menu Menu
Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
Ferrante Elena, Italia, Käännöskirjallisuus, WSOY 07/09/2017 4 kommenttia
Sissi Katz: Coco Kafkan ihmeellinen elämä Edellinen Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö Seuraava

Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä. Lapset riitelivät tapansa mukaan toisessa huoneessa ja koira murisi unissaan lämpöpatterin vieressä. Hän sanoi minulle olevansa hämmentynyt, tavattoman väsynyt, tyytymätön, myönsi olevansa ehkä raukkamainenkin. Hän puhui pitkään, puhui viidestätoista avioliittovuodestamme, lapsista, myönsi ettei ollut millään lailla tyytymätön minuun tai lapsiin. Hän käyttäytyi hillitysti kuten aina, vain oikea käsi piirsi liioiteltua kaarta hänen selittäessään lapsellisesti hymyillen, että hän kuuli nyt hiljaisten äänten kuin kuiskaillen kutsuvan häntä muualle. Siitä mitä oli tapahtumassa hän otti syyn harteilleen, ja sitten hän sulki kotioven hiljaa takanaan ja jätti minut kivipatsaana seisomaan tiskialtaan ääreen.

Ferrante-huuma on vallannut Suomenkin ja Napoli-sarjan seuraavia suomennoksia odottaessa WSOY julkaisi uuden laitoksen Ferranten romaanista Hylkäämisen päivät vuodelta 2002. Olen lukenut Ferrantelta vain Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa, mutta niihin täysin hullaantuneena odotin tietysti suuria myös tältä varhaisemmalta teokselta. Ehtaa Ferrantea sivuilta löytyikin, mutta Napoli-sarjaa hyytävämmissä sävyissä. Hylkäämisen päivät on epämukavia tunteita herättävä kertomus naisesta, joka aviomiehen yhtäkkisen lähdön seurauksena alkaa vähitellen menettää elämänhallintansa ja mielenterveytensä.

Napolin sijasta Hylkäämisen päivät sijoittuu Torinoon, huomattavasti pohjoisempaan kaupunkiin Luoteis-Italiassa. En ole käynyt kummassakaan, mutta ainakin Ferranten kuvaamana saa käsityksen, että ihmisten mentaliteetti on kovin erilainen näissä kahdessa kaupungissa. Siinä missä Napolissa otetaan leimahtaen ja räiskyvästi yhteen, Torinossa ollaan hillitympiä, kyräilevämpiä ja juonittelevampia. Se kuva syntyy voimakkaasti jo kirjan ensimmäisistä lauseista (yllä), joissa tarinan päähenkilö Olga kertoo elämänsä muuttaneesta tavallisesta arkipäivästä. Itse asiassa Olga on entinen napolilainen ja kertoo aina inhonneensa lapsuuden perheensä tapaa ilmaista tunteita näkyvästi ja kuuluvasti. Hän on tarkoituksella opetellut käyttämään rauhallista äänenpainoa, ettei paljastaisi heikkouksiaan.

Aviomies Marion täysin puskan takaa tullut lähtöilmoitus ei siis saa aikaan myrskyisää vastareaktiota Olgalta – lasinsirujen ja murtuneiden nenien aika on vasta myöhemmin – vaan analysoituaan tilannetta Olga on varma, että mies tulee vielä järkiinsä. Kun niin ei tapahdu, Olgan oma järki alkaa pala palalta murtua ja napolilainen mentaliteetti kuohua yli. Jätetyn naisen syöksykierre on tuskallisen todentuntuista seurattavaa. Epäuskosta ja katkeruudesta onkin enää lyhyt matka raivoon ja epätoivoon, itsetuhoonkin. Olgan ote arkisista asioista lipsuu vähitellen kohti sekasortoa ja hillitty ja hallittu elämä on yhtäkkiä täynnä kaikkea rujoa, rajua, rikkinäistä ja rietasta. Tilanne saa myös tragikoomisia piirteitä, kun kaaoksen voimat tuntuvat antavan Olgalle oikein täyslaidallisen: poika Gianni on rajussa oksennustaudissa, saksanpaimenkoira Otto tekee kuolemaa ja kodin uudet lukotkin jumiutuvat sisältäpäin. Olga on vankina sekä kotonaan että etenkin oman päänsä sisällä. Peilistä tuijottavat kasvot ovat vääristyneet, kuuluvatko ne todella hänelle vai sittenkin sille napolilaiselle hylätylle naisparalle, joka hukuttautui Olgan ollessa lapsi? Ferrante kuljettaa lukijan salakavalasti Olgan mukana hulluuteen.

Hylkäämisen päivät on todella kouriintuntuva kuvaus elämänhallinnan menettämisestä. Se muistuttaa miten helppoa tavallisen tasapainoisen ihmisen on kriisitilanteessa nyrjähtää raiteiltaan. Toisaalta se antaa lohtua siitä, että pohjaltakin voi nousta ja aurinko voi vielä paistaa risukasaankin. Ferranten kerronta on hypnotisoivaa, lukemista ei voi lopettaa vaikka välillä ahdistaa. Erityisesti ahdisti lasten hätä, kun tuttu ja turvallinen äiti muuttuu vieraaksi ja pelottavaksi. Varsinkin tyttären Ilarian harteille kaatuu mahdoton taakka, kun veli on sairas, rakas lemmikki tekee kuolemaa ja äiti pitäisi saada pysymään tolkuissaan – vaikka sitten paperiveitsellä tökkäämällä, jos äidin ajatus alkaa liikaa harhailla. Kovin miellyttäväksi tätä lukukokemusta ei voi kuvata, mutta Hylkäämisen päivät on juuri sellaista ravistelevaa ja rikastavaa kirjallisuutta, jolle on aika ajoin hyvä altistua.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
I giorni dell’abbandono (2002)
suom. Taru Nyström

WSOY 2017
2. laitos
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Donna mobilen kirjat
Kirjapolkuni
Leena Lumi
Lumiomena
Mari A:n kirjablogi
Oksan hyllyltä
Rakkaudesta kirjoihin
Ullan luetut kirjat
Yökyöpeli hapankorppu lukee

elämänhallinta Elena Ferrante Hylkäämisen päivät ihmissuhteet WSOY


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Itsehillinnän menettäminen napolilaisittain ja sen välttäminen taitaa olla Elena Ferranten naisille oleellista. Luin just hänen esikoisteoksensa Amalian rakkaus ja siellä taisi vilahtaa sen tapainen lause kuin ‘inhoan sitä kun alan kiihtyä’.

    1. Hyvin sanottu Leena, taitaa tosiaan olla Ferrantella toistuva teema. Pitäisikin lukea vielä tuo Amalian rakkaus. Sormet syyhyää jo Napoli-sarjan jatkoon. Välillä meinaan sortua englanninkielisiin, mutta yritän pitää pintani suomennokseen saakka 🙂

  2. Totta, tämä on epämukavaa luettavaa ja ehkä siksikin niin hieno romaani. Ferrante pääsee upeasti Olgan pään sisälle. Lukiessa kylmää ja silti on Olgan puolella.

    1. Niin upeasti tosiaan, että herää kysymys onko jotain omakohtaisesti koettua. Koska kyseessä Ferrante, ei voi tietää. Upea romaani, epämukavuudestaan huolimatta/ansiosta. Amalian rakkaus täytyy myös lukea jossain välissä. Oletko lukenut sen?

keyboard_arrow_up