menu Menu
Helsingin Kirjamessut 2017- messumaratonin purku
Kirjatapahtumat 10 kommenttia
Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen Edellinen Toinen tuntematon -novellikokoelma & Tuntematon sotilas -elokuva Seuraava

Helsingin Kirjamessut on saatu onnellisesti päätökseen ja on aika summata mitä kaikkea jäi käteen (kirjoja), päähän (kiinnostavien keskustelujen herättämiä ajatuksia) ja sydämeen (ihania kohtaamisia). Vietin messuilla kaikki neljä päivää, torstain ja lauantain jopa ihan aamusta iltaan. Nyt tuntuu kuin olisi suoriutunut maratonista. Ihailen bloggaajakollegoitani, jotka jaksavat raportoida messuista jo paikan päällä someen tai heti messupäivän jälkeen blogissaan. Minä en siihen kykene, tarvitsen aikaa sulatella kokemaani ja etsiä sieltä rauhassa punaisia lankoja. Ihan kaikkea näkemääni ja kokemaani en aio tässä listata, vaan nostaa esiin joitakin eniten ihastuttaneita ja ajatuksia herättäneitä kohtaamisia, keskusteluja ja teemoja eri päiviltä. Tuhottoman pitkä postaus tästä tulee joka tapauksessa..

Kolmen minuutin piinat

Kirjailijalta vaaditaan nykyään monenlaisia taitoja. Enää ei riitä, että vetäytyy kirjoittajan kammion yksinäisyyteen kirjoittamaan mahdollisimman hyviä kirjoja, vaan kirjoja täytyy myös markkinoida. Haastattelut ja esiintymiset saattavat monelle kirjailijalle olla astumista epämukavuusalueen ulkopuolelle. Kirjallisuus on sekä tekijälle että lukijalle pitkäkestoista keskittymistä vaativa taiteenmuoto, johon nykypäivän lyhytjänteinen ja tiivistämiseen tähtäävä mediaympäristö ei aina istu. Sen huomaa erityisen hyvin kirjamessuilla, jossa kirjailija joutuu taipumaan nykyään jopa hissipuheisiin. Kolmen minuutin piinaa joutuivat kestämään erityisesti esikoiskirjailijat.

Helsingin Kirjamessut kutsui kaikki vuonna 2017 esikoisromaaninsa Suomessa julkaisseet pikaesittelyyn. Jokaisella oli kolmen minuutin puheenvuoro, jonka sai käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla. Juontajana toimi messujen ohjelmajohtaja Jan Erola, joka tarkasti kellotti jokaisen puheenvuoron. Tarkoitus oli tietenkin jalo, eli antaa mahdollisuus kaikille esikoiskirjailijoille päästä esiin – edes kolmeksi minuutiksi. Tai siis melkein kaikille, tämähän koski vain romaanin tai novellikokoelman julkaisseita. Seurasin kaksi tällaista näytöstä, joista toinen tapahtui Aleksis Kivi -lavalla torstaina ja toinen peräti kaksituntinen sessio Kirjakahvilassa lauantaina. Vaikka itsekin nautin enemmän syventymisestä pidempään kirjakeskusteluun, halusin olla yleisössä symppaamassa ja tsemppaamassa esikoiskirjailijoita.

