menu Menu
Helsingin Kirjamessut 2022 - jalkapuolen dinosauruksen muistelmat
Kirjatapahtumat, Yleinen 31/10/2022 8 kommenttia
Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär Edellinen Kate Atkinson: Shrines of Gaiety Seuraava

Viime vuosien kirjamessut ovat kärsineet koronasta, joten nyt odotukset olivat korkealla. Omaa osallistumistani kuitenkin rajoitti tänä vuonna ihan muu kuin korona. Menin nyrjäyttämään nilkkani vajaa viikko ennen messuja ja hetken näytti pahasti siltä, että messut jäävät kokonaan väliin. Onneksi ortopediksi osui kolme romaania julkaissut kirjailija, joka ymmärsi kirjabloggaajan tarpeen päästä messuille vaikka kipeällä jalalla. Sain siis kirjailija-lääkärin luvan lähteä nilkkatuen kanssa könkkäämään. Sen verran vaivalloista oli kuitenkin liikkuminen messuilla kipeällä jalalla, että muokkasin suunnitelmiani sen mukaan. Torstaina lähinnä istuin kuuntelemassa keskusteluja yhden lavan ääressä, perjantaina jäin kokonaan kotiin seuraamaan striimattuja keskusteluja. Viikonloppuna sitten nautin messuista pidemmän kaavan mukaan, mutta rajoittaen kävelyä ja seisoskelua. Eli sellainen yleinen flaneeraus messuosastoilla jäi vähemmälle. Onneksi tänä vuonna messuilla oli oma osasto ja kohtaamispaikka kirjasomelle. Siellä oli helppo tavata tuttuja ja levähtää hetki. Aika monta kertaa sainkin kerrata nyrjähdystarinan. Kiitos kaikille empatiasta! Tässä seuraa tuttuun tapaan pitkä katsaus messuilla kuullusta, nähdystä ja koetusta, teemoittain järjestettynä.

Kirjallisuuden kääntäjät esiin!

Torstaina Töölö-lavalla kirjallisuuden kääntäjät pääsivät ääneen useammassa keskustelussa. Kuuntelin putkeen kolme keskustelua, joissa kokeneet suomentajat puhuivat työnsä ihanuudesta ja haasteista. Odotin näitä keskusteluja mielenkiinnolla ja olin hieman pettynyt, että kuitenkin niin vähän puhuttiin itse kääntämisestä. Vuoden 2020 kirjallisuuden Nobel-voittajan Louise Glückin teosten suomentamisesta olivat puhumassa suomentaja Anni Sumari ja käännöksen kommentoija Sarka Hantula. Haastattelijana oli teokset kustantaneen Enostone Kustannuksen Kalle Niinikangas, mikä ei ehkä ollut paras mahdollinen ratkaisu. Kustantaja helposti päätyy vain mainostamaan teosta, ulkopuolinen osaisi mahdollisesti esittää avartavampia kysymyksiä. Nyt keskustelu ei oikein lähtenyt käyntiin ja haastattelija yritti jo alkuvaiheessa hakea apua yleisöltä, mutta eihän tuollaisessa messukeskustelussa suomalainen yleisö esitä kysymyksiä. Hieman vaivaannuttavan alun jälkeen Anni Sumarin annettiin kertoa uudesta Villi Iiris -suomennoksesta itse ja lopuksi luettiin otteita teoksesta: Sumari omasta suomennoksestaan ja Hantula alkuperäistekstin samoista runoista. Glückin Wild Iris -runoteos on julkaistu alun perin vuonna 1992 ja palkittiin Pulitzerilla vuonna 1993. Pienelle Enostone-kustannukselle on hieno mahdollisuus saada nobelisti kustannusohjelmaansa. Siksi kovin harmillista, ettei Villi Iiris ehtinyt valmistua kirjamessuille. Kuulemma kansikuvan kanssa jotain säätöä. Olen lukenut molemmat edelliset Glück-suomennokset ja pidän kovasti kirjailijan tyylistä. Sumarin suomennokset ovat hienoja, mutta ehkä Glückia voisi lukea myös alkukielellä. Bloggaajakollega heitti myös ilmoille ajatuksen, että runoteoksissa käännös ja alkukieli kulkisivat rinnakkain. Se olisi kyllä hienoa!

