menu Menu
Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Japani, Käännöskirjallisuus, Sammakko, Sukegawa Durian 07/12/2020 6 kommenttia
Tommy Orange: Ei enää mitään Edellinen Sarah Moss: Ghost Wall Seuraava

”No niin, aika lähteä.”
Tokue katseli ympäriinsä myymälässä ja silmäili lautasta, jolla oli epäonnistuneita kakkusia. Sitten hän viikkasi esiliinan ja asetti sen työtasolle, sujautti päässään pitämänsä huivin laukkuunsa ja nousi ylös.
”Terveisiä Wakana-chanille ja muille lapsille.”
”Kerron, jos hän tulee.”
Tokue avasi takaoven ja lähti.
Sentarō seurasi rinnalla. He astuivat kujalle, missä lehtiään pudottava kirsikkapuu levittäytyi himmeän katulampun valossa.
”Ensi kertaa tullessani puu oli kukassa, mutta nyt se on niin surullisen näköinen.”
”Tuulikin on käynyt kylmäksi.”
”Vieläköhän saan nähdä ensi kevään kirsikankukat?”
”Totta kai. Ja opettakaa minulle vielä lisää paputahnan valmistusta.”
Tokue ei vastannut, sanoi vain hymyillen vielä kerran:
”Paljon kiitoksia.”
”Ilo on minun puolellani. Kiitos teille.”
Sentarō oli lähdössä saattamaan Tokueta, mutta tämä pysäytti hänet käden eleellä.
”Tähän asti riittää.”
Sentarō katseli ääneti öistä katua pitkin loittonevaa Tokuen hahmoa. Ensi kertaa hän huomasi, miten pieneltä vanhus näyttikään. Tokue oli itse halunnut irtisanoutua, ja hän oli vain hyväksynyt pyynnön. Silti hänestä tuntui kuin olisi karkottanut oman äitinsä.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

Näin joskus trailerin Naomi Kawasen elokuvasta Kirsikkapuiden alla ja päätin että tuo elokuva on joskus nähtävä. En kuitenkaan ole vielä onnistunut sitä näkemään. Nyt Sammakko-kustantamo on julkaissut suomeksi elokuvan inspiraationa toimineen kirjan. Durian Sukegawan romaani Tokuen resepti on viehättävä kertomus kolmesta omalla tavallaan yksinäisestä ihmisestä, joiden elämät risteävät koskettavalla tavalla pienen dorayaki-myymälän paputahnan äärellä.

Doraharu on pieni ”Kirsikankukkakadulla” sijaitseva puoti, jossa Sentarō kauppaa perinteisiä dorayaki-leivonnaisia. Ne ovat pieniä pannukakun tapaisia kakkusia, joiden väliin laitetaan makeaa paputahnaa. Sentarō ei ole viitsinyt tehdä paputahnaa itse, vaan ostaa sen valmiina. Kauppa käy kohtalaisesti, mutta ei Sentarōlla tunnu muutenkaan olevan suuria odotuksia bisnekselleen. Kun puotiin ilmestyy vanha nainen kyselemään töitä, Sentarō yrittää ensin päästä eroon koppurakätisestä mummosta. Tokue-rouva kuitenkin sitkeästi tarjoaa apuaan. Hän on jo 30 vuotta valmistanut paputahnaa ja lupaa opettaa Sentarōlle sen salaisuudet. Pian Tokuesta tulee puodille ja Sentarōlle korvaamattoman arvokas. Hyväsydäminen Tokue ja elämän murjoma Sentarō jakavat samanlaisen salaisuuden, molemmat ovat olleet suljettuina yhteiskunnan ulkopuolelle. Sentarō on lusinut vankilassa ja Tokue asuu edelleen leprasiirtolassa, jonne hänet on aikoinaan eristetty nuorena sairastetun lepran vuoksi.

Olen aiemmin lukenut lepraan liittyen Victoria Hislopin romaanin Saari, jonka pohjalta tehty kreikkalainen tv-sarja teki myös suuren vaikutuksen. Suomessa leprapotilaita on aikoinaan suljettu esimerkiksi Seilin saarelle, mutta 1900-luvulla lepra on Suomessa ollut jo hyvin harvinainen. Japanissa tiukka eristämispolitiikka ja leprasiirtoloiden toiminta johti 2000-luvun alussa viralliseen syytteeseen, jossa valtio määrättiin maksamaan väärin kohdelluille potilaille korvauksia. Kuten Sukegawan kirjasta käy ilmi, se on tuskin vaikuttanut suuren yleisön suhtautumiseen lepraa sairastaneita kohtaan. Ennakkoluulot istuvat tiukassa ja lepraa eli Hansenin tautia sairastaneilla on usein kehossaan fyysisiä jälkiä ja epämuodostumia, jotka lietsovat pelkoa ja lisäävät stigmaa. Ehkä tällaiset kirjat hieman helpottavat lisäämällä ymmärrystä. Ainakaan tämän jälkeen ei kehtaa valittaa koronapandemian aiheuttamista poikkeusoloista.

