menu Menu
Eero Huovinen: Äitiä ikävä
Elämäkerta, Huovinen Eero, Suomi, WSOY 17/02/2020 0 kommenttia
Rosa Montero: La ridícula idea de no volver a verte Edellinen Vigdis Hjorth: Perintötekijät Seuraava

Huhtikuun lopulla äiti joutuu sairaalaan. Auroran sairaalan osastolta hän kirjoittaa pojille jo muutaman päivän kuluttua: “Rakkaat äidin omunaiset! Mitäs teille oikein kuuluu? Onko ollut ‘vänkää vai dorkaa’? Onko tikit Eeron ranteesta poistettu? Tekikö kipeätä? Pantiinko haavan päälle vielä side?”
Sairaanakin Stadin friidu tietää, miten kundeja lähestytään. Slangi pitää osata ja sitä pitää käyttää. “Vänkää vai dorkaa?” Tämä kieli ei ole ristiriidassa uskon kielen ja Taivaan Isän haltuun jäämisen kanssa. Stadilaisen tapoihin ei myöskään kuulu kysyä “mitä”, vaan “mitäs”.
Lähimmäiskeskeisen sielunhoidon asenne toistuu äidin tavassa asettua poikien asemaan ja kysyä, “onko…, tekikö…, pantiinko…”. Vaikka äiti itse sairastaa, hän jaksaa olla kiinnostunut pikkupoikiensa pikkusairauksista.

Eero Huovinen: Äitiä ikävä

Onhan se kiinnostava yhteensattuma, että Huovisen veljekset Eero ja Sakari ovat tahoillaan kirjoittaneet kirjaa vanhemmistaan, Eero äidistä ja Sakari isästä. Ja että kirjat julkaistaan lähes samaan aikaan ja molemmissa on kannessa sama valokuva. Olisiko veljellistä kisailua kuitenkin ollut ilmassa, tuskin aivan toisiltaan tietämättä ovat edistäneet kirjaprojektejaan. Kiinnostavaa olisi lukea molemmat ja verrata veljesten muistoja vanhemmistaan, mutta ehkä minulle nyt toistaiseksi riittää tämä Helsingin emerituspiispa Eero Huovisen kaunis muistelmateos Äitiä ikävä. Sen koskettavuus kumpuaa 75-vuotiaan miehen kaipuusta kauan poissa ollutta äitiä kohtaan.

Eero Huovinen oli vasta yhdeksänvuotias, kun äiti Aili kuoli sairauden uuvuttamana. Eero ja kaksi pienempää veljeä oli lähetetty sukulaisten hoiviin kesäksi, eikä heillä ollut tietoa äidin sairauden vakavuudesta. Vaikeneminen jatkui myös äidin kuoleman jälkeen. Pappisuraa tehnyt isä Lauri Huovinen ei vastannut surevien poikien kysymyksiin, vaan kääriytyi omaan suruunsa kuin tiukkaan koteloon. Toisaalta aika pian vaimonsa kuoleman jälkeen Lauri meni naimisiin itseään 15 vuotta nuoremman Eiran kanssa. Vasta isän kuoleman jälkeen, Eiran avustuksella, pojat saivat käsiinsä äidin kirjeenvaihdon. Niistä alkoi hahmottua todellinen äiti lapsen hatarien muistojen takaa.

Ennen äidin kuolemaa perheen elämä vaikuttaa onnelliselta. Huovinen kuvaa hurmaavasti veljesten nahinoita. Yllättäviä rämäpäitä olivat nämä hartaan uskovaisessa perheessä kasvaneet pojat. Muutama harmaa hius taisi tulla vanhemmille sekä mummolle, jonka pojat kerran sulkivat rappukäytävään ja menivät mummon kammariin ryöstöretkelle eli syömään sokeria. Tämä tapahtui jo kun äiti oli sairaalassa. Äiti ei siis saanut aina kivoja uutisia sairaalavuoteelle, mutta omissa kirjeissään hän aina kutsui poikiaan hellittelysanoilla — “omunaiset”, “tössykäiset” ja “bambinot” olivat aina äidin mielessä. Äiti oli hyvillään huligaaneistaan. Pojan omissa muistoissa äiti on läsnä iloisena ja huolehtivana, silittelemässä kuumeista lasta. Yhdessä muistossa Huovinen kuvaa äitiään upeana ilmestyksenä kävelypuvussa, maailmannaisena. Poika on liikuttavan ylpeä äidistään.

