Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Cora nyökkää, kallistaa hivenen päätään samalla kun sanoo itselleen, että tämä on viimeinen kerta. Hän ei istu enää koskaa pöydässä, kun hänen laittamansa ruoka valuu pitkin kasvoja. Hän ei katso enää koskaan, miten hänen tyttärensä yrittää lepytellä tuota miestä. Hän ei vaihda heidän poikansa nimeä. Kaikki – aivan kaikki – on jo muuttunut. Hän istuu selkä suorana, kaula pitkänä, jalat lujasti matolla. Hän tuntee lattian, ja se kannattelee häntä yhä, jopa nyt.

”Syö nyt ruokasi”, Gordon sanoo ja vapauttaa hänen hiuksensa nykäyksellä.

Cora odottaa sen aikaa, kun Gordon harppoo pois huoneesta ja nousee yläkertaan. Ja kun hän ei kuule enää muuta kuin talon äänet, boilerin naksahdukset, lämpöpatterin hiljaisen sihinän, hän ottaa käteensä lautasliinan ja pyyhkii kastikkeen iholtaan nopein, päättäväisin liikkein. Hän katsoo alaspäin ja näkee, että Julianin katse – suurten, sinisten, kirkkaiden silmien tuijotus – on kohdistunut häneen. Ikään kuin poika olisi nähnyt sen kaiken eikä, käsittämätöntä kyllä, olisi peloissaan. Vaan uskoisi häneen. Julian, taivasisä, Cora ajattelee ja tietää, että poika vielä ylittää yläkerrassa olevan isänsä.

– Florence Knapp: Nimet

Jotkin kirjat tuntuvat saavuttavan lähes yksimielisen ihailun jo ennen ilmestymistään. Florence Knappin esikoisromaani Nimet kuuluu niihin. Sen oikeudet myytiin kymmeniin maihin jo käsikirjoitusvaiheessa. Huomio on kohdistunut ennen kaikkea sen omaperäiseen lähtökohtaan: mitä tapahtuisi, jos yhden lapsen elämä kerrottaisiin kolme kertaa sen mukaan, minkä nimen hänen äitinsä hänelle antaa? Minulle kirjan suurin ongelma oli kuitenkin juuri tämä lähtökohta. Mitä pidemmälle luin, sitä vahvemmin aloin ajatella, ettei romaani oikeastaan kerro nimien voimasta lainkaan.

Tarina alkaa vuonna 1987. Cora on matkalla rekisteröimään vastasyntyneen poikansa nimeä. Hänen väkivaltainen ja kontrolloiva miehensä Gordon odottaa pojan jatkavan suvun perinnettä ja saavan nimekseen Gordon. Cora itse haluaisi antaa nimeksi Julian, kun taas yhdeksänvuotias Maia-tytär ehdottaa nimeä Bear. Tästä hetkestä romaani haarautuu kolmeen rinnakkaiseen todellisuuteen, joissa seurataan saman perheen elämää vuosikymmenten ajan.

Ajatus on kiinnostava, ja rakenteessa on paljon kunnianhimoa. Kolmen rinnakkaisen aikajanan seuraaminen vaatii lukijalta keskittymistä, mutta kokonaisuus pysyy pääosin hyvin koossa. Samalla ratkaisu on kuitenkin myös romaanin heikkous. Kun samaan kirjaan mahdutetaan kolme lähes täysimittaista elämäntarinaa, henkilöhahmoille jää vähemmän tilaa kasvaa. Erityisesti pojan elämään myöhemmin vaikuttavat ihmiset jäävät melko etäisiksi, eikä heidän kohtaloihinsa ehdi kunnolla kiinnittyä. Huomasin seuraavani enemmän rakenteen logiikkaa kuin henkilöitä itseään.

Romaanin keskiössä on lähisuhdeväkivalta. Gordon hallitsee perhettään pelolla, kontrollilla ja arvaamattomilla raivonpuuskilla. Knapp kuvaa uskottavasti sitä, miten väkivalta alkaa ohjata koko perheen elämää: kaikki oppivat ennakoimaan, varomaan ja mukautumaan. Samalla romaani kasaa henkilöidensä elämään niin paljon muutakin tragediaa, että aloin välillä pohtia, mitä kaikkea kirjailija halusi näillä ratkaisuilla lopulta sanoa. Kaikkien dramaattisten käänteiden merkitys ei minulle avautunut, ja paikoin tuntui, että kärsimystä oli enemmän kuin romaanin teemat olisivat edellyttäneet.

