Elämä koostuu tavallisista hetkistä. Äiti tiesi, että siihen saattoi luottaa, ja yhteiset vuotemme opettivat sen lopulta minullekin. Ei loikkia, ei putoamista. Hengitän menneisyyden pieniä vihmovia yksityiskohtia ja tiedän kuka olen. Se mitä en tiennyt ennen on nykyään selvempää, suodattunut ajan läpi, kokemus joka ei kuulu kenellekään muulle, ei etäisestikään, ei yhdellekään toiselle, ei koskaan. Katson kuinka hän poistaa teippiharjalla nukkaa takistaan. Määrittele takki, sanon itselleni. Määrittele aika, määrittele avaruus.

Kesällä luin ensimmäisen DeLilloni, Omegapisteen. Se sisälsi eksistentiaalista pohdintaa keskellä kuumaa aavikkoa. Nolla Kelviniä on uusin DeLillo-suomennos ja johdatteli jälleen kerran keskelle aavikkoa pohtimaan eksistentiaalisia ajatuksia. Tällä kertaa ei olla missään pikku mökinrähjässä vaan huippumodernissa ja äärimmäisin turvatoimin suojellussa fasiliteetissa, jossa uhmataan kuolemaa. Konvergenssiksi kutsutussa projektissa syväjäädytetään parantumattomasti sairaita odottamaan aikaa, jolloin nykyiset taudit voidaan parantaa helposti ja vaivattomasti ja kuolleet herättää taas eloon. Kuolema on siis vain välivaihe matkalla kohti ikuista elämää. Yksi Konvergenssin tukijoista on miljonääri Ross Lockhart, jonka vaimo Artis on vakavasti sairas. Kirjan minäkertoja, Rossin poika Jeff, matkustaa salaiseen aavikkolinnakkeeseen hyvästelemään äitipuolensa, jota ollaan siirtämässä kryoprosessiin. Skeptisesti koko projektiin suhtautuva Jeff joutuu kohtaamaan scifimäisissä puitteissa omat ajatuksensa elämästä ja kuolemasta.

Kirjasta saisi varmasti enemmän irti, jos tuntisi paremmin DeLillon aiempaa tuotantoa. Jo kuusitoista romaania kirjoittanut DeLillo on tunnettu ajattelua haastavasta ja visionäärisestä kerronnastaan. Jo näiden kahden lukemani teoksen välillä löytyi tiettyjä toistuvia teemoja ja näitä siltoja löytyisi varmasti lisää muihin hänen teoksiinsa. Omegapiste ja Nolla Kelviniä tuntuvat jo nimensäkin osalta sisarteoksilta. Molemmissa ollaan jonkin äärimmäisen käsitteen äärellä, rajan, jonka ylittäminen haastaa käsitystämme elämästä ja ihmisyydestä. Molemmissa kyse on peloista, kontrollin menettämisestä, yrityksistä kesyttää kaaos. DeLillo käyttää molemmissa teoksissa nykytaidetta alleviivaamaan ihmisen hämmennystä olemassaolon kysymysten edessä. Omegapisteessä seurattiin valkokankaalta 24 tunnin pituiseksi hidastettua Psyko-elokuvaa. Nolla Kelviniä taas vyöryttää valkokankaalle jatkuvan katastrofien ketjun. Tulvia, sotia, terrorismia, itsensä palamaan sytyttäviä miehiä tulvii verkkokalvoille Konvergenssin seinillä olevilta valkokankailta ja joskus jopa astuu niistä ulos. Koko Konvergenssi on kuin suuri taideteos: loputtomat sokkeloiset käytävät, eriväriset ovet, jotka eivät johda mihinkään, joka puolelle asetellut kasvottomat mallinuket, kryogeeniset kuolleet kapseleissaan odottamassa uutta heräämistään.

DeLillon luomassa Konvergenssi-maailmassa teknologia on korvannut Jumalan, mutta koko konsepti perustuu edelleen uhkakuviin ja lupaukseen pelastumisesta. Tässä visiossa taivas voisi löytyä maan päältä ja kaikkiin ongelmiin löytyä ratkaisu, kunhan vaan lilluu ajattomuudessa ja antaa tulevaisuudelle mahdollisuuden. Mutta mitä tapahtuu ihmisen tietoisuudelle ja persoonallisuudelle syväjäädytyksen aikana? Onko ihminen enää sama? Ja ennen kaikkea, onko elämässä mitään mieltä ilman kuolemaa? DeLillo luo kiinnostavan kontrastin huippusalaisen ja -teknisen tulevaisuuslaboratorion ja arkipäiväisen elämän välille. Vaikka olikin kiinnostavaa vaeltaa erikoisen laitoksen uumenissa spekuloimassa erilaisilla tulevaisuudenkuvilla, nautin kuitenkin enemmän kirjan psykologisesta tasosta. Nolla Kelviniä on myös kuvaus isän ja pojan ristiriitaisesta suhteesta ja identiteetin rakentumisesta.

