Helsingin Kirjamessut rikkoi jälleen ennätyksiä ja kävijöitä oli yli 100 000! Se on huikea määrä kirjanystäviä! Tänä vuonna olin messuilla torstain ja lauantain. Torstaina oli vielä mukavan väljää, mutta lauantaina tuttuun tapaan tungosta riitti. Koska unohdin taas ottaa sen perinteisen yleiskuvan, ohessa messujen virallisen valokuvaajan Omer Levinin otos lauantain väenpaljoudesta. Ihanaa, että kirjallisuus kiinnostaa ja messuille halutaan yhä lähteä näin sankoin joukoin!

Keskustelua vierailla kielillä lukemisesta

Tämän vuoden messut olivat itselleni siinä mielessä erilaiset, että olin myös itse mukana esiintyjänä. Torstaina Töölönlahti-lavalla keskustelimme aiheesta Mitä tapahtuu, kun ylittää kielimuurin kirja kädessä. Messujen teemana oli tänä vuonna Sivistys ja ilo ja siihen teeman osui myös meidän keskustelumme. Vierailla kielillä lukemisesta olivat kanssani keskustelemassa Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogista sekä Suomalaisen kirjakaupan englanninkielisestä valikoimasta vastaava Laeticia Söderman-De La Torre. Haastattelijana toimi Suomalaisen Kirjakaupan Elisa Vlahopoulou. Keskustelu sujui oikein mukavasti ja ehdimme käydä läpi monia vieraskieliseen lukemiseen liittyviä ihanuuksia ja ilmiöitä. Juttua olisi riittänyt pidempäänkin keskusteluun. Käsittelemättä jäi esimerkiksi vieraskieliset äänikirjat. Itse kuuntelen paljon äänikirjoja englanniksi ja espanjaksi. Rakastan sitä, miltä eri kielet, murteet ja aksentit kuulostavat ja nautin siksi erityisesti vieraskielisten kirjojen kuuntelusta. Olen joskus myös kokeillut kuunnella äänikirjaa ja seurata tekstiä samaan aikaan painetusta kirjasta. Aika tehokasta kielen oppimisen kannalta. Se siis lisävinkkinä, kun unohtui lyhyen messukeskustelun aikana tuoda esiin. Kiitos kanssakeskustelijoille mukavasta juttutuokiosta messulavalla! Ja kiitos kaikille, jotka tulitte kuuntelemaan.

Torstaina messuilua vanhempien kanssa

Torstain messupäivä jatkui minulla poikkeuksellisena, sillä vanhempani olivat ensimmäistä kertaa kirjamessuilla. Vietin siis päivän heidän kanssaan ja etenimme heidän kiinnostuksensa mukaan. Kävimme kuuntelemassa Esko Valtaojaa, joka kertoi uudesta kirjastaan Maailmankaikkeudesta. Heti sen perään Tuomas Kyrö kertoi romaanistaan Mielensäpahoittaja ja sodankäynnin taito. Molempia kirjailijoita oli ilo kuunnella ja molempien kirjat lähtivät isän mukana kotiin. Kyrön haastattelussa mainittiin myös Aleksi Suomesta, jonka pohjalta tehdyn näytelmän näin juuri Helsingin Kaupunginteatterissa. Vaikuttava näytelmä, jonka päättänyt pitkä hiljaisuus katsomossa seurasi myös kotimatkalle.

Varsinainen syy vanhempieni messuilla oloon ei suinkaan ollut oma esiintymiseni (vaikka he olivatkin kannustamassa eturivissä), vaan Leo Mechelinin koottujen teosten julkistus. Mechelinus-sukuseurassa aktiivisesti toimivat vanhempani ovat olleet mahdollistamassa myös suvun merkkimiehen laajan tekstikokoelman saattamista suomalaisten luettavaksi. Suuntasimme siis yhdessä Suomenlinna-saliin, jossa suurhankkeesta kertoivat Leo Mechelin -säätiön Ilkka Taipale ja Kalevi Suomela sekä entinen pääministeri Antti Rinne, jonka myötävaikutuksella valtioneuvoston kanslian Leo Mechelin -hanke käynnistettiin vuonna 2020. Senaattori, professori Leo Mechelin (1839–1914) oli Suomen suuriruhtinaskunnan ajan keskeisimpiä politiikan, talouden ja kulttuurin vaikuttajia sekä liberaalin demokratian ja oikeusvaltion voimakas puolustaja. Hankkeen tuloksena hänen laaja ja merkittävä kirjoituskokoelmansa julkaistaan suomeksi ja ruotsiksi leomechelin.fi-sivustolla sekä keskeisimmältä osin painettuina koottuina teoksina. Rosebud julkaisee massiivisen yhdeksänosaisen kirjasarjan, jonka kaksi ensimmäistä osaa valmistuivat messuille.