Oli kiinnostavaa seurata miten eri tavoin esikoiskirjailijat hyödynsivät annetun kolme minuuttia ja mitä olivat keksineet lievittääkseen jännitystään. Osa päätyi pelkästään lukemaan otteen kirjastaan, osa kertoi pääpiirteissään kirjan juonen, osa luki otteita kirjan saamista arvioista. Tylsin vaihtoehto oli lukea takakansiteksti (olikohan se edes kirjailijan tekemä?). Mieleen jäi erityisesti kaksi hyvin erilaista esittäytymistä. Pauliina Lindholm tuli lavalle kietaisten rempseästi huivin päähänsä ja muuntui Komendantti -romaaninsa yhdeksi sivuhenkilöksi. Tämä “vanha mummo” esitteli 1700-luvun Viaporiin sijoittuvan ja Augustin Ehrensvärdistä kertovan romaanin maailmaa mieleenpainuvalla tavalla. Toinen hieno ratkaisu oli Jarkko Volasella, joka istui rauhassa lukemaan kirjan lukijoille kirjoittamansa henkilökohtaisen kirjeen, jossa esitteli romaaninsa Hiekankantajat maailman. Kirjeestä ja Jarkosta jäi sympaattinen vaikutelma. Hän kertoi myöhemmin jutellessamme, että oli pelännyt unohtavansa mitä haluaa sanoa ja siksi päätyi tällaiseen ratkaisuun. Muistilapun naamioinen kirjeeksi oli mielestäni nerokas idea!

Kirjakahvilassa kolmen minuutin piinoja saattoi katsoa kuohuviinilasin läpi. Piinavuorossa Heikki Kännö, joka pääsi romaanillaan Mehiläistie myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finaaliin.

Kolmen minuutin piinoja nähtiin myös sunnuntaina Haluatko elokuvakäsikirjoittajaksi -nimisellä ohjelmapaikalla. Etukäteen ilmoittautuneet saivat kolme minuuttia aikaa esitellä yleisön edessä oman elokuvaideansa kolmelle paikalla olleelle elokuvatuottajalle. Elokuvatuottajat Jarkko Hentula, Markus Selin ja Elli Toivoniemi antoivat palautetta ideoista ja keskustelivat yleisesti siitä, millainen on hyvä käsikirjoitus ja miten elokuvaidean kanssa kannattaa heitä tai muita tahoja lähestyä. Esitetyt elokuvaideat olivat vaihtelevia, osalla oli esittää pelkkä idea, osalla oli valmis käsikirjoitus ja rahoitustakin mietittynä, yhdellä jopa julkaistu romaani ja sen pohjaksi tehty valtava taustatutkimus takanaan. Oli idean eteen tehty työ millainen tahansa, kaikista esityksistä näki, että asia oli heille tärkeä ja läheinen. Se näkyi monen kohdalla käsin kosketeltavana jännityksenä, kun mahdollisesti vuosia omassa päässä haudottu unelma piti tiivistää kolmessa minuutissa tunnetuille tuottajille ja vielä yleisön seuratessa miten paperit tärisevät kädessä kuin haavan lehdet. Nostan hattua ideansa esittäneille rohkeille tekijöille sekä paikalle olleille tuottajille, jotka antoivat kaikille asiallista, kannustavaa ja rehellistä palautetta.

Kirjabloggaajat etsivät paikkaansa

Kirjabloggaajien vinkkauspiste oli taas perinteisesti Boknäsin osastolla. Osaston sijainti oli parempi kuin viime vuonna, mutta sai sitä taas hetken etsiskellä. Vinkkauspisteellä käytiin loistavia kirjallisuuskeskusteluja, mutta valitettavasti lähinnä muiden bloggaajien kesken. Vinkkauspisteen etsimisen lisäksi kirjabloggaajat ovat saaneet etsiä paikkaansa myös kirjallisuuskentällä. Monien bloggaajien ärsytyskynnys ylittyi sunnuntaina kirjallisuuskritiikin tilaa käsittelevässä keskustelussa, jossa kriitikko ja kirjailija Esa Mäkijärvi mainitsi, että pääsääntöisesti blogeissa ei ole korkeatasoisia juttuja. Itse en ollut kyseistä keskustelua kuuntelemassa, mutta allekirjoitan täysin Reader, why did I marry him? -blogin Ompun aiheesta esittämät ajatukset. Me liki 200 suomalaista kirjabloggaajaa teemme tätä rakkaudesta kirjallisuuteen ja jakaaksemme lukemisen ilosanomaa. On aika paradoksaalista, että samaan aikaan valitetaan etteivät lukijat saa tietoa kirjoista ja kritisoidaan meitä jotka sitä tietoa jaamme. Jäin miettimään saako muissa kulttuuriblogeissa jakaa kokemuksia kulttuurielämyksistä ilman tunnetta, että astuu ammattikriitikon tai tekijän varpaille.

