menu Menu
Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Käännöskirjallisuus, Tammi, Yanagihara Hanya, Yhdysvallat 14/04/2017 29 kommenttia
Hyllynlämmittäjä-haaste Edellinen Yaa Gyasi: Matkalla kotiin Seuraava

“Jude”, Harold sanoo hänelle hiljaa. “Voi sinua. Voi minun pikku kullanmuruani.” Ja silloin hän alkaa itkeä, sillä kukaan ei ole koskaan sanonut häntä kullanmuruksi, ei veli Luken jälkeen. Joskus Willem oli yrittänyt  – sanoa häntä kullanmuruksi, mussukaksi – mutta hän oli käskenyt lopettaa, sillä hellittelysana oli hänelle saastainen, se oli rappion ja turmeluksen sana. “Minun kullanmuruni”, Harold sanoo uudestaan, ja hän haluaa Haroldin lopettavan, jatkavan ikuisesti. “Minun pikku poikani.” Ja hän itkee ja itkee, itkee kaikkea mitä on ollut, kaikkea mitä olisi voinut olla, jokaista vanhaa haavaa, jokaista vanhaa onnen hetkeä, itkee häpeästä ja ilosta, itkee koska lopultakin saa olla lapsi, jolla on lapsen oikut ja halut ja epävarmuudet, itkee siitä etuoikeudesta, että saa käyttäytyä huonosti ja saada anteeksi, itkee hellyyden ja kiintymyksen osoituksien ylellisyyttä, sitä että hänelle tarjotaan ruokaa ja että hänen käsketään syödä se, itkee sitä että hän vihdoinkin, vihdoinkin uskoo olevansa toiselle erityinen, vaikka on tehnyt niin paljon virheitä ja ollut niin inhottava; koska on tehnyt niin paljon virheitä ja ollut niin inhottava.

Pitkäperjantain tunnelmaan sopii hyvin kirjoittaa tästä huimaavasta kärsimysnäytelmästä nimeltä Pieni elämä. Hanya Yanagiharan monia palkintoehdokkuuksia kahminut teos on saanut sekä ylistäviä että järkyttyneitä kommentteja, usein molempia yhtä aikaa. Tartuin tähän yli 900-sivuiseen järkäleeseen hieman pelonsekaisin tuntein. Päätin vain vilkaista miltä kirja vaikuttaa, mutta pian huomasin ahmivani sitä lähes maanisesti. Pieni elämä on kuin levoton yö, jossa pahimmat painajaiset ja hartaimmat toiveet vuorottelevat. Se nostaa pintaan piinallisen kysymyksen: voiko sellaista ihmistä pelastaa, joka ei halua tulla pelastetuksi?

Pieni elämä seuraa neljän collegessa toisiinsa kiinni hitsautuneen ystävyksen elämää, kun he aloittelevat aikuisvuosiaan New Yorkissa ja sinkoutuvat vuorollaan menestykseen. Rikkaan perheen pojasta Malcolmista tulee arvostettu arkkitehti, haitilaissyntyisestä JB:stä hehkutettu taiteilija, köyhän maalaisperheen pojasta Willemistä kaikkien rakastama näyttelijä. Sitten on Jude, huippujuristi, joka on niin vaitonainen menneisyydestään, ettei kukaan uskalla siitä enää kysyäkään. Vähitellen lukijalle ja valitettavasti liian myöhään Juden läheisille alkaa valjeta, millaisia traagisia kokemuksia mies piilottelee kuorensa sisällä. Juden lapsena kokemat toinen toistaan hirvittävämmät julmuudet väijyvät hänen mieltään kuin hyeenat ja rampauttavat sekä henkisesti että fyysisesti. Hetkellistä helpotusta tuo ainoastaan itsensä turmeleminen, jo valmiiksi tautisen ja särkevän ruumiin viiltely. Kaikesta huolimatta Jude on menestynyt ja työssään arvostettu ja häntä ympäröi tiivis joukko rakastavia ja välittäviä ihmisiä. Hän saa jopa aikuisiällään kaipaamansa vanhemmat, kun yliopiston professori Harold ja hänen vaimonsa Julia adoptoivat Juden. Ystävien ja adoptiovanhempien lisäksi yksi pyyteetön auttaja on Juden henkilökohtainen lääkäri Andy, joka uskollisesti paikkaa kaikki haavat viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Yanagihara sanoi The Guardianin haastattelussa, että yritti säätää kirjan tunnelman astetta liian kovalle. Liioittelu on tehokeino, jota tässä kirjassa on todella käytetty suurella volyymilla. Kaikki – hyvä ja paha, ilo ja suru – on ylitsepursuavaa, sietokyvyn rajoja koettelevaa. Kirjaa kannattaa lähestyä kuin satua, se auttaa myös ymmärtämään ja sietämään kirjan julmuuksia paremmin. Sadunomaisuutta tukee liioittelun lisäksi se, ettei tapahtumia sidota historialliseen kontekstiin, vaikka kaverusten elämää seurataan useamman vuosikymmenen ajan. Kaikki tapahtuu ympäristössä, jossa kaikki on mahdollista – New Yorkissa: ympäristössä, jossa köyhän maalaisperheen pojasta voi tulla maailmankuulu näyttelijä ja kaikin karmivin tavoin hyväksikäytetystä lapsesta rikas huippujuristi.