Vanhempien kanssa messuilu oli hauskaa vaihtelua ja oli kiva päästä jakamaan heidän kanssaan vähän messuhuumaa. Kävimme myös ruokamessujen puolella, jossa harvemmin olen kirjamessuilta malttanut poiketa.

Ei-inhimilliset kertojat, kirjallisuuden #metoo ja rakennekeskustelu

Torstain lisäksi olin messuilla lauantaina, jolloin keskityin kuuntelemaan itseäni kiinnostavia keskusteluja ja tapaamaan erityisiä kirjamessuystäviä. Lauantain ohjelmaani kuuluu perinteisesti Töölö-lavan edessä istumista eli seuraan Kirjailijaliiton järjestämää ohjelmaa, joka on aina yhtä kiinnostavaa ja hyvin mietittyä. Aloitin kuuntelemalla keskustelua kirjallisuuden ei-inhimillisistä kertojista. Pajtim Statovci haastatteli Marisha Rasi-Koskista ja Katri Rauanjokea. Rasi-Koskisen upeassa romaanissa Kesuura kertojana on androidi. Rauanjoen episodiromaani Kesämerkit kuvaa kolttasaamelaisten elämää useiden kertojien silmin. Kertojana toimivat esimerkiksi poro, joki tai tuuli. Kiinnostavassa keskustelussa todettiin esimerkiksi, että ei-inhimillisen kertojan kautta on mahdollista lisätä empatiaa ja ymmärrystä toislajisia kohtaan ja toisaalta tarkastella ihmistä uusista näkökulmista. Kun kirjailijoilta kysyttiin suosituksia muista teoksista, joissa käsitellään muunlajisia, Rasi-Koskinen nosti esiin yhtenä esimerkkinä Andrea Arnoldin dokumenttielokuvan Cow. Siinä seurataan vuosien ajan yhden maitotilalla elävän lehmän elämää.

Samaan lehmäelokuvaan viittasi myöhemmässä keskustelussa Iida Rauma, kun jälleen Pajtim Statovci haastatteli Raumaa ja Hanna Arvelaa aiheesta kirjallisuuden #metoo. Tätä keskustelua oli seuraamassa niin suuri joukko, ettei viime tipassa tulleelle löytynyt enää istumapaikkaa. Kuuntelin myös rakennekeskustelua eli Erkka Frilanderin ja Emma Puikkosen ajatuksia runo- ja proosateoksen rakenteista. Haastattelijana toimi Alexandra Salmela. Olen lukenut Emma Puikkosen ja Selja Ahavan hienon teoksen Rakennenautintoja, johon keskustelussa viitattiin. Valitettavasti tämä keskustelu jäi jotenkin hyhmäiseksi ja korkealentoiseksi, enkä saanut siitä oikein otetta. Jäin kaipaamaan konkreettisempia esimerkkejä erilaisista kerronnan rakenteista. Tosin yksi hyvinkin konkreettinen esimerkki seisoi jykevänä lavalla eli Erkka Frilanderin 300×400 mm kokoinen runoteosjärkäle Siemenholvi. Siinä rakenne on niin monitahoinen ja ulottuu itse kirjan fyysisestä muodosta sen sisältöön ja asetteluun säetasolla, että Frilanderin selostusta kuunnellessa huimasi. Olisi ollut kiva kurkata myös tämän arkkitehtonisen luomuksen sisälle, mutta jäi käymättä Poesian osastolla.

