What a blessing it is to love books. Everybody must love something, and I know of no objects of love that give substantial and unfailing returns as books and a garden. And how easy it would have been to come into the world without this, and possessed instead of an all-consuming passion, say, for hats, perpetually raging round my empty soul! I feel I owe my forefathers a debt of gratitude, for I suppose the explanation is that they too did not care for hats. In the centre of my library there is a wooden pillar propping up the ceiling, and preventing it, so I am told, from tumbling about our ears; and round this pillar, from floor to ceiling, I have had shelves fixed, and on these shelves are all the books that I have read again and again, and hope to read many times more – all the books, that is, that I love quite the best. In the bookcases round the walls are many that I love, but here in the centre of the room, and easiest to get at, are those I love the best – the very elect among my favourites.

Elizabeth von Arnim: The Solitary Summer

On taas Naistenviikkohaasteen aika! Tänä kesänä en ole ehtinyt lukea niin paljon, että löytyisi kirjajuttua ihan jokaiselle naistenviikon päivälle, mutta pari erityistä helmeä olen tälle viikolle säästänyt. Omaksi teemakseni tässä haasteessa on viime vuosina noussut ihanan ironisten brittinaisten kirjoittamat romaanit 1900-luvulta. Niitä on luvassa tänäkin kesänä, aiemmilta kesiltä tuttujen kirjailijoiden kirjoittamina. Elizabeth von Arnimin The Solitary Summer on julkaistu 1899 eli nipin napin ollaan vielä edellisen vuosisadan puolella. Ja itse asiassa kirjailija on syntynyt Australiassa, vaikka häntä pidetäänkin brittikirjailijana. Ja tämä omaelämäkerrallinen romaani on kirjoitettu Saksassa, jossa hän asui toisen miehensä kanssa. Eli teema lähti sivuraiteille heti alkuunsa. Mutta ainakin von Arnim on tuttu jo viime kesän haasteviikolta, sillä tämä kirja on jatkoa silloin lukemaani romaaniin Elizabeth and Her German Garden. Tunnustan, että olen tänä kesänä aivan jälkijunassa jäänyt koukkuun Downton Abbey -sarjaan (ehkä siksi lukeminen on jäänyt odotettua vähemmälle) ja eräässä toisen kauden jaksossa mainitaan Elizabeth and Her German Garden, josta Mr Molesley haluaisi kovasti keskustella Annan kanssa. Mr Molesleyn lailla minäkin olisin kovasti halunnut kuulla, mitä mieltä Anna oli kirjasta, mutta valitettavasti se lukupiiri jäi toteutumatta.

Totesin viime kesänä, että Elizabeth tuntui jonkinlaiselta sielunsisarelta ja nautin taas täysillä von Arnimin seurasta, varsinkin kun tässä kirjassa korostui hänen introvertti puolensa. The Solitary Summer kertoo yhdestä kesästä Elizabethin kodissa Saksan Pommerissa, jonne hän edellisessä kirjassa pystytti puutarhansa. Omasta elämästään vapaasti ammentaen ja muunnellen von Arnim kirjoittaa puutarhaelämästään, kolmen lapsensa edesottamuksista sekä miehestään, jota hän kirjassa edelleen kutsuu ironisesti nimellä ”Man of Wrath” tai ”Sage”. Kirja koostuu päiväkirjamaisista luvuista, joita on toukokuusta syyskuuhun kaksi joka kuukaudelle. Kesän alussa Elizabeth pyytää mieheltään ”yksinäistä kesää” eli etteivät he kutsuisi vieraita kesän aikana. Edellisestä kirjasta muistan, että vieraita viihdytettiin väsymiseen asti ja se vei kallisarvoista aikaa muilta tärkeiltä ilon lähteiltä, kuten kirjan lukemiselta puutarhassa. Nyt Elizabeth on päättänyt keskittyä yksinäisiin iloihin, vaikka Man of Wrath uskoo hänen tylsistyvän heti alkuunsa.

