Aquella noche soñé que regresaba al Cementerio de los Libros Olvidados. Volvía a tener diez años y despertaba en mi antiguo dormitorio para sentir que la memoria del rostro de mi madre me había abandonado. Y del modo en que se saben las cosas en los sueños, sabía que la culpa era mía y solo mía porque no merecía recordarlo y porque no había sido capaz de hacerle justicia.

On joitakin kirjoja, jotka löytävät pysyvästi tiensä mieleen ja sydämeen. Minulle yksi rakkaimmista lukukokemuksista on ollut Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo. Barcelona on yksi lempikaupungeistani ja olin kirjan julkaisun aikoihin käynyt siellä useasti Madridissa asuessani. Kun kirja julkaistiin suomeksi vuonna 2004, se lievitti sopivasti kaipuutani tuohon uskomattoman hienoon kaupunkiin. Zafónin goottilainen ja salaperäinen rinnakkais-Barcelona ja sen varjoisia katuja kulkevat toinen toistaan persoonallisemmat hahmot veivät sydämeni, etunenässä tietenkin Sempere ja poika -kirjakaupan väki ja iki-ihana Fermín Romero de Torres.

Viime vuoden lopulla julkaistu El laberinto de los espíritus (Henkien labyrintti) on tämän Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjan neljäs ja viimeinen osa. Koska sarjan kolmen muun osan lukemisesta oli jo niin kauan, en halunnut sukeltaa yli 900-sivuisen espanjankielisen järkäleen syövereihin ennen kuin olin palauttanut ne mieleeni. Niinpä otin joululomalla urakakseni lukea nuo kolme rakasta kirjaa putkeen. Olipa ihanaa palata tuohon maagiseen maailmaan. Aikoinaan luin Enkelipelin espanjaksi, tällä kertaa luin kaikki kolme suomeksi, koska ajattelin, että tässä tuoreessa tiiliskivessä olisi riittävästi kielellistä haastetta.

Kirjailija kertoo alkusanoissaan, että nämä neljä teosta muodostavat tarinoiden labyrintin, jossa erilaiset polut risteävät ja johon lukija voi astua sisään mistä tahansa kohtaa. Kirjat ovat yhteydessä toisiinsa samojen henkilöiden ja teemojen kautta, mutta jokainen sisältää itsenäisen tarinan, joten ne voi lukea erikseen tai missä tahansa järjestyksessä. Harkitsin lukevani ne nyt kronologisessa järjestyksessä (2, 3, 1, 4), mutta päädyin kuitenkin julkaisemisjärjestykseen. Yhteisistä henkilöistä ja tarinankuluista huolimatta, jokainen sarjan osa on täysin omanlaisensa tyyliltään ja tunnelmaltaan. Tuulen varjo hehkuu maagista realismia, Enkelipeli kauhuromantiikkaa ja on synkin tunnelmaltaan, Taivasten vanki on kiehtova historiallinen romaani ja yllättäen tämä viimeinen, El laberinto de los espíritus, on ytimeltään klassinen dekkaritarina.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1950-luvun loppuun. Francon juhlittu kulttuuriministeri, Montjuicin pahamaineisen vankilan entinen johtaja Mauricio Valls, on kadonnut. Hänen epäiltyä kidnappaustaan ryhtyy selvittämään salaisen poliisin agentti Alicia Gris. Alicia on mystinen ja synkkä persoona, jonka ympärillä väreilee vampyyrimaisen viekoitteleva ja vaarallinen hehku. Alicia tuntuu elävän pelkällä valkoviinillä ja kipulääkkeillä, joita hän napsii lieventääkseen lapsena saamansa vamman aiheuttamaa sietämätöntä kipua. Vamma on peräisin sisällissodan ajalta, kun Mussolini pommitti Barcelonaa maan tasalle. Silloin hänen pelastavana enkelinään toimi hetken aikaa kukas muukaan kuin Fermín Romero de Torres, joka kuitenkin kadotti tytön ja on luullut tämän kuolleen. Tällä hetkellä Alicia on kuitenkin kiitollisuudenvelassa salaperäiselle pomolleen Leandrolle, joka on pelastanut Alician rankalta katuelämältä ja kouluttanut hänet huippuagentiksi. Alicia on Leandron tiukassa talutusnuorassa, mutta tämän keikan jälkeen Leandro on luvannut Alicialle vapauden. Alicia saa parikseen kokeneen kapteeni Vargasin ja yhdessä he ryhtyvät purkamaan yhä mutkikkaammaksi ja vaarallisemmaksi käyvää vyyhteä Mauricio Vallsin ympäriltä. Tutkimukset alkavat Madridista, mutta johtavat pian Alician entiseen kotikaupunkiin Barcelonaan, jonka sumuiset kadut nielaisevat parivaljakon hengästyttävään labyrinttiinsa.