Huumori proosateoksissa

Huumorista proosateoksissa olivat keskustelemassa Juhani Karila ja Miina Supinen, haastattelijana toimi Hanna Ryti. Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on jo saavuttanut klassikkoaseman kotimaisessa kirjallisuudessa. Sitä myydään messuillakin vuodesta toiseen ja kirjasta kirjoittamani juttu nousee jatkuvasti blogini luetuimpien listan kärkeen. Karila kertoi, ettei varsinaisesti lähtenyt kirjoittamaan hauskaa teosta, vaan henkilöhahmot vain päätyvät hauskoihin tilanteisiin. Komiikka kumpuaa tilanteista, joista kirjailija tietoisesti lähtee kasvattamaan mitä tahansa tunnetta mikäkin tilanne tuntuu kaipaavan. Joskus se on komiikkaa, joskus jotain muuta. Myös Supisen komiikka syntyy ikään kuin sivutuotteena, tilannekomiikan ja ihmisen höpsön pienuuden kautta. Keskustelussa todettiin, että huumorigenreen sijoitetut kirjat harvemmin voittavat palkintoja, mutta parhaimmillaan teos tavoittaa elämisen monet sävyt. Karila ja Supinen olivat molemmat sitä mieltä, että esimerkiksi kouluissa lukemiseen suhtaudutaan turhan tiukkaotsaisesti ja pölyttyneesti, lukeminen kun saisi olla myös hauskaa ja nautinnollista. Kirja voi olla myös aiheeltaan hyvinkin vakava ja silti naurattaa ääneen. Kirjailijat nostivat joitain esimerkkejä, mm. Harri Salmenniemen ja Saara Turusen. Minä haluaisin lisätä listaan Soili Pohjalaisen, joka on yksi mustan huumorin kuningattaria Suomessa.

Kansainväliset vieraat

Kansainvälisistä vieraista kävin kuuntelemassa ukrainalaista Sofia Andruhovytšia ja messuilla aiemminkin tavattua Alex Schulmania. Andruhovytš veti Senaatintori-lavan täyteen, vaikka osa taisi olla varaamassa jo paikkaa hänen jälkeensä lavalle noussutta Sauli Niinistöä kuuntelemaan. Sain itse huonon paikan kaukaa sivulavan reunasta ja keskustelua oli hieman hankala seurata, kun ympärillä kävi jatkuva kuhina, kun jokaista vapaata paikkaa yritettiin täyttää. Moni myös vaikutti käyvän omia keskustelujaan katsomossa, ehkä siksi, että odottivat seuraavaa puhujaa. Tämä oli todella harmi, sillä Ville Blåfieldin ja Andruhovytšin keskustelu (se mitä siitä kuulin) oli hyvinkin kiinnostava. Andruhovytš kertoi romaaninsa lisäksi nykyarjesta Kiovassa ja esimerkiksi tverinkarjalaisen isoäitinsä elämästä. Andruhovytšin suurromaani Amadoka kartoittaa Ukrainan historiaa sadan vuoden ajalta Stalinin vainoista Krimin valtaukseen. Gummerus julkaisee suurteoksen kolmena niteenä. Olen hiljattain lukenut Nino Haratishvilin kahtena niteenä julkaistun suurromaanin Kahdeksas elämä (Brilkalle), joka käsittelee Georgian historiaa sadan vuoden ajalta Stalinin vainoista nykypäivään. Varmasti jossain vaiheessa tartun myös Amadokaan, mutta nyt tarvitsen hetken hengähdystaukoa Stalinin vainoista.

Alex Schulman hurmasi taas suomalaisen messuyleisön kertomalla lapsuuden Suomi-muistojaan. Hänen suomalainen isänsä toi hänet usein Suomeen, mutta sitten meni vuosia, ettei Schulman käynyt täällä lainkaan. Onneksi kirjojen suosio on tuonut hänet tänne ainakin kirjamessujen merkeissä. Schulmanin uusin romaani 17. kesäkuuta palaa jälleen tuttuun asetelmaan, penkomaan lapsuusmuistoja ja perheen salaisuuksia. Schulman kertoi, että hän ei vaan millään pääse irti lapsuusperheensä vaikutuksesta ja palaa romaaniensa kautta yhä uudelleen kysymään samoja kysymyksiä. Kirjat ovat fiktiota, mutta perustuvat vahvasti Schulmanin oman lapsuusperheen dynamiikkaan. Nyt keskiössä on erityisesti äiti ja keskeisenä tapahtumapaikkana se samainen kesämökki, johon niin monet Schulmanin kirjat ovat sijoittuneet. Schulman kertoi jopa teettäneensä pienoismallin tuosta mökistä ja sen pihapiiristä saunoineen. Kirjan asetelma on jännittävä, sillä sen päähenkilö Vidar löytää isänsä jäämistöstä vanhan kesämökin puhelinnumeron ja hetken mielijohteesta soittaa numeroon. Sieltä vastaakin jo aikaa sitten kuollut isä. Vidar soittaa numeroon yhä uudelleen ja aina sieltä vastaa joku perheenjäsenistä samana kesäisenä päivänä: 17. kesäkuuta 1986. Vidar alkaa selvittää, mitä erityistä tuona päivänä tapahtui. Schulmania messuilla haastatellut Miia Halonen kehui kirjaa maasta taivaaseen ja sanoi sen pompanneen lempikirjojensa top kymppiin. Olin varannut kirjan kirjastosta, mutta tämän haastattelun jälkeen se oli pakko käydä ostamassa ja lähtipä mukaan myös kirjailijan signeeraus. Aloitin kirjan eilen ja se vei heti mukanaan.