Vaikka isän toiminta tuntuu äkkiseltään kylmältä ja kovalta, Eero Huovinen onnistuu kirjoittamaan myös isästään lämpimästi ja ymmärtävästi. Olisiko piispan työ antanut erityisen anteeksiantavan ja armollisen tavan katsella maailmaa. Tässä kohtaa mietin taas Sakari Huovisen kirjaa, joka on nimeltään Isän kädestä. Nimensäkin perusteella sen voisi ajatella käsittelevän isää kriittisemmin. Jälleen herää ajatus myös sen kirjan lukemisesta, mutta tunnustan epäröiväni, sillä en jaksaisi enää käydä seikkaperäisemmin läpi Lauri Huovisen kiipeämistä kirkon hierarkian portailla.

Kirja koostuu lyhyistä katkelmista, jotka on nimetty kuvaavasti. Alun sisällysluetteloa lueskelemalla oli helppo palata kirjan tunnelmiin vielä jälkikäteen. Huovinen kirjoittaa kokemuksen tuomalla rentoudella ja persoonalliset sanavalinnat elävöittävät muistelua. Vierastin hieman sitä, että monessa kohtaa piti erikseen mainita, että silmät kostuvat tätä kirjoittaessa. Kyllä herkistyminen tunteikkaan aiheen äärellä olisi välittynyt ilman sen korostamistakin. Äidit ovat tärkeitä, ei siitä pääse mihinkään. Katsoin koostetta taannoisesta Oscar-gaalasta ja kiinnitin huomiota siihen, miten lähes jokainen kiitti palkintopuheessaan erityisesti äitiä, oli äiti sitten läsnä tai katselemassa lapsensa tähtihetkeä pilven reunalla. Sanotaan, että ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan. Sen valossa on ymmärrettävää, että tutustuminen postuumisti oman äidin vaiheisiin voi helpottaa kalvavaa ikävää. Kuten Huovinen lopussa toteaa, äidin kirjeisiin tutustuminen auttoi tavoittamaan äidin äänen ja näkemään hänet sielun silmin. Eivät kaikkein läheisimmätkään voi koko ajan katsoa toisiaan kasvoista kasvoihin. Ja silti he voivat rakastaa ja olla onnellisia.

Huovinen tosiaan sai äidin kirjeenvaihdon käsiinsä vasta isän kuoleman jälkeen, mutta millainen aarre nuo dokumentit ovatkaan. Väkisin nousee mieleen kysymys, mitä esimerkiksi minulta tai minua nuoremmilta jää jälkeen todisteeksi elämästämme: järjetön määrä tekstiviestejä, sähköposteja ja sosiaalisen median päivityksiä, jotka katoavat bittiavaruuteen? Itse en ole koskaan ollut innokas päiväkirjan kirjoittaja, se ei ole tuntunut itselleni luontevalta tavalta. Löysin kuitenkin jokin aika sitten yllättäen päiväkirjan, jota olen harvakseltaan kirjoittanut opiskellessani Espanjassa parikymmentä vuotta sitten. Sen vuoden aikana taisin kirjoittaa viimeiset perinteiset kirjeenikin. Kuviakin minusta on niukasti, koska en pidä kuvattavana olemisesta. Näin jälkiviisaasti ajateltuna se nyt vähän kirpaisee. Millaiset muistelmat oma poikani saa näillä niukoilla eväillä kasaan äidistään 😉

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49 – Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Eero Huovinen: Äitiä ikävä
WSOY 2020
Arvostelukappale

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Äitiä ikävä Eero Huovinen helmethaaste muistelmat WSOY


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up