Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Anna hymyili. Hän ei ollut hymyillyt kertaakaan sen jälkeen, kun oli noussut etelään vievään junaan, mutta näky hänen edessään oli ensimmäinen toivoa herättävä merkki koko matkan aikana: granaattiomenapuun punaiset, maljamaiset kukat keltaisine keskustoineen, eloisan vihreät, suippokärkiset lehdet, korostuneet värien vastakohdat, puiden kiemuraiset rungot… Jokainen yksityiskohta oli ilo silmälle. Hän päätti, että istuttaisi pikku puutarhaan myös rutkasti basilikaa, jotta ilma olisi sakeanaan sen tuoksusta. Niin paljon kuin tarvitaan, jotta minulle tulee kotoisa olo. Edes vähän. »Quel délice! Mon jardin secret!» hän hihkaisi ja moiskautti pusun poikansa pullealle poskelle.

Antonio katsoi Annaa häkeltyneenä ja vilkaisi sitten kysyvästi Carloa.
»Niin, aina silloin tällöin Annani huulilta lipsahtaa jokunen fraasi ranskaksi. Tiedäthän –»
»Minun kotikonnuillani se on jokseenkin tavallista, minähän vartuin Ranskan rajalla», Anna keskeytti Carlon ja kääntyi. Hän katsoi Antoniota oliivinlehdenvärisillä suurilla silmillään, joiden sävyä korostivat löysälle letille kiedotut mustat hiukset. Poskien ohut, kuulas iho – joka ei selvästikään ollut peruanäiltä etelän seuduilta − lehahti helakanpunaiseksi. Antonio ei ollut varma, johtuiko punastuminen kuumuudesta vai oliko hän itse syypää siihen, että nainen oli punastunut jo toisen kerran.

Sitten Anna käänsi selkänsä molemmille miehille ja alkoi tunnustella hellävaraisesti granaattiomenapuun runkoa.

Mahtaisikohan kunnankirjastosta löytyä ranskan kielioppia, Antonio mietti. Hän kävisi kysymässä sitä heti seuraavana päivänä.

– Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeekantaja

Francesca Giannonen Lizzanellon kirjeenkantaja on niitä romaaneja, jotka tekevät kaiken “oikein” – ja silti jättävät lukijan hieman ulkopuolelle. Romaani sijoittuu 1930-luvun Etelä-Italiaan, pieneen Lizzanellon kylään, jonne pohjoisitalialainen Anna muuttaa miehensä mukana. Hän jää heti kyläläisten silmissä ulkopuoliseksi: hän on liian koulutettu, liian itsenäinen ja liian vähän kiinnostunut paikallisista tavoista. Kun kylän postinkantajan paikka vapautuu, Anna hakee sitä – ja tulee valituksi, ensimmäisenä naisena. Tästä alkaa hiljainen mutta näkyvä muutos sekä hänen omassa elämässään että koko yhteisössä. Giannone rakentaa tarinan usean vuosikymmenen mittaiseksi kudelmaksi, jossa yksittäisten kirjeiden mukana kulkevat rakkaudet, salaisuudet ja pettymykset. Samalla romaani seuraa Grecon perhettä ja erityisesti Annan asemaa kahden veljeksen välissä – asetelmaa, joka tuo tarinaan melodraaman sävyjä.

Kirjassa on paljon sellaista, mikä tekee siitä helposti lähestyttävän: selkeä kerronta, tunnistettavat teemat ja vahva keskiössä oleva hahmo. Annasta rakennetaan nainen, joka kulkee omaa tietään patriarkaalisessa ympäristössä ja toimii eräänlaisena varhaisena feministisenä äänenä. Silti juuri tämä tuntuu olevan romaanin suurin ongelma. Annan hahmo on niin johdonmukaisesti vahva, itsenäinen ja “edellä aikaansa”, että hän alkaa paikoin tuntua enemmän ajatukselta kuin ihmiseltä. Sivuhahmot jäävät hänen ympärillään ohuiksi, eikä heidän kehityksensä kanna samalla tavalla. Samalla aikakauden ristiriidat – sota, poliittinen ilmapiiri, yhteiskunnalliset muutokset – vilahtavat ohi yllättävän kevyesti, enemmän taustana kuin todellisena voimana henkilöiden elämässä.

Lukukokemuksena romaani etenee tasaisesti, mutta juuri tasaisuus kääntyy itseään vastaan. Yli neljäänsataan sivuun venytetty tarina tuntuu tarpeettoman pitkältä, ja monia kohtauksia jää kaipaamaan tiiviimpinä ja terävämpinä. Kertomus soljuu, mutta harvoin yllättää. Paikoin romaani nojaa turhan tuttuihin ratkaisuihin: kolmiodraamaan, kyläyhteisön juoruihin ja ulkopuolisen naisen asteittaiseen hyväksyntään. Ne toimivat, mutta eivät juuri horjuta lukijan odotuksia. Feministinen näkökulma on selkeä ja tärkeä, mutta välillä niin suoraviivainen, että se menettää teräänsä.

Silti on helppo ymmärtää, miksi kirja on ollut valtava menestys. Se on lämmin, helposti luettava ja emotionaalisesti turvallinen – romaani, joka kuljettaa mukanaan, vaikka ei erityisesti ravistele. Se kertoo tarinan naisesta, joka haluaa elää omilla ehdoillaan, ja tekee sen tavalla, joka puhuttelee laajaa yleisöä. Minulle lukukokemus jäi kuitenkin hieman etäiseksi. Ehkä siksi, että romaani yrittää olla yhtä aikaa suurta sukusaagaa, historiallista kuvausta ja kertomusta naisen vapautumisesta – ja onnistuu jokaisessa vähän, mutta ei missään täysin. Ainakin se innoitti minut pitkästä aikaa tekemään tuorepestoa.

Francesca Giannone: 
Lizzanellon kirjeekantaja
La portalettere (2023),
suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY 2026

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Lumiomena

Sinua voisi myös kiinnostaa

Natalia Ginzburg: Rakas Michele

Ann Napolitano: Kaunokaisia

Beatrice Salvioni: En pelkää mitään

Paolo Giordano: Tasmania

Alba de Céspedes: Ylioppilaskoti

Claudia Durastanti: Tuntemani vieraat

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Seuraa Kirjaluotsia

Francesca Giannone historiallinen romaani Italia Lizzanellon kirjeenkantaja sukusaaga