Äiti, tiedän että olet jo muualla. Tiedän ettet muista tätä. Ja tämä kaikki on niin kovin surullista. Mutta armonhetkiä on kuitenkin ollut, ja tämä oli yksi niistä. Kiitän sinua siitä. Mitä tahansa tapahtuukin, muista että rakastan sinua.

Kuuntelen hänen pehmeän äänensä nousuja ja laskuja, kiinnitän huomiota kadensseihin. Mietin kuka hän on, tämä kirkkaanvärinen lintu keittiössäni. Tämä kaunis enkelinkasvoinen tyttö, joka kumartuu sivelemään huuliaan hiuksiani vasten.

Poika näyttää huvittuneelta. Olet aina ollut sentimentaalinen, hän sanoo.

Ja sinä olet aina ollut ääliö.

Tyttö tönäisee poikaa hellästi kun he kävelevät ovea kohti. Erään aikakauden loppu, kuulen pojan sanovan, kun ovi sulkeutuu hänen perässään.

Loppu, toistan kaikuna, ja sana jää roikkumaan talossa joka nyt on tyhjä.

Alice LaPlanten Hämärän huoneet ei ole tavallinen dekkari. Vaikka kyseessä onkin murhamysteeri, pääosaan nousee Alzheimeria sairastavan naisen yritykset pitää maailmaansa joten kuten kasassa. Arvostettu käsikirurgi Jennifer White on jäänyt varhaiseläkkeelle sairastuttuaan Alzheimerin tautiin. Muistisairaus on jo pitkällä kun Jenniferin paras ystävä, naapurustossa asuva Amanda, löydetään kotoaan kuolleena ja sormet kirurgintarkasti irti leikattuna. Jenniferin on kuultu riitelevän ystävänsä kanssa ja hänen tiedetään vierailleen Amandan luona murhan aikoihin. Ongelma vaan on, että Jennifer itse ei välillä muista koko ystävän olemassaoloa ja saattaa saman keskustelun aikana ensin ihmetellä kuka on Amanda ja sitten väittää juuri nähneensä hänet hetki sitten, täysin elävänä. Muistisairaan kuulusteleminen rikoksesta on hullun hommaa.

Tarina on kirjoitettu Jenniferin näkökulmasta, mikä tietenkin tekee siitä kiinnostavan mutta ajoittain myös sekavan. On kiinnostavaa päästä muistisairaan ihmisen pään sisään. Alice LaPlante pystyy kuvaamaan taudinkuvaa uskottavasti, mutta kyllä Lisa Genova suoriutui siitä piirun verran mallikkaammin kirjassaan Edelleen Alice, joka on tähän asti paras lukemani Alzheimeria käsittelevä romaani. Ehkä ongelma on siinä, että LaPlanten henkilöhahmot ovat niin kylmiä ja vastenmielisiä, ettei sairastuneen tai omaisen asemaan ole kovin helppo samastua. Jennifer on laskelmoiva uranainen, joka välittää enemmän työstään kuin lapsistaan. Perheeseen kuuluu myös jo edesmennyt petollinen aviomies James, hulttiopoika Mark, joka yrittää joka välissä huijata rahaa muistisairaalta äidiltään, sekä tytär Fiona, joka hautoo omia salaisuuksiaan. Murhattu ystävä Amanda kuvataan myös melkoisen kylmänä ja kovana persoonana. Pehmein kuori taitaa olla Jenniferin palkkaamalla avustajalla Magdalenalla, joka yrittää pitää seiniä pystyssä Jenniferin mielen vaipuessa yhä hämärämpiin huoneisiin.

Murhamysteeri on kirjassa toissijaista. Vaikka poliisin tutkimukset eivät johda mihinkään, murhaaja kyllä selviää lopussa. Kuten Alzheimerin luonteeseen kuuluu, Jenniferin tietoisuuden taso vaihtelee suuresti. Välillä hän on kovinkin tietoinen sairaudestaan ja seuraavassa hetkessä ei ymmärrä missä on. Mieleen jäi kohtaus, jossa Jennifer päättää kertoa sairaudestaan kylään tuleville lapsilleen ja ihmettelee kun nämä eivät olekaan yhtään yllättyneitä; lapset kun ovat seuranneet äitinsä muistin rappeutumista jo useita kuukausia ja kuulleet samankaltaisen “paljastuksen” jo useita kertoja. Lasten vieraillessa kotona ja myöhemmin hoitokodissa, on arpapeliä tunnistaako Jennifer heitä. Vierailemaan tullut poika saattaa saman keskustelun aikana muuttua täysin tuntemattomasta komeasta miehestä edesmenneeksi aviomieheksi ja taas takaisin pojaksi, mutta vuosia nuorempana. Muisti tarjoilee välähdyksenomaisia ja joskus hyvinkin tarkkoja hetkiä menneisyydestä, joissa myös lukijalle alkaa selvitä erinäisiä perhesalaisuuksia. Lääkärin rooli on niin syvään kirjoitettuna Jenniferin aivoissa, että hän puhkeaa tuon tuosta konsultoimaan luonaan vierailevia poliiseja ja hoitohenkilökuntaa.

Hämärän huoneet ei ehkä ole vetävin dekkari, mutta aiheensa ja näkökulmansa puolesta monella tapaa kiinnostava romaani. Siitä tulee myös vahvasti mieleen S. J. Watsonin pykologinen trilleri Kun suljen silmäni, jossa nainen herää joka aamu ilman muistikuvaa menneisyydestään ja yrittää kasata identiteettiään kirjoittamansa päiväkirjan avulla. Myös Hämärän huoneissa muistin rippeitä yritetään koota päiväkirjan avulla, mutta se ei ole niin keskeisessä asemassa kuin Watsonin kirjassa. Vaikka Watsonin trilleri onkin ehkä koukuttavampi ja jännittävämpi, LaPlante vetää pitemmän korren uskottavuudessa. Jenniferin tarina ahdistaa realistisuudellaan, sillä nyt ei kuvata mitään harvinaista aivovammaa, vaan sairautta josta kärsii pelkästään Suomessa noin 70 000 ihmistä. Ilman murhamysteeriäkin siinä faktassa on synkkyyttä kerrakseen.

Alice LaPlante: Hämärän huoneetAlice LaPlante: Hämärän huoneet
Turn of Mind
(2011), suom. Marianna Kurtto.

Otava 2012.

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

Jätä vastaus.