Vaikka kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa, yli 900-sivuinen romaani ei pitkästytä tai saa hyppimään sivuja yli. Intensiteetti säilyy koko ajan ja tarina avautuu niin koukuttavalla tavalla, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään. Luin tätä miehen ollessa työmatkalla ja täytyy tunnustaa, ettei ajoitus ollut paras mahdollinen. Yksin lukeminen yömyöhään kostautui ahdistavina unina. Itse en ole lukijana kovin herkkä, mutta elokuvana en tätä missään nimessä haluaisi nähdä. Kirja sisältää monia ahdistavia ja joitakin graafisen väkivaltaisia kohtauksia, joita en haluaisi pakkosyötettynä verkkokalvoilleni. Ehkä kuitenkin rankinta kirjassa on se henkinen puoli, se toivottomuus. Alusta asti on selvää, ettei tarina pääty hyvin. Se ei tarjoa loppu hyvin, kaikki hyvin -tunnetta. Ehkä siksi minulle se pahin romahduspiste oli tuo yllä lainattu kohtaus, jossa lyhyen hetken voi uskoa helpotukseen, uskoa siihen että Jude viimein ymmärtää olevansa rakastamisen arvoinen – ja samalla tietää, ettei niin ole, että tämä on vaan yksi ohimenevä hetki ja kohta mielen hyeenat palaavat repimään miehen palasiksi. Vaikka Jude yrittää aktiivisesti unohtaa kokemansa kauhut ja keskittyä nykyhetken näennäiseen onnellisuuteen, muistot eivät jätä häntä rauhaan.

Vaikka kirjassa on paljon epäuskottavia asioita, Juden häpeää ja epätoivoa Yanagihara kuvaa uskottavasti. Olisi helppo tuudittautua siihen luuloon, että tällaista pahuutta ei voi olla kuin kirjoissa, mutta valitettavasti se taitaa olla naiivi ajatus. Kaikesta toivottomuudesta huolimatta Pieni elämä on kuitenkin myös ystävyyden ja rakkauden ylistyslaulu. Näillä kaveruksilla on erimielisyyksiä ja välirikkoja, mutta aina he löytävät tavan ylittää esteet ollakseen toistensa tukena. He ovat valmiita venymään käsittämättömille mutkille auttaakseen toisiaan, etenkin Judea, joka on heistä eniten avun tarpeessa ja kaikista vastahakoisin sitä vastaanottamaan. Ja silti mikään ei riitä, mikään rakkaus tai huolenpito ei pysty korjaamaan sellaista, joka ei halua tulla korjatuksi. On äärimmäisen raastavaa rakastaa sellaista ihmistä, joka ei koe olevansa rakkauden arvoinen tai pysty rakastamaan edes itseään. Kuten Juden läheisille, myös lukijalle jää mieleen pyörimään monta kysymystä: Voiko toisen tukahduttaa rakkaudella? Onko itsekästä yrittää väkisin parantaa ihmistä, joka ei halua tulla parannetuksi?