Romaanin markkinointi ja nimi ohjaavat ajattelemaan, että kyse on nimien voimasta. Myös Knapp on kertonut kiinnostuneensa siitä, miten nimi voisi vaikuttaa siihen, millaiseksi ihmiseksi kasvamme – sekä omien että muiden siihen liittämien mielleyhtymien kautta. Mutta juuri tätä romaani ei mielestäni lopulta osoita. Todellinen ratkaiseva hetki ei ole se, annetaanko lapselle nimeksi Gordon, Julian vai Bear. Ratkaisevaa on se, mitä Coran valinta kertoo hänen suhteestaan väkivaltaiseen aviomieheensä.

Kun Cora antaa pojan nimeksi Gordon, hän alistuu miehensä tahtoon. Kun hän valitsee Julianin tai Bearin, hän uskaltaa ensimmäistä kertaa asettua tätä vastaan – hieman eri tavoin, mutta kuitenkin. Nimi ei siis ole itsessään kohtalon avain, vaan merkki siitä, että Cora toimii toisin. Ja juuri nuo myöhemmät valinnat – jääkö hän avioliittoon, lähteekö hän, miten lapset kasvavat väkivallan keskellä tai siitä irti – muovaavat henkilöhahmojen elämää.

Mielenkiintoista kyllä, Gordon pysyy jokaisessa aikajanassa samanlaisena. Hän on edelleen kontrolloiva, mustasukkainen ja väkivaltainen. Maailma ei muutu, koska lapsen nimi muuttuu. Muuttuu se, miten Cora reagoi siihen maailmaan. Siksi kirjan nimi tuntuu minusta hieman harhaanjohtavalta. Valinnat olisi ehkä kuvannut romaanin ydintä paremmin kuin Nimet.

Romaanin kiinnostavimpia ratkaisuja on se, että samat sivuhenkilöt kulkevat mukana kaikissa kolmessa todellisuudessa, mutta heidän merkityksensä muuttuu. Erityisen mielenkiintoista oli seurata, millaisiksi Gordonin, Julianin ja Bearin ihmissuhteet muodostuvat aikuisina. Yksi toistaa isänsä toksisia toimintamalleja ainakin nuorempana, toinen pelkää niin paljon tulevansa isänsä kaltaiseksi, ettei uskalla päästää ketään lähelleen, ja kolmas näyttää löytävän tasapainoisen parisuhteen ja onnellisen perhe-elämän.

Juuri tässä kohtaa romaani kuitenkin menetti minut. Kun yhden tarinalinjan elämä saa viimein vakaamman suunnan, kirjailija tuo mukaan täysin ulkopuolelta tulevan tragedian, joka murskaa kaiken. Jäin pohtimaan, mitä Knapp tällä halusi sanoa. Että elämä on lopulta sattumanvaraista riippumatta siitä, millaisia valintoja teemme? Vai että kohtalo löytää meidät joka tapauksessa? Jos näin oli, viesti tuntui olevan ristiriidassa romaanin toisen suuren ajatuksen kanssa, jonka mukaan juuri yksi valinta voi muuttaa kokonaisen elämän suunnan.

Myös Maian tarinaa seurataan kaikissa kolmessa todellisuudessa. Hänen suhteensa veljeensä, vanhempiinsa ja myöhempään elämäänsä muuttuu sen mukaan, millaiseksi perheen dynamiikka kehittyy. Maian kautta romaani näyttää ehkä kaikkein vakuuttavimmin, miten väkivaltaisen kodin vaikutukset ulottuvat kaikkiin perheenjäseniin – riippumatta siitä, kuka varsinaisesti joutuu väkivallan kohteeksi.

Vaihtoehtoisten elämänkulkujen kuvaus toi mieleeni Paul Austerin romaanin 4 3 2 1, jossa seurataan saman päähenkilön neljää mahdollista elämää. Siinä erilaiset olosuhteet, sattumat ja valinnat muovaavat vähitellen kokonaisia persoonallisuuksia ja kohtaloita tavalla, joka tuntui minusta johdonmukaisemmalta ja vakuuttavammalta kuin Knappin lähisuhdeväkivaltaan keskittyvä jossittelutragedia. 

Florence Knapp: 
Nimet
The Names (2025),
suom. Irmeli Ruuska
WSOY 2026

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa
Levoton lukija

Sinua voisi myös kiinnostaa

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Marcia Hutchinson: The Mercy Step

Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeekantaja

Megha Majumdar: A Guardian and a Thief

Nathan Hill: Nix

Paul Auster: 4 3 2 1

Seuraa Kirjaluotsia

esikoisromaani Florence Knapp identiteetti lähisuhdeväkivalta Nimet rinnakkaiset maailmat valinnat