Sarka Hantula (vas.), Anni Sumari ja Kalle Niinikangas keskustelivat Louise Glückin Villi Iiris -suomennoksesta

Suomen vanhin kirjasarja Tammen Keltainen kirjasto on tunnettu laadustaan ja sarjaan kuuluvia kirjailijoita paljon kääntäneet Helene Bützow ja Einari Aaltonen kertoivat kokemuksistaan. Haastattelijana oli Tammen viestintäpäällikkö Johanna Harkkila, joka on toiminut pitkään Keltaisen kirjaston parissa myös kustannustoimittajana. Helene Bützow on kääntänyt englannista lukuisia kirjailijoita, joista hän erityisesti mainitsi suosikeikseen Kazuo Ishiguron ja Don DeLillon. Einari Aaltonen on tuoreempi nimi Keltaisen kirjaston kääntäjänä, mutta hän sai ainutlaatuisen mahdollisuuden kääntää vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin teoksia. Aaltonen kertoi huomanneensa, että Iso-Britannian uudella pääministerillä Rishi Sunakilla on hyvin samankaltainen tausta kuin Gurnahin romaanien henkilöillä. Sunakin vanhemmilla on intialaisia sukujuuria, mutta he ovat syntyneet Itä-Afrikassa ja tulleet siirtolaisina Britanniaan 60-luvulla. Aivan kuten Gurnahin kirjoissa! Gurnahin romaanihenkilöt eivät kyllä päädy pääministereiksi, vaikka keskustelussa todettiinkin monien kirjailijoiden osaavan lähes ennustaa tulevaisuuden tapahtumia. Keskustelussa hienosti todettiin, että fiktio voi tarjota todellisuudesta jotain sellaista, mitä millään muulla keinoin ei pysty välittämään. Fiktio ja faktakirjallisuus eivät siis missään nimessä ole joko-tai-asioita vaan täydentävät toisiaan tarjoamalla erilaisia näkökulmia ja tapoja tarkastella maailmaa. Tämä keskustelu olikin hieno puheenvuoro lukemisen parhaudesta, mutta tässäkin jäin kaipaamaan keskustelua itse kääntämisestä. Kävi ilmi, että Einari Aaltosen pääkielet ovat ranska ja espanja, mutta viime aikoina hän on tuntunut kääntävän eniten englannista. Sinänsä harmi, sillä esimerkiksi espanjankielistä kirjallisuutta soisi käännettävän enemmän suomeksi (tarttukaa nyt joku jo Rosa Monteroon!).

Einari Aaltola (vas.), Helene Bützow ja Johanna Harkkila keskustelivat Tammen Keltaisen kirjaston kääntämisestäa

