Anna Quangel oli aikoja sitten jo luopunut roolistaan vaitonaisena kuuntelijana, hän istui nyt eloisana paikallaan sohvalla, puuttui puheeseen, ehdotti aiheita ja mietti lauseita. He toimivat hienosti yksissä tuumin, ja tuosta syvästä, sisäisestä yksituumaisuudesta, jonka he pitkään aviossa oltuaan oppivat vasta nyt tuntemaan, tuli heille suuri onni, josta säteili valoa koko viikoksi. He katsahtivat toisiinsa, he hymyilivät, ja kumpikin tiesi toisen ajatelleen kortteja tai niiden vaikutusta, heidän kannattajiensa jatkuvasti kasvavaa määrää ja sitä, että heidän seuraavaa viestiään odotettiin jo kiihkeästi.

Kumpikaan Quangeleista ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö heidän korttinsa kulkisi nyt tehtaissa kädestä käteen, etteikö Berliinissä olisi alettu puhua näistä taistelijoista. He olivat selvillä siitä, että osa korteista joutui poliisin käsiin, mutta he olettivat, että niin tapahtuisi korkeintaan joka viidennelle tai kuudennelle kortille. He olivat niin usein miettineet korttien vaikutusta ja puhuneet siitä, että heistä se tuntui täysin itsestään selvältä, epäilyksettömältä tosiasialta, että heidän viestejään levitettiin ja ne herättivät huomiota.

Heistä kummallakaan ei kuitenkaan ollut minkäänlaista tosiasiallista perustetta tälle tuntemukselleen. Kun Anna Quangel esimerkiksi seisoi jonkin elintarvikekaupan edessä jonottamassa tai kun työnjohtaja Quangel asettui vaitonaisena ja silmä kovana jonkin suunpieksäjien ryhmän lähettyville ja sai pelkällä läsnäolollaan keskustelun tyrehtymään – he eivät milloinkaan kuulleet sanaakaan uusista Führerin vastaisista taistelijoista tai näiden maailmalle lähettämistä viesteistä. Mutta tämä vaitonaisuus heidän työstään ei pystynyt horjuttamaan heidän vakaata uskoaan siihen, että siitä kuitenkin puhuttiin, että sillä oli vaikutuksensa. Berliini oli hyvin suuri kaupunki, ja kortteja jaeltiin laajalle alueelle, joten otti aikansa, ennen kuin tieto niistä tihkui kaikkialle. Quangeleille kävi sanalla sanoen niin kuin ihmisille aina käy: he uskoivat todeksi sen mitä toivoivat.

– Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta luotsaa tällä kertaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi. Yleensä olen valinnut kesän klassikkohaasteeseen jonkin brittiklassikon, mutta tänä vuonna päätin tehdä toisin. Koska olin lähdössä ensimmäiselle Berliinin-matkalleni, halusin lukea romaanin, joka sijoittuu juuri sinne. Etsiessäni sopivaa kirjaa törmäsin Hans Falladan Yksin Berliinissä -romaaniin, josta on julkaistu Ilona Nykyrin suomennos vuonna 2013. Valinta osoittautui erinomaiseksi. Vaikka romaani vie lukijansa natsi-Saksan synkkään Berliiniin, se avasi samalla aivan uuden näkökulman kaupunkiin, jossa itsekin olin pian kävelemässä.

Yksin Berliinissä ilmestyi Saksassa vuonna 1947 nimellä Jeder stirbt für sich allein. Se jäi Hans Falladan viimeiseksi romaaniksi. Kirjailijan oma elämä oli lähes yhtä dramaattinen kuin hänen teoksensa. Hans Fallada, oikealta nimeltään Rudolf Ditzen, osallistui nuorena ystävänsä kanssa kaksintaisteluksi naamioituun itsemurhasopimukseen. Kohtalokkaan sattuman seurauksena ystävän laukaus meni ohi, mutta Falladan osui. Ystävä kuoli, ja tapahtuma jätti pysyvän jäljen kirjailijan elämään. Hän joutui psykiatriseen hoitoon, ja myöhemmin hänen elämäänsä varjostivat morfiini- ja alkoholiriippuvuus sekä useat jaksot vankilassa ja mielisairaalassa. Vaikeuksistaan huolimatta hänestä kasvoi yksi Saksan merkittävimmistä yhteiskunnallisista kirjailijoista. Yksin Berliinissä syntyi vain muutamassa viikossa syksyllä 1946 Gestapon tutkinta-aineiston pohjalta. Fallada ei kuitenkaan ehtinyt nähdä romaaninsa ilmestymistä, sillä hän kuoli alkuvuonna 1947.