Itse onnistuin luovimaan messuilla hyvin bloggaajamyönteisessä virrassa. Monet kirjailijat toivat esiin blogien merkityksen lukuinnon levittämisessä. Kjell Westö ja Rosa Liksom keskustelivat siitä, millaisia muutoksia ovat kokeneet kirjailijan työssään 80-luvulta tähän päivään. Westö on alusta asti mieltänyt julkisuuden osaksi työtään, Liksom on tullut esiin kirjojensa takaa vasta viime vuosina. Liksom sanoi olevansa tyytyväinen päätökseen, sillä pää ei olisi kestänyt julkisuutta nuorempana. Kritiikistä puhuttaessa Liksom kertoi joskus saaneensa neuvon, että kirja-arviot eivät ole kirjailijoita varten, vaan lukijoita varten. Siksi hän lukee vain muiden kirjoista tehtyjä arvioita. Westö taas nosti esiin, että lehtikritiikit ovat toki edelleen merkittäviä, mutta tärkeitä ovat myös kirjablogit, joissa kirjanrakastajat käyvät fiksua keskustelua. Kiitos näistä sanoista Kjell!

Messukäytävällä törmäsin Juha-Pekka Koskiseen, jonka kanssa keskusteltiin hetki erityisesti lastenkirjoista ja siitä miten lapset löytäisivät itselleen sopivaa luettavaa. J-P kiitteli blogeja erityisesti lastenkirjojen esiin nostamisesta, sillä lastenkirjallisuus ei juurikaan muualla saa palstatilaa. Oma 8-vuotias poikani on parhaillaan innostunut Koskisen fantasiasarjasta, jonka avausosan Haavekauppias sai juuri luettua ja aloitti heti perään toista osaa nimeltä Lumottu lelutehdas. Olen käyttänyt erityisen paljon aikaa löytääkseni pojalle kiinnostavaa luettavaa ja saadakseni lukemisen kipinän syttymään. Kirjamessujen päätteeksi olikin ilo huomata, että pientä kipinöintiä oli ilmassa. Aiemmin jouduin välillä pakottamaan poikaa lukemaan ja kirja eteni yhden lyhyen kappaleen päivävauhtia. Nyt meni omasta tahdosta jo neljä lukua putkeen ja poika halusi jakaa lukukokemuksensa lukemalla osan minulle ääneen.

Myös Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäsen Kepler62-sarja on ollut poikani suosikki. Tässä Timo Parvela ja Paula Halkola lukevat kirjasarjan saamaa palautetta. Ostin juuri ilmestyneen kuudennen osan pojalleni lahjaksi ja Timo kirjoitti siihen myös terveisensä. Iloinen uutinen oli, että suosittu sarja saa jatkoa!

