This is a female text, composed by folding someone else’s clothes. My mind holds it close, and it grows, tender and slow, while my hands perform innumerable chores.

This is a female text, born of guilt and desire, stitched to a soundtrack of nursery rhymes.

Doireann Ní Ghríofa: A Ghost in the Throat

Äänikirjapalvelun algoritmit suosittelivat minulle tätä erikoisen kuuloista kirjaa. Tämä olikin aivan mahtava löytö, jota en ilman tuota suositusta olisi osannut etsiä. Irlantilaisen runoilijan Doireann Ní Ghríofan esikoisproosateos A Ghost in the Throat kuuluu niihin vaikeasti lokeroitaviin teoksiin, joihin sijoitan Mia Kankimäen kirjat ja esimerkiksi Karolina Ramqvistin Karhunaisen. Niissä kirjailijan oma elämä kietoutuu jonkun kiinnostavan historiallisen naisen elämäntarinan ympärille. Lukija pääsee siis mukaan tutkimusmatkalle, jossa kirjoittaja suorastaan marinoi itsensä tutkimallaan kohteella. Ní Ghríofan tapauksessa pakkomielle kohdistuu 1700-luvulla eläneeseen runoilijaan Eibhlín Dubh Ní Chonailliin (n. 1743 – n. 1800) eli englanniksi Eileen O’Connelliin ja tämän kuuluisaan runoon Caoineadh Airt Uí Laoghaire, joka englanniksi tunnetaan nimellä The Lament for Art Ó Laoghaire.

En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä runosta, jonka sanotaan olevan Irlannin ja Englannin hienoin 1700-luvulla kirjoitettu runo. Itse asiassa kyseessä on Irlannin perinteeseen kuuluva itkuvirsi (keen tai lament), jonka Eibhlín Dubh Ní Chonaill itki ilmoille löydettyään rakkaan aviomiehensä Art Ó Laoghairen (O’Leary) murhattuna vuonna 1773. Runo säilyi vuosikymmeniä suullisessa muodossa ja kirjattiin ylös vasta 1800-luvulla. Iirinkielisestä runosta on tehty useita käännöksiä englanniksi. Tämän kirjan lopussa on Doireann Ní Ghríofan oma käännös, josta kuullaan palasia myös lukujen välissä molemmilla kielillä. Iirin kieli on korvaani kuin haltiakieltä, sitä oli upeaa kuunnella Siobhán McSweeneyn kauniisti lukemana, vaikka en siitä sanaakaan ymmärtänyt. Onneksi oli tosiaan käännös englanniksi heti perään. 

Ní Ghríofa törmäsi Caoineadh-runoon ensimmäisen kerran teinityttönä, jolloin ihastui runossa intohimoiseen rakkauteen ja tietysti Art O’Learyyn kuin poikabändin jäseneen. Uudestaan runo tuli vastaan kun Ní Ghríofa oli jo naimisissa ja keskellä lapsiperhekaaosta, jossa hän joko odotti, imetti tai yritti selvitä kotitöistä ruksittamalla tehtäviä loputtomasta listasta. Pieninä hengähdyshetkinä (eli silloin kun oli aika käynnistää rintapumppu) hän etsi voimaa Ní Chonaillin runosta ja antoi toisen naisen äänen nousta kurkkuunsa. Ní Chonaillista ja runosta tuli hänelle pakopaikka, voimanlähde ja sodanjulistus. Hänen oli seurattava Eibhlínin askeleita löytääkseen myös oman polkunsa. Kotikäynnillä oleva neuvolatäti ihmetteli, mitä varten pienten lasten äiti tällaiseen turhuuteen käyttää aikaansa, kun ei ole näköjään vieläkään saanut lastenhoitorutiineja kuntoon ties monennen lapsen jälkeen. Toivottavasti tuo empatiakyvytön ihminen on lukenut tämän kirjan ja saanut vastauksensa.

Dramaattisessa runossa raskaana oleva Eibhlín löytää miehensä hevosen ilman ratsastajaa, satula veressä. Hän hyppää hevosen selkään ja se vie hänet paikkaan, jossa murhattu aviomies makaa, ja siellä Eibhlín kumartuu miehensä ylle ja juo tämän verta kämmenistään. Runo on täynnä raakaa raivoa ja paljasta surua. Se ei irrota otettaan Ní Ghríofasta, vaan Eibhlínin ääni kulkee mukana esimerkiksi keskososastolle, jossa vanhemmat yrittävät selvitä järjissään odottaessaan tietoa toisen lapsensa selviämisestä. Ní Ghríofa tuntee olevansa sidottu tuohon vuosisatoja aiemmin eläneeseen naiseen ja haluaa maksaa ikäänkuin velkansa tälle nostamalla valoon Eibhlínin oman elämäntarinan. Tutkimusten edetessä hän joutuu toteamaan, että historiankirjoitus ei tässäkään ole kohdellut naista kunniallisesti: Eibhlín on kutistettu sivuhuomautuksiin Artin vaimona tai jonkun tärkeän miehen tätinä. Hänen elämänsä palapelin kokoaminen on kuin kulkisi ilman karttaa sumussa, jahtaisi haamua. Samalla Ní Ghríofa moneen otteeseen epäilee itseään elämäkerturina: I am merely a woman who loves this poem. Mutta palava rakkaus runoon ja pakkomielteinen tarve ymmärtää sen kirjoittajaa tekee tästä erilaisesta elämäkertateoksesta juuri kiinnostavan.

Koska Ní Ghríofa on myös itse runoilija, hän saa tämänkin proosateoksen soimaan lyyrisenä. Samalla se on myös helposti lähestyttävä ja samaistuttava teos, joka varmasti resonoi erityisesti äideissä ja lapsiperhearkea eläneissä. Perheeseen syntyi neljä lasta parin vuoden välein, kunnes mies ilmoitti tekevänsä vasektomian. Siitä ehkä saa kiittää sitä, että tämä kirja on tullut valmiiksi. Ní Ghríofa palaa myös opiskeluaikoihinsa, jolloin hän yritti opintoja hammaslääketieteellisessä, mutta dissektioharjoittelun jälkeen totesi kirjallisuuden olevan enemmän omaa alaansa. Hyvä valinta. Tämä upea kirja on jo voittanut monia palkintoja Irlannissa ja Englannissa.

Doireann Ní Ghríofa: 
A Ghost in the Throat
W. F. Howes 2021
(julkaistu alun perin 2020)
Äänikirjan lukija: Siobhán McSweeney 
Kuunneltu Storytelista

Sinua voisi myös kiinnostaa

Karolina Ramqvist: Karhunainen

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Emilie Pine: Notes to Self

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Seuraa Kirjaluotsia

A Ghost in the Throat äitiys Caoineadh Airt Uí Laoghaire Doireann Ní Ghríofa Eibhlín Dubh Ní Chonaill iirin kieli Irlanti naisen asema runous