Kääntämisen haasteisiin päästiin viimein kolmannessa keskustelussa, jossa suomentajat Sari Karhulahti ja Taina Helkamo kertoivat miten suomennetaan suuri luontoromaani. Karhulahti on palkittu Richard Powersin Ikipuut-romaanin suomennoksesta ja Helkamo on suomentanut Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani -epookkiromaanin. Powersin romaani oli tehnyt Karhulahteen lähtemättömän vaikutuksen, enkä ihmettele. Se on yksi vaikuttavimpia romaaneja, joita olen itsekin viime vuosina lukenut. Luin sen vuonna 2019 englanniksi ja muistan silloin miettineeni millainen haaste sen suomentaminen tulee jollekin olemaan. Karhulahti kertoikin, että kirjassa on esimerkiksi noin 130 eri puulajia, joista osalle ei ole olemassa vakiintunutta suomenkielistä nimeä. Kuusi puulajia oli erityisesti tätä kirjaa varten suomentanut putkilokasvien nimistötoimikunnan puheenjohtaja Arto Kurtto. Myös Helkamon suomentamassa Gilbertin teoksessa liikuttiin kasvitieteen maailmassa ja käännöshaasteita riitti. Kirjan päähenkilö on 1800-luvulla elävä sammaltutkija, joka matkaa mm. Tahitille sammalia tutkimaan. Helkamo kertoi, että joskus suomentajan on sovellettava. Jos esimerkiksi kyseistä kasvia ei Suomessa tunneta, on lukijaystävällisempää kääntää se niin, että suomalainen lukija saa päähänsä saman kuvan kuin alkuperäistekstin lukija. Eli puhua esimerkiksi pienestä valkoisesta narsissista sen sijaan että yrittää keksiä narsissien heimoon kuuluvalle erikoisuudelle nimi, joka ei anna mielikuvaa kasvin ulkonäöstä. Juuri tällaisia kääntämisen pulmia on kiinnostavaa kuulla. Kiitos Gummeruksen Leenastiina Kakolle mielenkiintoisen keskustelun vetämisestä.

Taina Helkamo (vas.), Sari Karhulahti ja Leenastiina Kakko keskustelivat luontoromaanien kääntämisestä

Kääntämisen haasteista puhuttiin myös sunnuntaina, mutta tällä kertaa asetelma oli käänteinen kun ääneen pääsivät suomalaisen kirjallisuuden kääntäjät. Käsittelyssä oli Juhani Karilan romaani Pienen hauen pyydystys, joka onkin melkoinen käännöshaaste. Paikalla olivat Karilan lisäksi kirjan puolaksi kääntänyt Sebastian Musielak, ranskantaja Claire Saint-German ja englanninnoksen tekijä Lola Rogers. Romaanin mielikuvituksellisen rikas kieli, runsas murteen käyttö ja suomalaiseen kansanperinteeseen pohjautuvat ja osin täysin omasta päästä keksityt olennot aiheuttivat kääntäjille sekä nautintoa että haasteita. Miten kääntää luontevasti turvemörkö, peijooni tai raitajalka? Oli kiinnostavaa kuulla kääntäjien erilaisia ratkaisuja. Hieman yllättäen haastavinta oli kuitenkin ollut romaanin runsas kalastustermistö. Karila kehui kääntäjien tarkkaa lukutapaa ja kertoi jo alkaneensa pelätä kääntäjien sähköposteja: minkä virheen he nyt ovat kirjasta löytäneet! Kääntäjät vuorostaan kehuivat Karilalta saamaansa apua, kysymyksiin oli löytynyt aina hyvin pohdittu vastaus. Tätä keskustelua olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin.

Juhani Karila lukee otteen romaanistaan Pienen hauen pyydystys
Claire Saint-Germain (vas.), Lola Rogers, Sebastian Musielak ja Juhani Karila

Esikoiskirjailijan jännät hetket

Luen suhteellisen paljon esikoisromaaneja ja minusta on myös messuilla kiinnostavaa käydä kuulemassa esikoiskirjailijoiden haastatteluja. Klassikko on tietysti sunnuntaisin HS:n esikoiskirjapalkinnon finalistien esittely. Tänä vuonna kymmenen finalistin joukossa oli kolme lukemaani kirjaa: Veera Ikosen Pimeässä syttyy majakka, Elina Airion Metsässä juoksee nainen ja Susanna Hastin Ruumis/huoneet, josta on pian tulossa juttu blogiin. Myös muut ehdokkaat kuulostivat todella kiinnostavilta, voisin lukea vaikka kaikki. Jokainen selviytyi jännittävästä tilanteesta hienosti ja lyhyistä haastatteluista välittyi jokaisen teoksen tärkeä ydin. Onnittelut vielä finalisteille!