Esikoiskirjailijat trendsettereinä 

Parnasson kirjallisuuskeskustelun aiheena oli Kirjallisuus nyt! (oikein huutomerkin kera) ja ohjelman mukaan tarkoituksena vetää yhteen kirjavuoden suuntia meiltä ja muualta. Keskustelijoina olivat kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson (WSOY), tietokirjailija ja kriitikko Ville Hänninen sekä kirjailija Heidi Köngäs. Keskustelua veti puolet ajasta Karo Hämäläinen, joka lähti puolessa välissä pokkaamaan palkintoa kirjastaan Alex. Onnittelut Karolle! Panelisteja pyydettiin ensin nostamaan esiin kirjallisuustrendejä, joista nämä ajat tullaan tulevaisuudessa muistamaan. Esiin nousivat etenkin tieto- ja kaunokirjallisuuden lähentyminen puolin ja toisin. Köngäs puhui dokumentaarisesta otteesta historiallisissa romaaneissa ja Hänninen tietokirjallisuuden muuttumisesta tarinallisemmaksi. Myös Carlson nosti esiin lähihistorian käsittelyn yksittäisten henkilöiden ja arjen tasolla. Kaikkien mielestä kotimaisessa kirjallisuudessa on keskitytty jo melkein liiaksi sotien aikaan ja peräänkuulutettiin tarinoita esimerkiksi 80- ja 90-luvuilta tai esimerkiksi nykypäivän työläiskuvauksia. Puhujat tietysti kärjistivät sanoessaan, ettei tällaisia kirjoja ole viime aikoina julkaistu ollenkaan, mutta minulle tuli kyllä heti mieleen useampia. Esimerkiksi Sirpa Saarikosken esikoiskirja Kesä kasiysi sijoittuu nimensä mukaisesti 80- ja 90-luvun taitteeseen. Uudistetuksi työläisromaaniksi taas on sanottu Ossi Nymanin esikoiskirjaa Röyhkeys. Ehkäpä esikoiskirjailijat ovat parhaiten uusissa trendeissä kiinni.

Annoin esikoiskirjailijoille paljon huomiotani messuilla, sillä on kiinnostavaa etsiä ja löytää uusia tuoreita ääniä. Sunnuntaina kuuntelin myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon finalistien haastattelut. Olin jokseenkin yllättynyt tämänvuotisesta listasta tai lähinnä harmittelin, että listalta puuttui monta mielestäni loistavaa esikoista. Esimerkiksi Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät tai Pauliina Lindholmin Komendantti olisivat ansainneet paikan finalistien joukossa, niin ikään Ben Kalland, jonka kirjaa Vien sinut kotiin en edes ole vielä lukenut mutta jonka lukemista odotan suurella innolla. Finalistien joukosta olen lukenut vain kaksi romaania, Tuuli Salmisen Surulintu ja Ari Rädyn Syyskuun viimeinen. Rädyn dekkarista en ole kirjoittanut postausta, mutta se jätti minut hyvin ristiriitaisiin tunnelmiin. Muista finalisteista lukulistaltani löytyi jo Annastiina Stormin Me täytytään valosta, haastattelujen perusteella kiinnostuin erityisesti Heikki Kännön Mehiläistiestä, joka sai Hesarin Antti Majanderinkin ennakkoluulot murrettua. Monet finalistiteoksista ovat saaneet vahvoja tunteita liikkeelle lukijoissaan, ainakin Majanderissa, joka oli voinut fyysisesti pahoin lukiessaan Pauli Tapion runokokoelmaa Varpuset ja aika. Majanderin kysymys Tapiolle kuului: oliko aivan pakko? Rankkoja aiheita käsitellään kaikissa ehdokasteoksissa: on kaksisuuntaista mielialahäiriötä, työttömyyttä, pakkomielteitä, psykoanalyysia, läheisen kuolemaa, salaisuuksia, perhehelvettejä, naisten kaltoinkohtelua ja raakoja murhia. Kertooko se jotain ajastamme?

Tässä HS Esikoiskirjapalkintoehdokkaat viittaavat vastatakseen kysymykseen, kuka on syntynyt muualla kuin pääkaupunkiseudulla.