Olin harrastanut tätä jo jonkin aikaa, yrittänyt määritellä jotakin esinettä tai jopa käsitettä kuvaavan sanan. Määrittele uskollisuus, määrittele totuus. Oli pakko lopettaa ennen kuin se vei minulta hengen.

Ross ja Jeff, isä ja poika, eivät juurikaan muistuta toisiaan. Ross on luonut maailmansa rahan ympärille ja karistanut samalla itsestään kaiken aidon, oikeaa nimeään myöten. Jeff ei oikeastaan tunne isäänsä, sillä tämä lähti pojan ollessa 13-vuotias, kesken läksyjen teon. Sini kosini tangentti. Ne sanat Jeff yhdistää aina tuohon hetkeen. Sanoista tulee muutenkin pojalle pakkomielle, kaikki on pystyttävä nimeämään ja määrittelemään. Poika myös kehittää itselleen ontuvan kävelytyylin, tehdäkseen itsensä näkyväksi, muille tai edes itselleen. Kuin vastalauseena isänsä pyrkyrimäisyydelle, Jeff tyytyy ajelehtimaan elämänsä läpi ilman kunnianhimoa tai sen kummempia tavoitteita. Kirjan toisessa osassa seurataan Jeffin elämää New Yorkissa pari vuotta Konvergenssi-visiitin jälkeen. Kuvioissa on tyttöystävä Emma ja hänen Ukrainasta adoptoitu poikansa Stak. Isän ja pojan yhteinen kokemus kontrolloidun kuoleman äärellä ei ole tuonut heitä lähemmäs toisiaan, mutta Jeff lupautuu kuitenkin palaamaan Konvergenssiin, tällä kertaa saattamaan isän vaimonsa vierelle kryokapseliin. Jotain inhimillistä isässä on jäljellä, sillä vaimon kaipuu on viedä mieheltä järjen. Kuolema se on väliaikainenkin kuolema.

Kirja päättyy kauniiseen kohtaukseen, luonnonilmiöön, joka tapahtuu Manhattanilla vain pari kertaa vuodessa. Silloin auringonsäteet lankeavat täsmälleen katujen suuntaisesti pilvenpiirtäjien välistä. Sain tietää tästä ilmiöstä vasta pari viikkoa sitten, kun samaa maagista hetkeä kuvattiin Ben Kallandin kirjassa Vien sinut kotiin. Varmasti vaikuttava elämys, jossa ihmisen ja luonnon arkkitehtuuri kohtaa toisensa ainutkertaisella tavalla. Samanlaista hämmästystä ja kunnioitusta elämän ihmeiden edessä voi tuntea lukiessaan hyvää kirjallisuutta, vaikka sitten DeLilloa.

Don DeLillo: Nolla Kelviniä
Zero K (2016),
suom. Helene Bützow
Tammi 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Mummo matkalla
Reader, why did I marry him?

 

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

2 Kommenttia

  1. Omppu Martin/Readerwhydidimarryhim says:

    04/12/17 @ 09:10 

    Omassa kirjoituksessani arvelin juuri tuota, että tämä kirja avautuu eri tavalla, jos on lukenut enemmän DeLilloa (ja vielä sisäistänyt lukemansa, joka onkin haasteellinen tehtävä ja minulla ainakin kovasti vaiheessa). Tämän suhteen Omegapistettä vielä olennaisempi on Valkoinen kohina ja olisikin kiinnostavaa lukea nämä kaksi yhdessä.

    Kaikin osin en Nolla Kelvinille lämmennyt, mutta paikoin taas suorastaan levitoin, joten DeLillo pitää vakaasti paikkansa lempikirjailijoideni joukossa.

    Päinvastoin kuin sinulla, minusta taas se vaeltelu niissä käytävissä ja ovet, jotka eivät vieneet minnekään ja erilaiset “toimenpidehuoneet” oli valtavan kiinnostavaa.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      04/12/17 @ 11:51 

      DeLillo on kyllä mukavan haastavaa luettavaa. En jotenkin saa kiinni siitä pidänkö vai enkö, jokin siinä kuitenkin kiinnostaa. Ehkä altistan itseni vielä Valkoiselle kohinalle 🙂

      Minustakin Konvergenssin käytävillä seikkailu oli kiinnostavaa, mutta sisäinen (sosiaali)psykologini nautti kuitenkin enemmän noista psykososiaalisista ulottuvuuksista. Minusta oli todella koskettavaa, miten poika yritti tulla näkyväksi ja saada järjestystä kaaokseen kehittämällä kaikenlaisia pakkotoimintoja: ontumista, asioiden pakonomaista määrittelyä, nimien antamista vieraille ihmisille ja silmien sulkemista pimeässä huoneessa. Minusta DeLillo onnistuu valtavan hyvin puhaltamaan myös lämpöä ja inhimillisyyttä syväjäädytyksen keskelle. Huomasin lukiessa hakeutuvani mieluusti tuon lämmön hehkuun.

      Vastaa

Jätä vastaus.