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finalistit vuosimallia 2022. Haastattelijoina Susanna Laari, Eino Santanen ja Antti Majander.
Elina Airio Antti Majanderin haastattelussa
Susanna Hast, haastattelijana Susanna Laari

Viime vuonna HS:n esikoiskirjapalkinnon teoksellaan Sinun, Margot voittanut Meri Valkama kertoi Eevan kirjaklubin haastattelussa hullusta esikoisvuodestaan. Haastattelijana oli Eevan päätoimittaja Mari Paalosalo-Jussinmäki. Valkama kertoi, että vuosi on todella ollut vauhdikas ja täysi vastakohta niille vuosille, jotka hän teostaan kirjoitti ”maakuopassa”. Vuoteen on kuulunut valtavasti erilaisia esiintymisiä, matkoja ja neuvotteluja käännösoikeuksista. Parasta on ollut runsas lukijapalaute ja ikävää tietysti taannoinen Parnasso-kohu, josta tehty kantelu on nyt kuulemma edennyt JSN:n käsittelyyn. Valkama työsti esikoisteostaan kymmenen vuotta, seuraavan jo tekeillä olevan romaaninsa hän lupaa kirjoittaa lukijoiden iloksi hieman nopeammalla aikataululla. Luvassa on taas runsas historiallinen romaani ja taustatyö kuulostaa olevan hyvässä vauhdissa. Valkama kertoi olevansa kirjoittajana hyvin järjestelmällinen ja tarvitsee selkeät nuotit etenemiseen. Juonelle, henkilöille ja historialliselle miljöölle on omat aikajanat ja post it -lappukokoelmat. Teoksen maailmaan hän pääsee kuuntelemalla sen tunnelmaan sopivaa musiikkia. Jäämme odottelemaan Spotify-listoja. Nykyisellä listalla on kuulemma Rammsteinia, joten siitä voi päätellä jotain maasta ja tunnelmasta, johon romaani sijoittuu.

Meri Valkama (vas.), haastattelijana Mari Paalosalo-Jussinmäki Eevan kirjaklubista

Lauantaina olin kuuntelemassa esikoiskirjailija Venla Pystysen haastattelua. Hänen omakohtainen teoksensa En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY) kertoo isän itsemurhasta ja sen vaikutuksista lapseen ja naiseksi kasvamiseen. Haastattelijana oli kirjan kustannustoimittanut Jouni Tikkanen, joka lempeästi kannusti haastattelua jännittävää esikoiskirjailijaa. Ei varmasti ole helppo tulla messulavalle puhumaan niin henkilökohtaisesta ja kipeästä aiheesta, eikä siis ihme jos ajatus vähän katkeilee. Esiintyminen oli minusta sympaattinen, ajatuksia herättävä ja koskettava, ja sai kiinnostumaan kirjasta vielä enemmän. Meni lukulistalle! Toinenkin tämän vuoden esikoiskirjailija käsittelee kirjassaan omakohtaisesti isän itsemurhaa. Ville Verkkapuron Pete on yksi HS:n esikoiskirjapalkinnon ehdokkaista ja ehdokasesittelyssä Verkkapuro sanoi kirjoittamisen olevan halpaa ja helppoa. Olisiko ollut pientä ironiaa tai provokaatiota ilmassa. Ainakin hän taisi olla messuilla ainut, joka kuvasi kirjoittamista näillä sanoilla.