Romaani perustuu todelliseen tarinaan Otto ja Elise Hampelista, berliiniläisestä työväenluokkaisesta avioparista, joka levitti sodan aikana käsinkirjoitettuja natsivastaisia postikortteja ympäri kaupunkia. Kirjassa heidän nimensä ovat Otto ja Anna Quangel. Kun heidän ainoa poikansa kaatuu rintamalla vuonna 1940, jokin murtuu. Poliittisiksi aktivisteiksi he eivät muutu, vaan päättävät tehdä jotakin, minkä kokevat oikeaksi. He alkavat kirjoittaa sunnuntaisin postikortteja, joissa kehotetaan vastustamaan Hitleriä, ja jättävät niitä rappukäytäviin ja julkisiin rakennuksiin ympäri Berliiniä. Tätä jatkuu parin vuoden ajan, kunnes he viimein jäävät kiinni.

Vaikka romaanissa on yli 700 sivua, sitä ei kannata pelästyä. Falladan kerronta etenee lähes trillerin rytmillä. Luku toisensa jälkeen houkuttelee jatkamaan, ja huomaamatta luettuja sivuja kertyy helposti sata kerrallaan. Samalla romaani kasvaa paljon suuremmaksi kuin kertomukseksi yhdestä vastarintateosta.

Quangelien rinnalla kulkee laaja joukko henkilöitä, joiden kautta sodanaikainen Berliini avautuu monesta näkökulmasta. Erityisen keskeinen hahmo on rikoskomisario Escherich, jonka tehtäväksi annetaan salaperäisen postikorttien kirjoittajan löytäminen. Tutkinnasta muodostuu hänelle vähitellen pakkomielle. Vastapainona vakavalle tutkinnalle kulkevat pikkurikolliset Enno Kluge ja Barkhausen, joiden jatkuva kissa ja hiiri -leikki saa ajoittain lähes farssimaisia piirteitä. Barkhausen yrittää hyötyä jokaisesta tilanteesta, Kluge puolestaan selviytyä seuraavaan päivään, eikä kumpikaan tunnu täysin hallitsevan tapahtumien kulkua. Juuri tällaiset henkilöt tekevät romaanista niin elävän. Synkän aiheen keskelläkin Fallada löytää tilaa mustalle huumorille ja inhimilliselle kömpelyydelle.

Samalla romaani piirtää vaikuttavan kuvan yhteiskunnasta, jossa pelko on läsnä kaikkialla. Mukana on puolueen uskollisia jäseniä, naapureita, pikkurikollisia, virkamiehiä, juutalaisia, Gestapon työntekijöitä ja tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät vain selvitä hengissä. Kukaan ei ole täysin yksiselitteinen. Fallada ei rakenna sankareita eikä hirviöitä, vaan näyttää, miten diktatuuri vähitellen muuttaa ihmisten käyttäytymistä.

Koskettavinta romaanissa on kuitenkin Quangelien vastarinnan paradoksi. He uskovat herättävänsä ihmiset ajattelemaan, mutta lähes kaikki heidän postikorttinsa palautetaan välittömästi Gestapolle. He eivät koskaan saa tietää, miten vaaralliseen asemaan kortin löytänyt ihminen voi joutua pelkästään poimiessaan sen lattialta. Vastarinta näyttää epäonnistuvan lähes täydellisesti.

Silti heidän teoillaan on merkitystä. Vähitellen juuri Escherich alkaa ymmärtää, ettei hänen jahtaamansa ihminen ole tavallinen rikollinen vaan joku, joka toimii omantuntonsa pakottamana. Onkin kiinnostavaa, että ehkä kaikkein suurimman vaikutuksen Quangelien sitkeys tekee juuri siihen mieheen, jonka tehtävänä oli murskata heidän vastarintansa.