Pieni elämä on kirja, jota ei voi suositella kaikille. Mikään kevyt välipala se ei ole ja herkimmille lukijoille saattaa olla liikaa. Se on kirjallisilta lähtökohdiltaan koukuttava ja nautittava teos, mutta sanomaltaan hämmentävä ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä. Kirjallisuutta, joka kylmää mutta ei jätä kylmäksi. Minuun kirja teki vaikutuksen, mutta en ole varma haluanko lukea sitä koskaan uudelleen. Enempää en osaa pukea sanoiksi. Lue itse – jos uskallat.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 20 – Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä
A Little Life (2015), suom. Arto Schroderus
Tammi 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kartanon kruunaamaton lukija
Kirja vieköön
Lukuisa
Lumiomena
Täysien sivujen nautinto
Yökyöpeli hapankorppu lukee

Hanya Yanagihara Keltainen kirjasto Pieni elämä Tammi


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Hienosti kirjoitit tästä. Koin myöskin vahvasti, ehkä liiankin, etenkin nuo Juden viiltelykohtaukset enkä aio lukea uudelleen. Mutta upeasti Yanagihara kirjoittaa, siitä ei epäilystäkään. Kylmäksi ei todellakaan jättänyt realismissaan ja toivottomuudessaan (Juden kohdalla).

    1. Kiitos Riitta! Tämä oli Han Kangin Vegetaristin ohella yksi niitä kirjoja, joka sekä vetää puoleensa että työntää luotaan.

  2. Hieno kirjoitus, hyvin purat tätä mammuttia ja sen tuottamia tuntemuksia. Tämä on todella häiritsevä kirja, jonka kepeä alku on suorastaan petollinen. Kielellisesti tämä on komea ja kunnianhimoinen teos, mutta minua kyllä ajoittain puudutti toisteisuus. Ymmärrän, että Yanagihara käytti ylitsevuotavaa liioittelua tehokeinona, mutta itse mietin että toisaalta se meni överiksi siinä vaiheessa, kun alettiin keriä auki Juden menneistyyttä: siellä alkoi olla jo sellaista “trilleriä”, että oli pakko pyöritellä silmiä päässä.

    Olen kyllä samaa mieltä, että Yanagihara kuvaa todella hyvin häpeää ja syyllisyyttä sekä itseinhoa. Minut tässä kirjassa mursi alleen enemmänkin ajatukset (ja etenkin niissä vellominen) kuin teot. Loppupuolella ajattelin: antaisi hänen jo kuolla. Hän ei selkeästi halua elää. En pidä itseäni erityisen herkkänä, mutta minulle tuli tätä kirjaa lukiessani itsellekin itsetuhoisia ajatuksia. Mietin, että hittoako minäkään tässä enää elän.

    Minulla on siis tosi ristiriitainen suhtautuminen tähän kirjaan. Kirjan jättämä voimakas jälkitunnelma on jo poistunut minusta, mutta aina kun ajattelen kys. kirjaa, alkaa suututtaa ja näen vain sen liioittelun ja vellomisen. Että ei todellakaan jättänyt kylmäksi tämä teos. 😀

    1. Elegia, ristiriitainen tunnelma jäi minullekin. Liioittelua ja toisteisuutta on tosiaan paljon, vähempikin vellominen ja julmuus olisi riittänyt alleviivaamaan sanoman. Toisaalta tuo liioittelu suojelee lukijaa omalla tavallaan, antaa tarinalle epärealistisen ja sadunomaisen turvaverkon, jotta ei tarinaa ottaisi liian tosissaan.
      Itse olin aika tasapainoisessa olotilassa lukiessani, mutta mietin kyllä mitä kirja voi tehdä hauraammassa mielentilassa olevalle.