Venla Pystynen kustannustoimittaja Jouni Tikkasen haastattelussa

Maailmankirjallisuus aiheuttaa hurmioitumista

Yksi messujen odotetuimmista vieraista oli senegalilainen Mohamed Mbougar Sarr, jonka juuri suomennettu romaani Miesten syvimmät salaisuudet (Gummerus) voitti Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon. Sunnuntaina Senaatintori-lavalla häntä haastatteli Annastiina Heikkilä. Sarr on ensimmäinen Saharan eteläpuolinen kirjailija, joka on voittanut Goncourt-palkinnon. Myös romaanissa jäljitetään afrikkalaiskirjailijaa, joka on voittanut arvostetun kirjallisuuspalkinnon, joutunut sitten myllytykseen plagiointiväitteiden vuoksi ja kadonnut. Romaanissa kirjoitetaan kriittiseen sävyyn ranskalaisesta kirjallisuuseliitistä ja Sarr totesikin, että on ironista yhtäkkiä huomata olevansa osa pilkkaamaansa järjestelmää. Sarr myönsi, että hänen romaaninsa on poliittinen, mutta se ei ole ollut hänellä erityisenä tavoitteena. Hän on vain halunnut kirjoittaa hyvän romaanin ja toivoo, että myös palkintoraati on valinnut kirjan sen perusteella eikä poliittisin syin.

Sarrin sympaattinen ja viisas esiintyminen sai aikaan melkoisen hurmoksen, sillä Gummeruksen osastolle muodostui vaikuttava signeerausjono heti esiintymisen jälkeen. Itsekin koin vahvan impulssin, että tältä staralta on nimmari saatava. Sarr esiintyi vielä Akateemisen lavalla Gummeruksen Anna Baijarsin haastattelussa, joten hän joutui poistumaan kun jono oli vielä pitkä. Ystävällisesti hän kuitenkin palasi signeeraamaan ja jaksoi kohdata innokkaita lukijoita monen tunnin ajan. Lopulta minäkin sain hetkeni tähtikirjailijan kanssa. Itse jonotuskin ystävien seurassa oli hauskaa, kun takanamme jonottanut Leena Taavitsainen-Petäjä muisteli riemuksemme vierailua John Irvingin kotona (ja vessassa!). Kaappasimme myös juttutuokioon ohi kulkeneen Sampsa Peltosen, joka on Marja Luoman ohella toinen kirjan suomentajista. Sampsa kertoi lyhyesti millaista oli suomentaa yhteistyössä Sarrin monikerroksista romaania ja saimme myös hänen signeerauksensa kirjaan. Kiitos Sampsa ja kanssajonottajat, hauskaa oli! Kannattaa muuten kuunnella Yle Areenasta Luomiskertomus-podcastin jakso, jossa Sampsa Peltonen ja Marja Luoma keskustelevat Anna Tuluston kanssa Sarrin kirjan kääntämisestä.

Fanityttöhetkeni Mohamed Mbougar Sarrin kanssa
Mohamed Mbougar Sarr, haastattelijana Annastiina Heikkilä
Mohamed Mbougar Sarr ja Anna Baijars Akateemisen lavalla

Senaatintori- ja Hakaniemi-lavan ohjelmaa pystyy myös seuraamaan striimattuna ja seurasinkin torstaina ja perjantaina joitakin keskusteluja kotoa käsin. Virtuaalilipulla ohjelmaa voi katsoa tallenteina vielä kuukauden ajan. Venäläinen Kira Jarmysh on Aleksei Navalnyin tiedottaja, joka on julkaissut esikoisromaaninsa Naisten selli nro 3 (Aula & Co). Jarmysh oli messuilla paikan päällä sunnuntaina, mutta en silloin ehtinyt Kallio-lavalle. Katsoin kuitenkin torstaina etäyhteydellä tehdyn haastattelun, jossa hän kertoi romaanistaan ja kommentoi Venäjän poliittista tilannetta. Olen parhaillaan lukemassa hänen romaaniaan, joten siitä piakkoin lisää blogissa. Haastattelussa hän kertoi, että romaanin tavoitteena on tuoda esiin venäläisten naisten näkökulmaa asioihin ja voimaannuttaa naisia uskomaan omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa. Hän puhui paljon korruptiosta ja sanoi, että monet venäläiset ovat pettyneitä vallitsevaan tilanteeseen, mutta kaikki eivät näe yhteyttä korruption ja omien elinolojensa välillä. Korruptionvastaisiin mielenosoituksiin osallistui aiemmin paljon ihmisiä, mutta nyt mielenosoittamisesta voi joutua vankilaan jopa 10 vuodeksi. Hallinto pelkää ihmisten tyytymättömyyttä ja siksi hiljentää heidät pelolla. Romaanissa päähenkilö Anja joutuu pidätyskeskukseen osallistuttuaan mielenosoitukseen. Moni asia kirjassa perustuu Jarmyshin omiin vankilakokemuksiin.

