestynyt nimellä Ilta paratiisissa. Drews kertoi lempinovellinsa kokoelmasta ja luki meille yhden lyhyen novellin. Odotan innolla tämän kirjan lukemista, sillä rakastin edellisiä kokoelmia Siivoojan käsikirja ja Tanssia ruusuilla. Drews tuntuu myös todella rakastavan Berlinin novelleja, mikä näkyy paneutumisena niiden kääntämiseen. Hän tunsikin haikeutta, kun edesmenneen kirjailijan kaikki novellit on nyt käännetty.

Näin ja koin myös paljon muuta, mutta kaikkea ei nyt pysty tähän kirjaamaan. Kiitos messujärjestäjille sekä kustantajille kivoista bloggaajatilaisuuksista ja kaikille kohtaamilleni ystäville ihastuttavasta seurasta. Ensi vuonna uudestaan!

#kirjamessut Helsingin Kirjamessut 2019


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up