menu Menu
Elizabeth Strout: Lucy by the Sea
Penguin Audio, Strout Elizabeth, Ulkomainen kaunokirjallisuus, Yhdysvallat 04/11/2022 2 kommenttia
Clare Mackintosh: Tummat vedet & Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö Edellinen Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär Seuraava

Years ago in New York City I had taught at a community college and there was a man who taught there as well, he was much older than I was, and he retired soon after I got there. He was a nice man, with thick eyebrows, and he was quiet, though he seemed to like me and we would sometimes talk in the hallways. He told me that his wife had Alzheimer’s, and that he could not remember the last word she had spoken to him, because she’d become gradually more and more silent and then she remained silent. And this man, her husband, could never remember the last thing she had said.

And thinking of this now made me think of something I had often thought before: that there had been a last time—when they were little—that I had picked up the girls. This had often broken my heart, to realize that you never know the last time you pick up a child. Maybe you say “Oh, honey, you’re getting too big to be picked up” or something like that. But then you never pick them up again.

And living with this pandemic was like that. You did not know.

Elizabeth Strout: Lucy by the Sea

Viime vuosien tapahtumat ja erityisesti koronapandemia on alkanut nousta esiin fiktiossa. Onnistuneimpia kuvauksia pandemia-ajasta tavallisen ihmisen näkökulmasta olen kohdannut Louise Erdrichin romaanissa The Sentence, Ann Patchettin esseekokoelmassa These Precious Days ja Hilma Wolitzerin novellikokoelmassa Today a Woman Went Mad in the Supermarket. Nyt aiheeseen tarttuu Elizabeth Strout, joka vie rakastetun romaanihenkilönsä Lucy Bartonin koronapandemiaa karkuun Mainen rannikolle uudessa romaanissaan Lucy by the Sea. Romaani on jatkoa Stroutin edelliselle romaanille Oh William!, jossa Lucy lähentyi ex-miehensä Williamin kanssa. Nyt lähentyminen väistämättä etenee, kun William ehdottaa Lucylle väliaikaista muuttoa pois New Yorkin koronakaaoksesta. Hän on vuokrannut talon pikkukylästä meren rannalta, jonne he yhdessä vetäytyvät.

Lucyn silmin Strout kuvaa covidpandemian alkuvaiheen uutta outoa todellisuutta, joka näyttäytyi suhteellisen samanlaisena ympäri maailman: sosiaalinen eristäytyminen, turvavälit, kasvomaskien käyttö, elintarvikkeiden hamstraus, etäkokoukset, rokotekeskustelu, järkytys vakavasti sairastuneista ja menehtyneistä. On jännittävä tunne jakaa nämä kokemukset tutun romaanihenkilön kanssa. Lucysta on tullut vanhetessaan viisaampi, mutta jollain tapaa myös haavoittuvaisempi. Ensimmäistä kertaa meren rannalla asuva Lucy ei pääse eroon rankan lapsuutensa maissipeltomaisemista, mennyt palaa kummittelemaan, kun on yhtäkkiä aikaa vain muistella. Sisaruksetkin ottavat yhteyttä pitkästä aikaa ja Lucy huolestuu heidän asenteistaan pandemiaa kohtaan. Eniten huolta aiheuttaa omat aikuiset tyttäret sydänsuruineen. Tuntuu raastavalta, kun ei voi olla lähellä ja tukena. Toisaalta pakotettu pysähtyminen luo tilan uudenlaisille ajatuksille, ideoille ja yhteyksille. Lucy saa nauttia uudesta ystävyydestä ja löytää samalla lohdun vanhasta rakkaudesta.

Pandemiasta ei Yhdysvalloissa voi oikein puhua puhumatta samalla muusta yhteiskunnallisesta liikehdinnästä. Niinpä myös Strout nostaa esiin George Floydin kuoleman sytyttämät #blacklivesmatter-protestit ja poliittisen kahtiajaon kärjistymisen presidentinvaaleissa. Strout käsittelee aina henkilöitään hyvin empaattisella ja humaanilla tavalla ja tässäkin romaanissa toivo nousee kohtaamisista, joissa pyritään lisäämään ymmärrystä ihmisten välillä. Lucy tutustuu vapaaehtoistyön kautta Charleneen, joka on Trumpin kannattaja ja rokotusvastainen. Vaikka onkin monesta asiasta eri mieltä, Lucy pystyy oman köyhän lapsuutensa valossa myös ymmärtämään mistä ihmisten tyytymättömyys kumpuaa.

Lucy ja William kohtaavat myös ennakkoluuloja, koska tulevat New Yorkista. Lucy saa kaupan parkkipaikalla osakseen vihaista huutelua, kun auton rekisterikilpi paljastaa kotiseudun: heidän pelätään tuoneen viruksen mukanaan suurkaupungista. Olen itse kokenut Yhdysvalloissa yhden pelottavimmista kohtaamisista juuri auton rekisterilaatan vuoksi. Olimme mieheni kanssa tankkaamassa vuokra-autoa pienellä bensa-asemalla Grand Canyonin lähellä Nevadassa. Mieheni oli sisällä maksamassa ja minä istuin sisällä autossa, kun eräs todella hurjistuneen näköinen mies tuli ikkunani taakse huutamaan täyttä kurkkua, että painukaa kotiinne helvetin kalifornialaiset, ja alkoi hakata auton konepeltiä. Ei auttanut yrittää lasin läpi selittää, että ihan Suomesta ollaan, vaikka autossa sattuu olemaan Kalifornian laatat. Onneksi mieheni oli neuvonut lukitsemaan auton ovet sisältäpäin, mutta pelkäsin mitä tapahtuu, kun hän itse palaa autolle. Ilmeisesti rähisijä sen verran pelästyi vaaleaa viikinkiä, että uhkailu jäi huutelun tasolle ja hän häipyi paikalta. Hieman epäselväksi jäi, mikä kalifornialaisissa ottaa Nevadassa asuvia niin nuppiin, että pitää tuntemattomalle naiselle rähjätä. Tavoitin Stroutin kuvauksesta elävästi tuon saman säikähdyksen ja hämmennyksen.