Zafónin varjo-Barcelonassa sataa ikuisesti räntää, hyinen tuuli jäädyttää tunteetkin ja goottilaisten rakennusten varjoissa lymyilee lukuisia langenneita sieluja. Monet pahat teot varjostavat ministeri Mauricio Vallsin menneisyyttä, joten kidnappauksen takana voi olla kuka tahansa kostoa hautova varjo menneisyydestä. Vallsin menneisyyteen liittyy myös sellaisia arkaluonteisia seikkoja, jotka saavat monet tahot toivomaan, ettei miestä enää löydettäisikään. Alicia ja kapteeni Vargas huomaavat pian olevansa itsekin pelinappuloita pelissä, jota tuntuu olevan mahdoton pysäyttää.

Zafón on taas nerokkaasti onnistunut nivomaan rinnakkaistodellisuuteensa todellisia historian tapahtumia. Tässä kirjassa yhtenä juonen päävirtana kulkee Francon diktatuurin aikana varastetut lapset. Espanjassa selvitetään edelleen lapsikauppaa, joka alkoi sisällisodan aikana ja jatkui jopa 1980-luvun loppuun saakka. Francoa vastustaneilta vanhemmilta vietiin lapsia, ja myytiin lapsettomille pariskunnille, joiden talous ja poliittinen vakaumus olivat kunnossa. Lapsi varastettiin usein jo synnytyslaitoksella ja väitettiin kuolleen. Tähän tuottoisaan bisnekseen on osallistunut lukuisia lääkäreitä ja sairaanhoitajia sekä katolisia pappeja ja nunnia. Varastettuja lapsia väitetään olevan yli 300 000 ja vain murto-osa tapauksista on saatu selvitettyä. Huomasin, että Ajankohtainen kakkonen on esittänyt tästä pöyristyttävästa historian mustasta pisteestä dokumentin joitakin vuosia sitten, mutta sitä ei ollut enää nähtävillä.

Valopilkkuna kaiken synkkyyden keskellä toimii taas Sempere ja poika -kirjakauppa ja sen lämpöä hehkuvan ytimen muodostavat rakkaat tutut hahmot: vanha herra Sempere, Daniel Sempere ja hänen vaimonsa Bea ja poikansa Julián sekä tietysti Fermín ja hänen rakas Bernardansa. Fermín on kyllä yksi lemppareistani kirjallisten hahmojen joukossa. Tällä monien salaisuuksien miehellä on sanansa sanottavana kaikesta, ja hän sanoo sen mielellään, tosin niin runollisin sanankääntein että heikkolahjaisempaa heikottaa (kuten myös espanjaksi harvoin lukevaa). Ystävilleen aina uskollisella Fermínillä on pahimmissakin paikoissa aina aikaa hyvälle viinille ja tapaksille ja vakava addiktio Sugus-pastilleihin.

Kirjan labyrinteissa seikkailevat myös aiemmista osista tutut mystiset kirjailijat Julián Caraix ja David Martín sekä uusi tuttavuus Victor Mataix. Viimeinen kirja valottaa lisää myös Isabellan, Danielin äidin, kohtaloa. Monet muutkin salaisuudet paljastuvat, mutta ihan kaikki palaset eivät edelleenkään loksahda täysin kohdalleen. Vaikka Zafónin maailmassa viipyy mielellään pidempäänkin, kieltämättä kirjaa olisi voinut hieman tiivistää. Pää meinasi välillä seota kaikkia juonenpäitä yhteen punoessa. Lopuksi Zafón vielä leikittelee sillä, kuka Semperen suvun tarinan on oikeastaan kirjoittanut. Oliko se Julián Sempere vai sittenkin Julián Caraix? Ainakin Zafón käyttää ovelasti Julián Semperen hahmoa selittelemään oman kirjasarjansa ideaa.

Valitettavasti minulla ei ole tietoa milloin kirja ilmestyy suomeksi, mutta uskoisin että kääntäjällä vierähtää kyllä hetki tämän järkäleen kanssa. Zafónin faneille voin vakuuttaa, että päätösosa on odottamisen arvoinen. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Zafón keksii seuraavaksi, kun 15 vuoden urakka tämän sarjan parissa on nyt komeasti päättynyt.

Näppärästi keksin laittaa tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen minulle ehkä haastavimpaan kohtaan 12 – Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, sillä tässä kirjassa kerrotaan niistä ikävimmistä poliittisen aseman väärinkäytöksistä.

Carlos Ruiz Zafón: El laberinto de los espíritus
Planeta 2016
Omasta hyllystä

Henkien labyrintissa on seikkailut myös Riitta Kirja vieköön -blogista.

Barcelona Carlos Ruiz Zafón El laberinto de los espíritus espanjankielinen Unohdettujen kirjojen hautausmaa