Lisää piinapenkkejä bloggaajatilaisuuksissa

Osallistuin lauantaina kahteen pelkästään bloggaajille suunnattuun tilaisuuteen. Toinen oli WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiainen ja toinen drinksut Teos-kustantamon kirjailijoiden kanssa. Molemmissa mukana oli joukko kiinnostavia kirjailijoita, jotka joutuivat meidän bloggaajien eteen piinapenkkiin. Aamiaistilaisuudessa mukana olivat Heikki Valkama, Marianna Kurtto, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig ja Tuomas Kyrö. Kirjailijat joutuivat syömään aamiaisensa hankalasti seisten ja lopulta hakemaan omat tuolinsa varastosta. Jokaista tentattiin vuorollaan yleisön edessä kirjastaan. Haastattelijana toimi Satu Sirkiä. Tuomas Kyrö nauratti meitä jutuillaan ja A. W. Yrjänä ihastutti kertomalla persoonalliseen tyyliinsä esikoisromaanistaan Joonaanmäen valaat. Yrjänä lähti kirjallaan tavoittelemaan sitä lapsena koettua ihmeen tunnetta mikä kirjoihin liittyy. Hän halusi kirjoittaa vanhanajan seikkailukertomuksen, joka sopii kaikenikäisille lukijoille ja jollaisen itse haluaisi lukea. Tämän kiehtovan ja kauniskantisen satukirjan lisäksi mukaani tarttui Heikki Valkaman Japaniin sijoittuva esikoisromaani Pallokala sekä olkakirurgina työskentelevän Roope Sarvilinnan toinen romaani Osuma. Helsingin Sanomat on sanonut Sarvilinnan tyylistä, että postmoderni on sille liian kulunut määritelmä. Ihanaa oli myös tavata Marianna Kurtto, jonka romaani Tristania teki minuun suuren vaikutuksen.

A. W. Yrjänä kertoi lainanneensa kirjansa henkilöiden nimet ja ulkomuodon naapureiltaan – ihan luvan kanssa. Haastattelijana Satu Sirkiä.

Teoksen drinksuilla olivat paikalla Juha Hurme (Niemi), Juhani Känkänen (Ilo irti, Apo Apponen!), Marjo Niemi (Kaikkien menetysten äiti), Maria Peura (Tunkeilijat), Mikko Rimminen (Maailman luonnollisin asia), Heikki Reivilä (Onnettomat Roomassa) ja Jarkko Volanen (Hiekankantajat). Keskustelua vetivät Teoksen Hannele Jyrkkä ja Maarit Halmesarka. Kolmannen messupäivän jälkeen väsyneet kirjailijat istutettiin auditoriossa eteemme ja jokaista jututettiin vuoron perään. Kävi sääliksi kirjailijaraukkoja, jotka näyttivät todella väsyneiltä ja osa siltä että purskahtavat itkuun hetkenä minä hyvänsä. Teki mieli pyydellä anteeksi, että meidän takia joutuvat venymään tällaisiin suorituksiin. Loppuun jäi myös harmillisen vähän aikaa kysymyksille. Hedelmällisimmät ja innostuneimmat puheenvuorot kuultiin kysymysosiossa, kun kirjailijat pääsivät keskustelemaan kirjallisuuspolitiikasta ja kaunokirjallisuuden yhteiskuntavastuusta. Juha Hurme sanoi, että hyvin tehty Maija Poppanenkin voi olla mitä parhainta rauhantyötä. Täältä tilaisuudesta mukaani lähti Jarkko Volasen Hiekankantajat ja onnittelin Jarkkoa hyvin menneestä esikoisesittelystä.

Juttelimme usean bloggajaan kanssa näistä tilaisuuksista jälkikäteen ja kaikki totesimme, että nämä ovat tosi kivoja tilaisuuksia, mutta voisivat olla vapaamuotoisempia ja ihan toisenlaisessa tilassa kuin auditoriossa. Olisi varmasti sekä kirjailijoille että bloggaajille miellyttävämpää, ettei olisi näitä minuuttiaikataulutettuja piinapenkkejä vaan voisi keskustella vapaamuotoisemmin. Meillä bloggaajillakin voisi olla ihan kiinnostavaa annettavaa kirjallisuuskeskusteluun, joten tällaista kirjailijat toisella puolella ja bloggaajat toisella puolella asetelmaa voisi jo vähitellen rikkoa. Lämmin kiitos kustantajille tilaisuuksien järjestämisestä ja kirjailijoille kestävyydestä ja kärsivällisyydestä 🙂

Teoksen tilaisuudessa tunnelmaa kevensi mukavasti sympaattisen Juhani Känkäsen laulu