  3. Luin Pientä elämää ensimmäiset sata sivua, kun olin menossa Hanya Yanagiharan tapaamiseen. (Pieni video sieltä: https://youtu.be/rf67Bm0d2aM)
    Luin myös mainitsemasi Guardianin artikkelin ja pari bloggausta jotta olisin jotenkin valmistautunut, ja minulla tuli olo, että olen kirjan jo lukenut. Mutta mitä enemmän Hanyaa tilaisuudessa kuuntelin, sitä kiinnostavammaksi Pieni elämä tuli.
    Hän korosti kirjan yhteiskunnallista aspektia, sitä kuinka perinteinen perhemalli ei ole enää mikään normi.
    Päätin säästää kirjan kesälukemiseksi, aikaan jolloin voin oikeasti uppoutua Pieneen elämään.
    P.S. Mielenkiintoisen erilainen tämä blogisi layout!

    1. Kiitos Kirsi videosta, olisipa ollut mahtavaa päästä tapaamaan kirjailijaa!

      Kirjassa on niin paljon teemoja, että tuo perhenäkökulma jäi jutussani kokonaan käsittelemättä. Kirjan voi tosiaan nähdä myös kommentoivan erilaisia perhekäsityksiä: elämää ilman lapsia, elämää jossa ystävyydellä on suurempi rooli kuin parisuhteella. Moni kirjan henkilöistä on homoseksuaalisessa suhteessa, mutta siitä ei tehdä numeroa. Itse asiassa yksi henkilöistä sanoo moneen otteeseen, ettei koe olevansa homoseksuaali vaikka elää parisuhteessa toisen miehen kanssa. Virkistävän erilaisia näkökulmia.

      Kannattaa tosiaan valita sopiva uppoutumishetki tähän kirjaan. Mielellään sellainen ettei itse ole uppoutunut murheisiin.

      Kiitos kehuista, mukavaa että olet huomannut panostukseni visuaaliseen bloggauskokemukseen 🙂

  4. Olen lukenut Pientä elämää vasta lukunäytteen verran, mutta olen jo ostanut sen omaksi, joten aion kyllä (mahdollisimman pian) lukea sen ihan kokonaan. Siksi nyt luin bloggaustasi vain varoen. Ihana kuulla, että tämä paksukainen pitää otteessaan!
    Kiitän ahdistusvaroituksesta.

    1. Maija, toivottavasti en paljastanut liikaa. Pituudestaan ja rankoista teemoistaan huolimatta kirja on sujuvaa luettavaa. Minä ahmin sen viikossa.

  5. Minunkin on kehuttava blogisi ilmettä!

    Klikkasin Pienen elämän vastikään lukulistalleni Goodreadsissa, mutta hyvä tietää, että siinä on tosiaan 900 sivua ja rankkoja teemoja. Minulla on lukupinossani jo kaksi tiiliskiveä odottamassa kesää, joten tämä saattaa jäädä ensi kesälle. Mutta kiinnostaa kyllä. Avaat teemoja hyvin.

    1. Kiitos Hanna! Minulla meni viikko kirjan lukemiseen, kun sitä ei tosiaan malttanut laskea käsistään ja oli niin sujuvaa luettavaa. Tiiliskivissä on eroja, jotkut hotkii nopeammin kuin toiset. Tämä oli kyllä henkisesti aika painava tiiliskivi 🙂

  6. Tämän lukemista täytynee harkita. Kuulostaa hyvin kirjoitetulta ja vaikuttavalta, mutta vähän pelottaa. On menossa sen verran intensiivinen ja kiireinen kausi elämässä, että tällainen kirja joko antaa puhdistavan tauon tai romahduttaa kokonaan. Katsotaan – ehkä kesälomalla.

    1. Tämä on niin intensiivinen lukukokemus, että kannattaa valita sellainen hetki, että voi uppoutua rauhassa. Mutta myös tarpeeksi kelluva mieli, ettei tarvitse upota mukana 🙂

  7. Kuulostaapa kiinnostavalta! Olen törmännyt kirjaan viime vuosien aikana useasti Instagramissa, kirjablogeissa ja täällä norjalaisissa kirjakaupoissa. Olen vältellyt kirjaa tietoisesti, koska uskon, että haluaisin sen lukea, mutta 900 sivua! Mihin väliin se muka mahtuu? 😀 Tämän tekstisi luettuani päätin kuitenkin lukea kirjan jossain vaiheessa tänä vuonna. Kuulostaa tosi vaikuttavalta teokselta.