Toimittaja Iida Simes haastatteli Kira Jarmyshia etäyhteydellä

Kirjallisuuden maailmantähdet voivat aiheuttaa hurmosta vielä pitkään kuolemansa jälkeenkin. Se todistettiin keskustelussa, jossa Annaleena Jalava Eeva-lehdestä, Anna Tulusto Yleltä sekä kustantaja Mari Koli Kustantamo S&S:stä jakoivat hurmioitumistaan tanskalaisen Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogiaan. Ditlevsen (1917-1976) on kirjoittanut 39 teosta, joista toistaiseksi on suomennettu vain tämä omaelämäkerrallinen trilogia. Keskustelijat kävivät läpi kaikki trilogian osat ja niiden herättämät ajatukset ja tuntemukset. Lapsuus lumoaa Ditlevsenin ilmiömäisellä kyvyllä kuvata lapsuutta autenttisesti sisältä päin ja todistaa, miten lapsuus roikkuu meissä kaikissa mukana loppuun saakka. Nuoruus-kirjassa keskustelijoita hämmästytti se, miten lähestyvä sota on vain sivujuonne Toven elämässä ja miten tanssiminen, miehet ja unelma kirjailijuudesta vievät kaiken huomion. Aikuisuus taas on vavahduttava kuvaus monenlaisesta addiktiosta ja siinä näitä lukijoita hätkähdytti tietynlainen viileys, jolla Ditlevsen kuvaa hyvin rankkoja kokemuksiaan. Keskustelijat kiteyttivät tämän hienon trilogian ydinsanomaksi sen, miten synnynnäinen lahjakkuus purkautuu esiin kaikesta vastustuksesta ja vastoinkäymisistä huolimatta. Minäkin hurmaannuin tästä trilogiasta, lämmin suositus siis myös minulta.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogiasta keskustelivat Anna Tulusto (vas.), Annaleena Jalava ja Mari Koli

Muita sykähdyttäviä ja väliin jääneitä kohtaamisia

Paljon muutakin tuli messuilla koettua, mutta näin tarkkoja muistiinpanoja en kaikista keskusteluista tehnyt. Kouluväkivallasta kiinnostavasti keskustelivat Iida Rauma ja Antti Rönkä, jotka ovat molemmat kirjoittaneet omakohtaiset romaanit aiheesta. Molemmat kirjailijat totesivat, että traumaa kohti on vaikea mennä eikä kirjoittaminen välttämättä edes ole terapeuttista. Onneksi he ovat kuitenkin kokeneet aiheen niin tärkeäksi, että ovat saaneet tärkeät ja hienot teoksensa meidän kaikkien luettaviksi.

Maaria Päivinen (vas.) haastatteli kouluväkivallasta romaanin kirjoittaneita Iida Raumaa ja Antti Rönkää

Leena Parkkinen kertoi kustannustoimittaja Maarit Halmesarkan haastattelussa uudesta historiallisesta romaanistaan Neiti Steinin keittäjätär, joka kietoo fiktiiviseen juoneen tosielämän henkilöt Getrude Steinin, Alice B. Toklasin ja heidän suomalaisen keittäjättärensä Margitin. Olen romaanin juuri lukenut ja onneksi olin, koska Parkkinen taisi epähuomiossa tehdä haastattelussa erään juonipaljastuksen. Blogissa pian kirjasta lisää, toivottavasti ilman juonipaljastuksia. Haastattelussa kävi ilmi, miten perusteellista taustatyötä Parkkinen on jälleen kerran tehnyt. Kerrassaan kiehtova ja viihdyttävä romaani!