Käännöskirjallisuus on tarkkaa taiturointia

Olin myös kuuntelemassa Dan Brownia ja onhan se myönnettävä, että sujuvaa esiintyjää on aina ilo kuunnella. Brown osasi pitää yleisön hyppysissään tunnin luennon aikana, jossa käsitteli uusimman kirjansa Alku teemaa, tieteen ja uskonnon välistä ikuista kissanhännänvetoa, ja hauskuutti yleisöä anekdooteilla lapsuudestaan ja kirjojensa elokuvaversioiden kuvauksista. Brownin tilannetaju oli myös pettämätön, mikä huomattiin esimerkiksi kun salin ulkopuolelta alkoi kuulua lapsen raastavaa itkua juuri kun Brown puhui kirjansa pahiksista. “Ei hätää pikkuinen, kaikki on hyvin! Tämä tapahtuu aina kun alkaa puhua roistoista”, Brown hauskuutti yleisöä. Suomalaisyleisö osasi myös kysyä kirjailijalta fiksuja kysymyksiä selvällä englannin kielellä. Luennon sisällöstä kerron mahdollisesti lisää kun saan postaukseni kirjasta kirjoitettua. Dan Brown on salainen paheeni, joten kirja on tietysti jo luettu 🙂 Muut Brownin kirjat olen lukenut englanniksi, tämän uusimman suomennettuna. Koko käännösoperaatio oli omaa luokkaansa, kääntäjät lennätettiin Barcelonaan ja suljettiin samaan tilaan moneksi tunniksi päivässä tekemään käännöstä.

Messuilla samaan tilaan eli yhdelle lavalle oli saatu kolme kääntäjää Suomennos-Slamiin. Kääntäjät Kersti Juva, Juhani Lindholm ja Kasper Salonen olivat saaneet saman tekstikatkelman käännettäväkseen englannista suomeen ja erilaisia käännösratkaisuja puitiin yleisön edessä. Tekstinä oli Lindholmin valitsema katkelma Paul Bowlesin novellista Call at Corazón. Tämä oli todella kiinnostava keskustelu, josta kävi hienosti ilmi miten pikkutarkkaa ja taitoa vaativaa kääntäminen on. Kääntäjien välille saatiin todellista kädenvääntöä, kun keskusteltiin voiko apinalla olla kädet puuskassa vai sittenkin sormet ristissä (hands folded) ja oliko se edes apina vai sittenkin marakatti (monkey). Ihan mahtavaa pilkunviilausta, jota kääntäjän työ on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Suuri hatunnosto kaikille kääntäjille!

Kersti Juva lukemassa omaa käännöstään. Juhani Lindholm ja Kasper Salonen puolustivat omia näkemyksiään.

Kiitos Helsingin Kirjamessut, kustantajat, kirjailijat, haastattelijat, kirjabloggaajakollegat ja muut kirjanystävät mahtavista messuista. Ensi vuonna taas uudestaan!

#kirjamessut #kirjanrakastaja Helsingin Kirjamessut 2017


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Niin samaa mieltä monesta asiasta: Pauliina Lindholmin esikoisesittely oli hienoin ikinä dramaturgioineen, ja noista listalta puuttuvista. Kolme minuuttia on yllättävän pitkä aika, ja konsepti toimi minusta hyvin. Bloggaajapiste ei vaikuttanut toimivalta blogien tunnettuuden levittämisen kannalta, sen pienen hetken perusteella, minkä sitä seurasin. Teoksen tilaisuus oli hieno ja siitä suuri kiitos, mutta turhan virallinen – väsyneet kirjailijaparat grillissä, eikä vapaata keskustelua päässyt syntymään auditorioasetelmassa. Känkäsen esitys oli hieno! Ja oli kiinnostavaa kuulla myös muista kirjoista taustoja, tosin Rimmistä olimme jo saaneet kuulla keväällä eikä Teoksen tähtikirjailijaa Ossi Nymania nähty. Myös Juha Hurme vaikutti olevan hieman väärässä paikassa tuolla 🙂 Brownista kirjoitin jutun erikseen. Mutta täyteläistä oli, ja hyvä mieli messuista jäi, väsymyksen lisäksi. Kiitos kivasta seurasta messuilla ja nähdään taas!