Kapinoivia kotimaisia

Kuuntelin lauantaina myös kahden eri kotimaisen kirjailijan haastattelua. Arla Kanerva haastatteli Monika Fagerholmia romaanista Eristystila / Kapinoivia naisia. Olin ostanut kirjan jo ennen keskustelua, ja haastattelu vahvisti, että hyvä ostos tuli tehtyä. Romaani on nuoren naisen kasvutarina, joka vie keskelle 70-luvun poliittista liikehdintää. Itseään etsivän nuoren naisen maailmaan vaikuttavat kulttuurin ja kirjallisuuden lisäksi monet kapinoivat naiset, kuten saksalainen toimittaja ja vasemmistolaisterroristi Ulrike Meinhof, joka hirttäytyi vankilassa. Romaani on ensimmäinen osa trilogiaa, jossa seurataan kirjailijaksi päätyvää naista ja hänen lähipiiriään eri aikoina. Toinen osa tulee sijoittumaan 90-luvun lamavuosiin ja viimeinen osa nykyaikaan. Nykyaikaan sijoittuvaa romaania Fagerholm piti haastavimpana eikä alati muuttuvan maailmantilanteen vuoksi ole vielä saanut kiinni siitä, mihin kohtaan se tarkalleen tulee sijoittumaan. Fagerholm siteerasi loppuun Outi Nyytäjää, joka aikoinaan ohjeisti kirjailijaa näin: Älä katsele kenenkään toisen silmin vaan näe itse. Ja kirjoita sitten kuin pieni eläin.

Kapinointi ja aktivismi -teema jatkui myös toisessa kirjailijahaastattelussa, jossa Katja Jalkanen haastatteli Tiina Tuppuraista tämän romaanista Jossain on aina San Francisco. Teos liikkuu kahdessa aikatasossa San Franciscossa: 2020-luvulla Emmi matkustaa sinne tätinsä kanssa ja 80-luvulla Tony juhlii homobaareissa ja herää vähitellen kasvavaan AIDS-epidemiaan. Sateenkaariliikkeen ja AIDS-aktivismin teemoihin sukeltava teos kuulostaa kiinnostavalta. Tuppurainen kertoi tehneensä tähän teokseen paljon taustatyötä ja lähdeluettelo oli pidempi kuin aiemmissa romaaneissa. Hän kertoi myös itse oppineensa paljon kirjaa kirjoittaessaan, esimerkiksi siitä miten AIDSiin sairastuneita naisia kohdeltiin. Luin juuri Anthony Passeronin vaikuttavan kirjan Tartunta, jossa kirjailija tutkii sukunsa häpeää liittyen huumeiden kautta HIV-tartunnan saaneen setänsä elämään ja kuolemaan. Tuosta kirjasta opin itse paljon uutta AIDS-epidemiasta.

Kotiin kannetut

Fagerholmin ja Schulmanin romaanien lisäksi messuilta lähti mukaan Hanna Weseliuksen Pronominit, Marlen Haushoferin klassikko Seinä, josta WSOY juuri julkaisu uuden painoksen, sekä Ocean Vuongin romaani On Earth We’re Briefly Gorgeous. Kirjojen lisäksi kannoin kotiin paljon ajatuksia ja muistoja mukavista kohtaamisista. Oli hauska nähdä niitä vakiokasvoja, joihin messuilla aina törmää. Osan kanssa ehdittiin jutella vähän pidempään, osan kanssa kohtaaminen jäi messutohinassa pelkkään hymyyn ja vilkutukseen lavan toiselta laidalta. Ensi vuonna taas uudestaan!

#helsinginkirjamessut #kirjamessut Helsingin Kirjamessut 2025 kirjatapahtumat