Kirja ei ole pelkkää puutarhassa unelmointia. Yhdessä pitkässä päiväkirjamerkinnässä poistutaan puutarhasta alas kylään, jossa tilan palkolliset asuvat köyhissä oloissa. Elizabeth kokee velvollisuudekseen käydä vierailemassa kyläläisten kodeissa ja etsiä tapoja parantaa heidän olojaan. Hän päivittelee ahtaita koteja, joissa kokonainen monilapsinen perhe saattaa nukkua yhdessä kapeassa sängyssä. Yhdessä talossa ollaan sairaana eikä perheen äiti halua ottaa vastaan lääkärin määräämää lääkettä. Käy ilmi, että edellisellä kerralla nainen oli vasten lääkärin ohjeita ottanut kerralla koko oopiumiannoksen ja oli melkein kuolla. Elizabeth yrittää epätoivoisesti saada naisen uskomaan, että lääkäri antaa annostusohjeet hyvästä syystä ja niitä tulisi noudattaa. Yhdessä kodissa Elizabeth kohtaa iloitsevan joukon, vaikka talon rouva on juuri kuollut. Ilon aiheeksi ilmenee se, että naisen oli onnistunut säästää tarpeeksi rahaa näyttävään hautajaispukuun. Elizabeth ei ymmärrä moista haaskausta: miksi tuhlata vähäiset varansa asuun, joka päätyy haudatuksi maan alle. Itse hän haluaa tulla haudatuksi pelkässä lakanassa.

Elizabethin kesärauha rikkoontuu myös epämukavalla vierailulla, kun perhe joutuu majoittamaan armeijan rykmentin tilalleen. Ilmeisesti tuon ajan Preussissa aristokraatit majoittivat armeijan väkeä tarvittaessa kartanoilleen valtiolta saatua maksua vastaan. Elizabethin riesaksi koituu yksi liian innokas nuori upseeri, jolle hän joutuu pitämään seuraa hänen oman miehensä ollessa poissa kotoa. Elizabeth yrittää pakoilla miestä parhaan kykynsä mukaan ja on kerrankin tyytyväinen, kun Man of Wrath palaa reissuiltaan kotiin. Lapsiaan Elizabeth kutsuu vauvoiksi (April Baby, May Baby ja June Baby), vaikka selvästi he ovat jo kyllin vanhoja oppimaan ranskaa. Lasten kanssa käydyt keskustelut ovat hauskoja ja Elizabeth joutuu usein puremaan huultaan vastatessaan lapsia askarruttaviin teologisiin kysymyksiin.

Luin alkukesästä Jamaica Kincaidin teoksen Puutarhani (kirja), joka on julkaistu alun perin vuonna 1999, sata vuotta von Arnimin kirjan jälkeen. Kincaid mainitsee kirjassaan joitakin englantilaisia kirjailijoita ja käsittelee heidän suhdettaan puutarhaan. Ihmettelin, ettei von Arnimia mainittu, sillä heidän kirjansa ovat kuin peilikuvia toisistaan. Antiguassa syntynyt Kincaid käsittelee puutarhojen kolonialistista perintöä ja tunnistaa oman etuoikeutensa tehtyään hypyn valloittajaluokkaan ja voidessaan kasvattaa isossa puutarhassaan kaukaa tuotuja kasveja. Yläluokkainen Von Arnim rakastaa puutarhaansa ja vaatimatonta tuoksuhernettä, mutta turhautuu kun ei voi ajan soveliaisuussääntöjen puitteissa iskeä omia käsiään multaan. Hänen on turvauduttava kehnoihin puutarhureihin ja apulaisiin, vaikka haluaisi itse kuopsutella omalla maallaan. Molemmat kirjailijat puhuvat samalla rakkaudella ja intohimolla puutarhansa kukista ja luettelevat innolla lajikkeita. Myös kerronnassa on samaa ironiaa ja kipakkuutta. Uskon, että nämä puutarhakirjailijanaiset olisivat pitäneet toisistaan.

Elizabeth von Arnim:
The Solitary Summer
Virago 2006
(alun perin julkaistu 1899)

Sinua voisi myös kiinnostaa

Elizabeth von Arnim: Love

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)

Elizabeth von Arnim: Elizabeth and Her German Garden

Barbara Comyns x 3

Elizabeth Bowen: The Last September | Naistenviikkohaaste 2021

Elizabeth von Arnim: The Enchanted April | Naistenviikkohaaste 2021

Seuraa Kirjaluotsia

#naistenviikko2024 1800-luku Elizabeth von Arnim englanninkielinen kesä omaelämäkerrallinen puutarhanhoito The Solitary Summer