    1. Kiva kuulla etten ihan yksin ole ajatusteni kanssa 🙂 Yritin etsiä postaustasi Brownista, mutta olisiko joku tekoäly sen käynyt poistamassa. Salaliittoteoriat heti mielessä..

  2. Kiva lukea messukokemuksistasi, etenkin niistä ohjelmista joihin en itse ehtinyt. Yksi minunkin tähtihetkistäni oli Suomennos slam – kertakaikkiaan nautittava puolituntinen! Toki moni muukin oli elämys, vaikutteita saa sulatella pitkään…

    1. Suomennos-Slam oli kyllä kiinnostava. Kääntäjät ansaitsevat kaiken mahdollisen arvostuksen ja tämä ohjelmanumero todella valaisi sitä, miten paljon ammattitaitoa työ vaatii ja miten intohimoisesti kääntäjät työhönsä suhtautuvat. Harmi, että oli niin pienelle ja syrjäiselle lavalle laitettu.

      Messukokemuksia saa tosiaan sulatella jonkin aikaa. Sunnuntaina lähtiessä oli väsynyt mutta haikea olo. Sellainen “Ihanaa, tämä on ohi eikun voi ei, joko tämä loppui” sekavuus 😉

  3. “Tylsin vaihtoehto oli lukea takakansiteksti (olikohan se edes kirjailijan tekemä?)”

    Kirjailijat eivät laadi kirjojensa takakansitekstejä, omakustanteet ovat toki asia erikseen. Kaikesta kansiin liittyvästä huolehtivat kustantamon osastojen työntekijät.

    1. No näinpä. Siksikin tuntui vähän tylsältä tämä markkinointitekstin lukeminen sen sijaan että olisi omin sanoin kertonut kirjastaan.

  4. Ihan sama juttu: messujen jälkeen tarvitsen hieman omaa rauhoittumisaikaa. Messuilta en minäkään kovin paljon asioita vaikkapa someen tai blogiin jakanut, mutta vihdoin tänään jaksoin kirjoittaa jotain. Kaikessa paljoudessaan kirjamessut on ihana tapahtuma: kaikki keskustelut ja kohtaamiset, joista toisista ei jää juuri mitään mieleen, mutta toiset ovat ajatuksissa vielä kuukausien päästäkin.

    1. Menee hetki toipuessa, onneksi messut on vain kerran vuodessa 🙂 Olisi muuten mahtavaa, jos Turun ja Helsingin messut olisivat vaikka toinen keväällä ja toinen syksyllä. Tuo messuputki oli vähän liikaa ja samat kirjailijat ja kirjat esillä molemmissa.

  5. Kiitos tästä! Kun itse olin paikalla vain yhden päiävn, on mukava lukea, mitä kiinnostavaa muulloin tapahtui. Harmi, etten huomannut noita 3-minuuttisia ohjelmasta, koska konferensseissa olen tykännyt yhden tai kolmen minuutin “madness-sessioista” kovasti. En tosin tiedä, onko parasta laittaa juuri esikoiskirjailijat siihen piinaan, vai kävisikö kokeneemmilta luontevammin, kun ovat tottuneempia puhumaan kirjoistaan; ja joillekin voisi olla olla hyvöksi opetella tiivistämisen taitoja. 😉

    1. Kiitos kommentista Tuulevi, oli mukava tavata messuilla. Noita pikaesittelyjä oli tosiaan useampana päivänä, lauantaina kahden tunnin sessio putkeen. Kokeneempien kirjailijoiden pikaesittelyjä voisi olla myös kiinnostavaa seurata. Voi tosin olla, etteivät suostuisi hissipuheisiin.

keyboard_arrow_up