Leena Parkkinen (vas.), haastattelija Maarit Halmesarka
Johan Bargum kopissa Nina Paavolaisen kanssa

Teoksen bloggaajatilaisuudessa lauantaina olivat paikalla kirjailijat Ossi Nyman, Marjo Katriina Saarinen, Minna Lindgren ja kuvittaja Ville Ranta. Siitä tilaisuudesta ei tullut otettua yhtään kuvaa. Mukaan lähti Nymanin uutuusteos Häpeärauha. Samaan aikaan olisi ollut minua kiinnostava keskustelu Töölönlahti-lavalla, jossa Rosa Liksom haastatteli Heikki Kännöä hänen uudesta romaanistaan Ihmishämärä. Storytelin ja messujen yhteinen Töölönlahti-lava on muuten erikoinen konsepti. Keskustelijat istuvat kahdestaan kopissa ottamatta kontaktia yleisöön ja noita keskusteluja on hankala seurata, jos ei satu olemaan juuri katosta roikkuvan kaiuttimen alla. En myöskään ymmärrä, millä perusteella koppiin laitettavat ohjelmat on valittu. Miksi esimerkiksi Heikki Kännö ja Rosa Liksom keskustelivat siellä, eihän Heikin tuhatsivuista romaania edes ole toistaiseksi äänikirjana saatavilla. Tai kirjailijakonkari Johan Bargum, jota lauantai-iltana kopissa haastatteli Nina Paavolainen. Ikämiehiä-novellikokoelmasta tai mistään muustakaan Bargumin suomennetusta teoksesta ei myöskään ole äänikirjoja saatavilla. Sinänsä kiinnostava keskustelu meni nyt aivan hukkaan, kun ei siellä ollut paikan päällä kuin muutama hassu ihminen itseni lisäksi. Kuulin, että noita koppikeskusteluja voisi vielä messujen jälkeen kuunnella Storytelista, mutta en ainakaan toistaiseksi ole niitä mistään löytänyt. Valistakaa minua te viisaammat, mistä löydän esimerkiksi tuon Kännön ja Liksomin keskustelun. Kännön Ihmishämärän ostin messuilta viimeisenä ennen kotiin lähtöä, sillä yli kilon painoista tiiliskiveä ei tehnyt mieli raahata mukana koko päivää.

Heikki Kännön Ihmishämärä on painava teos, monessa mielessä

Messujen paras kohtaamispaikka oli tietenkin kirjasomen oma osasto, jossa oli hauska tavata tuttuja ja tutustua uusiin kirjanystäviin. Näillä messuilla viimeistään kävi selväksi, että meidän perinteisten kirjabloggaajien rinnalle on muodostunut laaja ja aktiivinen kirjagrammaajien joukko. Me pitkien blogitekstien kirjoittajat taidamme olla jo dinosaurusvähemmistöä. Toivottavasti vielä löytyy joku, joka jaksaa tällaisen dinosauruksen pohdintoja lukea. Kiitos Helsingin Kirjamessut ja kaikki loistavaa ohjelmaa ja seuraa tarjonneet!

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

#helsinginkirjamessut kirjatapahtumat


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Jälleen kerran hieno ja napakka postaus, jota oli kiva lukea. En tiedä miten sen teet; istuin messuilla monissa samoissa keskusteluissa, mutta en olisi osannut koota näin tyylikästä kerrontaa omasta messuilustani. Hurraa kirjallisuuskeskustelun dinot! ❤️