    1. Reeta, pituudestaan huolimatta kirja oli aika nopealukuinen, toisin sanoen sitä ei pysty laskemaan käsistään ennen aamun sarastusta ja nukkuminen on muutenkin mahdotonta mielessä pyörivien ajatusten takia 😉 Eli kannattaa varata sellainen hetki, ettei haittaa jos on aamuisin vähän pihalla 😀

  8. Olen nähnyt kirjaa kaupoissa, mutten koskaan ole tullut lukeneeksi sen takakantta. Se vaikuttaa kirjoituksesi perusteella hyvin kiinnostavalta, mutta toisaalta en ole varma, onko ainakaan nyt oikea hetki sen lukemiselle. En ole kovin herkkä, mutta ahdistavista kertomuksista en halua saada yliannostusta. Ehkä odotan muutaman kuukauden ja etsiydyn sitten teoksen pariin.
    Kiitos sinulle, ilman kirjoitustasi olisin tuskin tajunnut kiinnostua romaanista!

    1. Ole hyvä Hande! Toivottavasti löydät sopivan hetken ja mielentilan tälle kirjalle. Se on raskaista teemoistaan huolimatta antoisa teos.

  9. Kiinnostavaa kuulla tätä kautta tästä kirjasta, sillä tuskin tulen koskaan lukemaan sitä. Tällä hetkellä ainakaan kärsivällisyyteni ei riitä kovin paksuihin kirjoihin, varsinkaan rankoista aiheista. Hienoa, että jaksoit paneutua kirjan ajatuksiin.

    1. Kiitos Katriina! Aina ei tosiaan jaksa syventyä tiiliskiviin, varsinkin jos tietää että teemakin on raskas. Minäkin vaan päätin vähän vilkaista, mutta kirja imaisi niin vauhdilla mukaan, ettei auttanut muu kuin heittäytyä. Lopulta siinä meni yksi (uneton) viikko.

  10. Ostin tämän englanniksi jo melko heti sen jälkeen, kun tästä alettiin puhua. En vaan ole osannut päättää, luenko vai en.
    Esim. Vegetaristia on monet pitäneet rankkana ja kyllähän se sitä onkin, mutta en kokenut sitä mitenkään erityisen ahdistavaksi. Ehkä en sitten kuitenkaan ole herkimmistä päästä. Tämän kirjan suhteen epäröityttää eniten, kuten kirjoituksessasi tuot esiin, että tässä ei ole mitään toivon pilkahdustakaan lopussa. On tästä kirjasta sellainen tunne, että elämä murskaa ja niin se menee, eikä sille mitään voi. Jatkan siis luen, en lue -pähkäilyä.

    1. Sori, että tulen huutelemaan tähän väliin, mutta koen pakonmaista tarvetta. 😀

      Minä en nimittäin ymmärrä, miten Vegen voi kokea rankaksi (tai no, jos aihetta olisi jauhettu noin 700 sivua oikein syväluotaavasti ja analysoiden, niin ehkä sitten). Minusta siinä ei ollut juuri mitään rankkaa. Eli luulen, että tämä rankkuusasia on todella voimakkaasti henkilökohtainen asia, johon vaikuttaa hyvin paljon myös ilmaisutapa.

      Pienessä elämässä on joitakin rankkoja kohtia, jotka kyllä minun makuuni ovat melko absurdeja eivätkä kyllä kohdallani tuntuneet ns. missään. Rankkuus syntyy mielestäni toistosta ja tunteissa vellomisessa – ei niinkään mistään “konkreettisesta”. Näin siis minulla.

    2. Joidenkin kirjojen kanssa saa tosiaan käydä taistelua, lukeako vai ei. Minulle sellainen taistelu on jo pari vuotta hyllyssä odottanut (sopivasti nimetty) Knausgårdin Taisteluni. Sitä on moni ylistänyt, mutta en ole varma uskallanko ja jaksanko heittäytyä kuusiosaiseen vellontaan.

      Omppu, jään mielenkiinnolla seuraamaan mihin päädyt taistelussasi Pienen elämän kanssa. Jos päätät lukea, kiinnostaa kuulla ajatuksiasi siitä.

