Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Hän katseli ympärillä levittäytyvää rantaa. Hän etsi paikkaa, jossa lepuuttaa silmiään, mutta rantaniitty oli yhtä mutavelliä. Rinteet, joita Iŋgá oli pitänyt itsestäänselvyyksinä, olivat kadonneet näkyvistä. Miten ne hävisivät niin äkkiä? Järven oli täytynyt näyttää voimansa syystalvella sen jälkeen, kun he olivat aloittaneet matkansa itään. Jäljellä oli enää pelkkää multaa. Savea. Veden alla metsä mädäntyi. Puolikuolleet oksat riippuivat värittöminä. Vielä viime kesänä vedessä vihertäneet puut olivat luopuneet taistelusta. Iŋgá oli kuvitellut, että kukat jaksaisivat palata vielä ainakin muutamana kesänä, mutta muta oli haudannut ne. Mitä järvi oli vienyt ensimmäisenä? Varmaan ohuet ja varovaiset niittyleinikit. Puna-ailakit. Puron rannassa kasvavat väinönputket olivat luultavasti haranneet vastaan. Ne olivat itsepäisiä.
”Järvi vain jatkaa tuhoamista. Hui dat reassi”, Ánne-täti sanoi.
”Reassi?”
Iŋgá ei ollut kuullut sanaa koskaan aiemmin. Hän nosteli jalkojaan ja läpsytteli niitä saveen.
”Se tarkoittaa tällaista rantaa”, Ánne-täti sanoi.
”Luulin, että osaan jo kaikki sanat.”
Ánne-täti katsoi häntä yhtäkkiä kirkkain silmin.
”Kaikkia sanoja ei voi oppia mitenkään. Kieli on yhteydessä maahan, etkä ole aiemmin nähnyt tällaisia rantoja. Yleensä näitä on siellä, missä on merta”, Ánne-täti sanoi tähyillen lahdelle.

– Elin Anna Labba: Älä mene mereen

Elin Anna Labban esikoisromaani Älä mene mereen kertoo Pohjois-Ruotsin saamelaisyhteisöistä, joiden kotiseudut jäävät vesivoimarakentamisen alle 1940–1970-luvuilla. Aihe on historiallisesti merkittävä, mutta romaanin voima syntyy ennen kaikkea ihmisistä, joiden elämä muuttuu peruuttamattomasti. Romaanin keskiössä on Rávdná, saamelaisnainen, joka kasvattaa tytärtään Ingáa ja yrittää pitää kiinni kotiseudustaan aikana, jolloin järvet padotaan ja kokonaiset kylät katoavat veden alle. Hänen rinnallaan kulkee sisar Ánne, jonka elämää varjostavat omat menetyksensä. Kolmen naisen kautta Labba kuvaa, miten sama historiallinen vääryys heijastuu eri tavoin saman perheen sukupolviin.

Pidin erityisesti siitä, miten vahvasti naiset ovat romaanin toimijoina. Ingán isä on kuollut ja Rávdnán satunnainen uusi kumppani Elle Ánte viihtyy paremmin pullon kuin työn parissa. Naiset kalastavat, rakentavat, kasvattavat lapsia ja pitävät yhteisöä koossa. He eivät jää historian sivustakatsojiksi vaan kantavat sen raskaimmat seuraukset.

Rávdná on romaanin ärhäkkä voima. Hän haluaisi rakentaa kunnollisen talon, mutta viranomaiset pitävät kiinni käsityksestään, jonka mukaan saamelaisten kuuluu elää paimentolaisina ilman pysyviä koteja, ikkunoita tai sähköä. Rávdná ei suostu muiden määriteltäväksi, vaan rakentaa talonsa vastoin sääntöjä ja nousee puolustamaan yhteisönsä oikeuksia. Hänen periksiantamattomuutensa tekee hänestä romaanin unohtumattomimman henkilöhahmon.

Ánne on sisaruksista hiljaisempi ja hauraampi. Hänen ympärillään leijuu jatkuvasti sanomaton suru, joka tuntuu läsnä myös silloin, kun siitä ei puhuta. Siinä missä Rávdná suuntaa voimansa vastarintaan, Ánne kantaa mukanaan menneisyyden painoa tavalla, joka tekee hänestä yhden romaanin koskettavimmista henkilöistä.

Ingá puolestaan edustaa seuraavaa sukupolvea. Hän kasvaa maailmassa, jossa oma kieli, kulttuuri ja kotiseutu ovat jatkuvasti ulkopuolisten päätösten kohteena. Toisin kuin äitinsä, hän ei kuitenkaan jaksa taistella itseään suurempia voimia vastaan, vaan mukautuu vallitsevaan tilanteeseen ja ottaa vastaan töitä Yhtiössä, joka hukuttaa heidän kotinsa.

Erityisen koskettavalta tuntui Rávdnán elämänkaari. Nainen, joka käyttää koko elämänsä yhteisönsä puolustamiseen ja menneisyyden muistamiseen, alkaa vähitellen kadota muistisairauden sumuun. Samalla tavalla katoavat myös kylät, rannat ja muistot veden alle. Rinnastus on hienovarainen, mutta sitäkin voimakkaampi.

Rávdnán, Ánnen ja Ingán rinnalle nousee vielä yksi päähenkilö: alati kasvava järvi. Labba antaa sille omia, lähes runollisia minämuotoisia puheenvuoroja, joissa se tarkkailee ihmisiä ja ympärillään tapahtuvia muutoksia. Järvi ei ole vain tapahtumapaikka, vaan vähitellen mereksi muuttuva voima, joka nielee alleen kodit, kylät ja muistot. Sen äänessä on samaa surua ja voimattomuutta kuin ihmisissäkin, joiden elämän se muuttaa lopullisesti.

Romaanin kerronta on upeaa. Outi Mennan suomennos ansaitsee erityismaininnan, sillä tekstissä on vahva rytmi ja omaleimainen ääni. Mukana on runsaasti saamenkielisiä sanoja ja ilmauksia. Osa niiden merkityksistä avautuu helposti asiayhteydestä, osa jää tarkoituksellisesti hieman verhon taakse. Itse pidän tällaisesta valtavasti. Kaikkea ei tarvitse selittää lukijalle puhki. Vieraan kielen läsnäolo muistuttaa siitä, että astumme maailmaan, joka ei ole meidän omamme. Vaikka kaikkia sanoja ei ymmärtäisi, niiden tunnelma ja merkitys välittyvät silti. Teos on julkaistu myös kokonaan pohjoissaameksi, mutta suomennos on tehty ruotsinkielisestä alkuperäisteoksesta.

Älä mene mereen kertoo historiallisesta vääryydestä, josta puhutaan edelleen liian vähän. Samalla se on romaani muistista, vastarinnasta ja siitä, mitä tapahtuu, kun ihmisiltä riistetään pala palalta heidän suhteensa paikkaan, johon he kuuluvat. Labba näyttää, ettei veden alle jää pelkästään kyliä ja maisemia, vaan myös kokonaisia elämäntapoja, kieliä ja muistoja.

Elin Anna Labba:
Älä mene mereen
Far inte till havet (2024),
suom. Outi Menna
Tammi 2026

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kirjareppu

Sinua voisi myös kiinnostaa

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Ingeborg Arvola: Villien tuulten ranta

Inga Magga: Puolikas

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

Petra Rautiainen: Meren muisti

Ann-Helén Laestadius: Varkaus

Niillas Holmberg: Halla Helle

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Seuraa Kirjaluotsia

Älä mene mereen Elin Anna Labba Keltainen kirjasto pohjoissaame saamelaiset Saamenmaa vesivoima