Tokuen tarina on koskettava. On sydäntäsärkevää ajatella, että nuori tyttö on erotettu perheestään ja ystävistään ja tuomittu loppuelämäkseen asumaan muiden sairaiden keskellä eristettynä muusta maailmasta. Miten sellaisen tuomion saadessaan voi löytää voimia jatkaa elämistä? Tokue on kuitenkin löytänyt omat tapansa pysyä kiinni elämässä ja hänellä riittää annettavaa myös muille. Tokuen ja Sentarōn yllättävän ystävyyden lämmöstä pääsee osalliseksi myös yksinäinen teinityttö Wakana, joka etsii oman tiensä lisäksi kotia laulavalle kanarialinnulleen Marvylle. Sentarō ja Wakana uskaltavat astua Tokuen maailmaan ja saavat tutustua myös muihin leprasiirtolan asukkaisiin.

Olen lukenut lähiaikoina useamman tällaisen elämänfilosofisen romaanin. Toinen japanilainen, Toshikazu Kawaguchin Before the Coffee Gets Cold, hyödynsi aikamatkailua sanomansa välittämiseen. Matt Haigin Keskiyön kirjastossa taas matkustettiin rinnakkaiselämissä kadonnutta elämäniloa etsimässä. Tokuen resepti on näistä kolmesta vähäeleisin ja eniten kiinni reaalimaailmassa. Vaikka yleensä pidänkin maagisesta realismista ja aikamatkailu kiehtoo aina, Tokuen resepti puhutteli minua näistä kolmesta kirjasta eniten. Se ei alleviivaa sanomaansa, vaan välittää sen elegantisti putoilevien kirsikankukkien seassa ja paputahnan valmistuksen lomassa. Toisin sanoen Sukegawa luottaa lukijaan ja antaa pienten yksityiskohtien puhua puolestaan.

Kirjan takakannessa muuten kerrotaan, että Sukegawa on kirjailijuuden ohella muusikko, radiotyöntekijä ja klovni, ja lisäksi hänellä on maisterintutkinto filosofiasta ja kondiittorin pätevyys. Nämä kaikki supervoimat yhdistyvätkin upeasti tässä vähäeleisen kauniissa ja lempeän melankolisessa romaanissa! Fyysisenä esineenä tämä on myös niin kaunis kirsikankukkineen, että tässä on oiva lahjavinkki kenelle tahansa.

Durian Sukegawa:
Tokuen resepti
あん (2013),
suom. Raisa Porrasmaa
Sammakko 2020
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Lumiomena
Reader, why did I marry him?

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Durian Sukegawa eristäytyminen Japani Kirsikkapuiden alla lepra Sammakko Tokuen resepti ystävyys


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Tämä oli minulle ihan uusi tuttavuus. Japanilaista kirjallisuutta on tullut luettua hävettävän vähän.

    1. Tätä suosittelen kyllä lämpimästi, jos haluat tutustua japanilaiseen kirjallisuuteen paremmin. Tuossa ylempänä linkkejä myös muihin hyviin kirjoihin. Murata, Kawakami ja Ogawa ovat kaikki kiinnostavia ja ainahan on tietysti Murakami 🙂

  2. Tämä on hyvin seesteinen kirja, ehkä vähän liiankin minun makuuni. Olisin kaivannut enemmän säröä ja säpinää – luultavasti vika oli kuitenkin lukijan haluissa eikä kirjassa itsessään. Niitä leivoksia alkoi kyllä tehdä mieli!

    1. Tämä on tosiaan seesteinen kirja siihen nähden miten rankkoja asioita se käsittelee. Ymmärrän tuon särön ja säpinän kaipauksen. Minulla tämä sattui sopivaan hetkeen ja mielentilaan, mutta tämän jälkeen aloin kyllä janota jotain ihan muuta. Sitä muuta löytyi sitten Tommy Orangen romaanista Ei enää mitään, johon tartuin heti tämän jälkeen. Noista leivoksista en mene ihan takuuseen, paputahna pannarin välissä kuulostaa omaan makuuni liian eksoottiselta 😂

keyboard_arrow_up