    1. Kiitos sinä ihana ❤️ Alkuun jaksoin tehdä aika tarkkojakin muistiinpanoja keskusteluista, mutta lopulta vain heittäydyin tunnelmaan. Kyllä sieltä aina ne itselle tärkeimmät asiat muistuu mieleen. Kiinnostavinta on tehdä siltoja eri keskusteluiden välille, minkälaiset teemat nousevat eri yhteyksissä. Joten jatkanpa vielä aiheesta tässä, kun en näköjään saanut kaikkea sanottua 😂 Näillä messuilla (Ville Verkkapuroa lukuun ottamatta) moni puhui kirjoittamisen haastavuudesta. Että kirjoittaminen ei ole lainkaan hauskaa eikä terapeuttista, vaan suorastaan kamalaa ja raskasta. Esimerkiksi Iida Rauma: ”traumasta kirjoittaminen on elävältäleikkelemiskokemus”. Tietysti omakohtaisissa traumaattisissa aiheissa tämä varmasti korostuu, mutta myös esimerkiksi Meri Valkama sanoi, että ”kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin hauskaa”. Moni haastattelija totesikin, että jännä ammatinvalinta, jos se aiheuttaa niin paljon ahdistusta. Tuntuu, että kirjoittajia ajaa joku sisäinen pakko, mikä saa kiertelemään yöperhosena sitä lamppua (kuten Johan Bargum sanoi), tai välillä polttamaankin itsensä siinä lampussa. On tämä kirjallisuuden maailma kyllä hieno ja kummallinen. Kiitos taas parhaasta seurasta messuilla ❤️

  2. Minäkin olen jo alle 3-kymppisenä dinosaurus 😀 En jaksa kirjagramin nopeatempoisuutta. Eikä Instassa jostain syystä jaksa lukea pitkiä tekstejä, ehkä siksi että ne ovat pienellä puhelimen näytöllä. Blogitekstit ovat ainakin itselleni se juttu.

    1. Tervetuloa dinosauruskerhoon😄 Minäkään en jaksa lukea Instassa pitkiä tekstejä, enkä itse luoda sisältöä someen, joka vaatisi nopeaa reagointia. Tilanne on jo ohi, kun keksin, mitä siitä haluan sanoa. Ja tuntuu, että moni asia jää ympärillä huomaamatta, kun keskittyy siihen, miten saisi sen hetken jaettua muille. Minusta on kiinnostavampaa hetki sulatella nähtyä ja kuultua ja tehdä siitä joku synteesi rauhassa. Molempia tyylejä varmasti tarvitaan, ollaan me ihan rauhassa dinosauruksia. Ja kiitos sinulle, kun aina jaksat lukea ja kommentoida juttujani ❤️

  3. Voi ihanuus, että sinunlaisesi havainnoitsija ja hienosti kirjoittava ihminen olet dinosaurusten joukossa ja näytät blogien voiman joidenkin lyhyiden viserrysten ja omakuvien rinnalla. Sinua ei yksi kipeä jalka pidättele näköjään yhtään. Nostan hattua, minä laiskanpulskea vanha dinosaurus, joka jaksoin katsoa vain Sofi Oksasen ja Pekka Haaviston keskustelun näiltä messuilta. Mutta kirjoituksesi toi tosiaan messujen parhaimman ytimen esille.

    1. Voi kiitos Leena kauniista sanoistasi ❤️ Olisipa hauska sinutkin joskus tavata messuilla. Kipeä jalka ei onneksi vaikuttanut havainnointikykyyn ja paikasta toiseen liikkuminenkin onnistui suhteellisen hyvin nilkkatuen turvin. Ja olihan minulla kirjailija-ortopedin lupa 😄 Tuo Oksasen ja Haaviston keskustelu oli varmasti kiinnostava, ehkä sen voisi vielä katsoa tallenteista. Olen vaan huomannut, että messuhuuman hälvettyä ei tule helpolla palattua enää noihin tallenteisiin. Tilanne on jotenkin ohi ja ajatukset jo seuraavissa tapahtumissa. Kiitos kun luit ja kommentoit, dinosaurusheimolainen 🦕 ❤️

  4. Ainakin toinen dinosaurus jaksoi lukea kirjoituksesi. Hienoja kuvauksia keskusteluista! Minusta on hyvä, että jotkut vielä jaksavat kirjoittaa näin.

    1. Kiitos ❤️ Meitä alkaa olla tässä hyvä dinosaurusjoukko kasassa, ei olla onneksi vielä sukupuuttoon kuolemassa 😂

keyboard_arrow_up