      Minäkään en pitänyt Vegetaristia ahdistavana kirjana, eikä se kovin rankkakaan ollut. Se oli niin nopeasti luettu, ettei ehtinyt jäädä väijymään mieleen. Siinä oli myös niin erikoisia juttuja, ettei aiheuttanut samanlaisia samastumisen tunteita kuin Pieni elämä. Ehkä Pienen elämän rankkuus kumpuaakin juuri siitä, että siihen on helppo samastua vaikkei olisi konkreettisesti kokenut mitään vastaavaa. Jokaisella on varmasti ollut omia häpeän ja arvottomuuden tuntemuksia ja niihin kirja heittää sytykkeitä 900 intensiivisen sivun ajan.

      Minuun kirja teki kyllä suuren vaikutuksen enkä kadu yhtään että käytin siihen yhden huonosti nukutun viikon 🙂

  11. Kirjan sivumäärä kauhistuttaa minua, mutta toisaalta olen myös tosi kiinnostunut tästä. Eli taitaapa jäädä kesän lukemistoon :). Liioitteleva tyyli ei yleensä ole minun juttuni, mutta jos sen taitaa niin kyllähän se silloin toimii… jännää nähdä, onko tämä minun kirjana vai ei.

    1. Ei kannata pelätä tuota sivumäärää. On niin sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa, että sivut kääntyvät kuin itsestään. Kannattaa tosiaan varata sellainen hetki, ettei haittaa jos ei malta laskea kirjaa heti käsistään. On tosi intensiivinen lukukokemus. Kiinnostavaa kuulla, mitä pidit kirjasta.

    1. Kieltämättä 900 sivuun mahtuu aika paljon ahdistusta. Tässä juurikin se pituus oli yksi tekijä lisäämään ahdistavaa tunnelmaa, kun kirjan maailmasta ei ihan heti päässyt eroon. Mutta olihan siellä myös paljon hyviä, iloisia, sykähdyttäviä, arkisia ja hauskojakin hetkiä. Ettei ihan pelkkää ranteet auki -menoa koko 900 sivua!

  12. Minusta on vuosi vuodelta tullut herkempi, joten tämä kirja saattaisi päätyä pyörimään mielessä liikaa. Kokeilin jokin aika sitten Sisareni, rakkaani -teosta ja luovutin yhden valvotun yön jälkeen. Tätäkin voisin kokeilla, ja lopettaa sitten kesken, jos alkaa mennä liikaa ihon alle. Kiinnostaa kyllä kovasti, herättäisi varmasti paljon ajatuksia. Tämä postauksesikin on todella mielenkiintoinen, kiitos!

    1. Tämä on vähän sellainen “sammakko kiehuvassa vedessä” -kirja. Alkaa petollisen kevyissä fiiliksissä ja vähitellen lisää volyymia kunnes huomaat olevasi kiehumispisteessä etkä saa tulta enää sammutettua. Eli kesken lopettaminen voi olla haastavaa 😉

  13. Tämä on nyt ollut paljon esillä blogeissa. Lähtökohtaisesti vierastan näin tuhteja tiiliskiviä, mutta tässä kyllä ennakkotietojen valossa on kaikkea sellaista, mikä iskee minuun lukijana. Kun vain olisi aikaa lukea enemmän!

    Kuriositeetti: aina kun näen tämän kirjan kannen jossakin, luen otsikon Piin elämäksi ja ihmettelen sadasosasekunnin ajan, onko romaanista otettu uusi painos 🙂

    1. Minulla on nyt ollut putkeen luettavana aika monta tiiliskiveä, tälläkin hetkellä Orhan Pamukin yli 700-sivuinen Kummallinen mieleni. Välipaloina on kiva lukea jotain tiivistetympää. Toisaalta rakastan kirjoja, joissa saa kunnolla uppoutua henkilöiden elämään ja ajatuksiin, ja Pieni elämä on juuri sellainen kirja, intensiivinen. Sen kyllä lukee melko nopeasti, koska kieli on sujuvaa ja tarinankuljetus koukuttavaa.

      Hauska tuo Piin elämä -harha. Piin elämän pitkitetty versio 😀

keyboard_arrow_up