Kirjan loppupuolella Otto Quangel alkaa itsekin epäillä, oliko kaikella mitään merkitystä. Hänen sellitoverinsa vastaa tavalla, joka kiteyttää koko romaanin sanoman:

”Turhaan tässä maailmassa ei tapahdu mitään, ja koska me taistelemme raakaa väkivaltaa vastaan oikean asian puolesta, me olemme kuitenkin lopulta voittajia.”

Lause pysäytti. Quangelit eivät muuttaneet historian kulkua, mutta heidän tekonsa muistuttavat, ettei moraalisen rohkeuden arvoa voi mitata pelkästään näkyvillä tuloksilla.

Erityisen kiinnostavaa luettavaa ovat myös kirjan jälkisanat, joissa kerrotaan romaanin poikkeuksellisesta julkaisuhistoriasta. Teos ilmestyi vuonna 1947 huomattavasti lyhennettynä ja muokattuna versiona. Myöhemmin on arvioitu, että muutosten taustalla vaikuttivat sekä kustannustoimittaminen että sodanjälkeisen Itä-Saksan ideologiset odotukset. Falladan alkuperäisessä käsikirjoituksessa henkilöt olivat ristiriitaisempia ja inhimillisempiä kuin ensimmäisessä julkaistussa laitoksessa. Vasta vuonna 2011 ilmestyi ensimmäinen alkuperäiseen käsikirjoitukseen perustuva editio, jonka pohjalta myös suomennos on tehty. Jälkisanat avaavat kiinnostavasti sitä, miten myös klassikoilla voi olla oma monivaiheinen historiansa.

Viimeisenä päivänä Berliinissä tutkin karttaa ja huomasin tutun kadunnimen. Quangelien koti sijaitsee romaanissa Jablonskistraßella, vain lyhyen kävelymatkan päässä hotellistamme. Tietysti sinne oli lähdettävä. Sodan aikaisia taloja ei enää ole, mutta nykyinen Prenzlauer Berg on viehättävä kaupunginosa täynnä kahviloita, puistoja ja lapsiperheitä. Tunnelmassa oli jotakin samaa kuin Helsingin Punavuoressa. Oli kummallinen tunne seistä kadulla, jonka olin ehtinyt tuntea ensin romaanin sivuilta. Todelliset Otto ja Elise Hampel asuivat kuitenkin Weddingissä Amsterdamer Straßella, jossa heidän muistokilpensä on yhä nähtävissä. Myös Hans Falladaa muistetaan Berliinissä omalla muistolaatallaan Niederschönhausenissa. Ne eivät tällä kertaa osuneet lyhyen reissun ohjelmaan.

Yksin Berliinissä ei tarjoa lohdullisia vastauksia. Sen sijaan se muistuttaa, että historian keskellä elävät ihmiset ovat harvoin yksiselitteisesti hyviä tai pahoja. Fallada antaa äänen niin epäilijöille, pelkureille, opportunisteille kuin niillekin, jotka löytävät rohkeutensa vasta silloin, kun kaikki näyttää jo menetetyltä. Se muistuttaa, että pieninkin vastarinnan teko voi saada merkityksen, jota tekijä itse ei koskaan ehdi nähdä.

Hans Fallada:
Yksin Berliinissä
Jeder stirbt für sich allein (1946),
suom. Ilona Nykyri
Gummerus 2013

Muissa blogeissa:
Donna Mobilen kirjat
Kirjavinkit
Marjatan kirjat ja mietteet

Sinua voisi myös kiinnostaa

Thomas Hardy: Under the Greenwood Tree

Māris Bērziņš: Lyijyn maku

Mary Shelley: Frankenstein | Klassikkohaaste 21

Jenny Erpenbeck: Kairos

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

Meri Valkama: Sinun, Margot

Rosella Postorino: Suden pöydässä

Seuraa Kirjaluotsia

Berliini Hans Fallada klassikkohaaste natsi-Saksa toinen maailmansota vastarinta Yksin Berliinissä