Samaistuttavia hetkiä ja oivalluksia kirjassa riittää muutenkin. Parasta on Stroutin vaivaton kerronta, joka jaksaa ihastuttaa yhä edelleen näennäisen yksinkertaisuuden kaapuun puetulla monikerroksellisuudellaan. Epäröin ensin kuunnella Stroutia äänikirjana, mutta en millään malttanut odottaa kirjan saapumista kirjakauppoihin Suomessa. Valinta olikin itse asiassa loistava, sillä Kimberly Farr lukee kirjan hyvin ja Stroutin sujuvan jutustelevaa minämuotoista kerrontaa on ilo kuunnella. Aivan kuin Lucy avautuisi hyvälle ystävälle ja lukija saa kunnian olla tuo kuunteleva korva, jolle hän avaa sisimpäänsä. Äänikirjana tuo intiimiys vain korostuu ja melkein teki mieli ääneen vastata Lucyn pohdintoihin ja kertomuksiin: Niin samaa mieltä. / Eikö olekin. / Meillä sama. / Voi Lucy, voi William! / Minäkin tunnen Oliven!

Toinen Strout-fani varmasti tunnistaa sen riemun, kun Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen maailmat hetkeksi hipaisevat toisiaan. Kukapa olisi uskonut, että Lucy Barton päätyy Oliven kotiseuduille Maineen! Myös muita Stroutin kirjojen rakastettuja henkilöitä esiintyy kirjassa, suurimmassa roolissa Bob Burgess, jonka oma tarina kerrotaan romaanissa The Burgess Boys. Tuo kirja on minulla vielä lukematta ja pahoin pelkään, että tässä kirjassa Bob teki Lucylle paljastuksen, joka vei yllätysmomentin nyt tuosta vanhemmasta romaanista. Aion sen kuitenkin lukea jossain välissä. Kaikki Stroutin romaanit voi lukea itsenäisinä teoksina ja missä järjestyksessä tahansa, mutta suosittelen kyllä lukemaan neljä Lucy Barton -romaania julkaisujärjestyksessä. Silloin saa parhaiten irti henkilöiden kehityskaarista. Englanniksi nämä tunnetaan Amgash-romaaneina Lucyn syntymäpaikan mukaan. Niistä kolme on jo suomennettu ja tämä neljäskin varmasti pian.

Elizabeth Strout: 
Lucy by the Sea
Penguin Audio 2022
Äänikirjan lukija: Kimberly Farr

* Äänikirja löytyy Audiblesta

Kokeile Audiblea 30 päivää maksutta – saat yhden lahjakirjan

Tämä äänikirja löytyy vain Audiblesta, mutta ei hätää. Audible tarjoaa 30 päivän kokeilujakson, joka sisältää yhden vapaavalintaisen äänikirjan. Jos et halua kuunnella juuri tätä kirjaa, voit valita mieleisen laajasta yli 200 000 äänikirjan valikoimasta. Lisäksi saat kuukaudeksi rajattoman oikeuden Plus-katalogiin, joka sisältää tuhansia Audible Original -sisältöjä, podcasteja ja valikoituja äänikirjoja. Kokeilujakson jälkeen saat yhden kirjan joka kuukausi ja pääsyn Plus-katalogiin vain 7,99 punnalla (n. 9,30 €) kuukaudessa. Voit peruuttaa tilauksen helposti milloin tahansa ja saat pitää valitsemasi lahjakirjan, vaikka lopettaisit tilauksen.
* Lunasta Audiblen kokeilujakso

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

äänikirja Elizabeth Strout englanninkielinen Lucy Barton Lucy by the Sea pandemia Yhdysvallat


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Minulle Strout on jäänyt vähän arvoitukseksi. Olive Kitteridge ei voittanut minua puolelleen, mutta Olive, taas oli tosi hyvä. Sen sijaan Nimeni on Lucy Barton jäi ohuudestaan huolimatta kesken. En tiedä, mitä ajatella. 😀

    1. Kiinnostavaa ja yllättävää! Mutta toisaalta ei yhtään yllättävää, sillä ei varmasti ole olemassa yhtään kirjaa tai kirjailijaa, joka puhuttelisi kaikkia. Minä aikoinaan aloitin Lucy Bartonista, mutta Olive oli se, joka vei sydämen. Pidän kyllä kaikista Stroutin kirjoista. Ne osuvat minussa johonkin, mutta se ei tarkoita, että ne osuisivat kaikkiin. Jotkut kirjailijat jäävät itselle arvoituksiksi ja joskus on vaikea päästä sisälle siihen, miksi monien ylistämä ei itselle kolahda.

keyboard_arrow_up