menu Menu
Deborah Levy: Mitä en halua tietää
Elämäkerta, Etelä-Afrikka, Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus, Levy Deborah, Schildts & Söderströms 13/07/2021 3 kommenttia
Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän Edellinen Tove Ditlevsen: Lapsuus Seuraava

Sänkyyn päästyäni minulla oli outo ja vapiseva olo. Olin asunut Englannissa kuusi vuotta ja olin lähestulkoon niin englantilainen kuin olla saattoi. Silti olin tullut jostakin muualta. Kaipasin nimettömien kasvien tuoksua, nimettömien lintujen ääniä, nimettömien kielten sorinaa. Missä eteläinen Afrikka täsmälleen ottaen sijaitsi? Jonain päivänä tutkisin karttaa ja ottaisin siitä selvää. Makasin valveilla koko yön. Makuuhuoneestani läntisestä Finchleystä käsin tahdoin esittää maailmalle niin monta kysymystä synnyinmaastani. Kuinka ihmisistä tulee niin julmia ja turmeltuneita? Jos rääkkäät jotakuta, oletko hullu vai normaali? Jos valkoinen mies päästää koiransa mustan lapsen kimppuun ja kaikkien mielestä se käy päinsä, jos naapurit, poliisi, tuomarit ja opettajat sanovat ”se sopii minulle”, onko elämä elämisen arvoista? Entä ihmiset, joiden mielestä se ei käy päinsä? Onko heitä maailmassa tarpeeksi?

Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Kustantamo S&S on julkaissut viime aikoina kiinnostavia omaelämäkerrallisia trilogioita, joista juuri luin tanskalaisen Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian avausosan Lapsuus. Nyt oli vuorossa Deborah Levyn trilogian avausosa Mitä en halua tietää. Siinä missä Ditlevsen keskittyi yksinomaan ja kronologisesti lapsuusvuosiin, Levyn trilogian rakenne on kerroksellisempi jo heti ensimmäisessä osassa. Levy antaa muistelulleen kehykset sijoittamalla itsensä kirjoitushetkeen Mallorcalle pieneen hotelliin, jonne hän on vetäytynyt kirjoittamaan ja jonka ravintolassa hän kertoo tarinaansa satunnaisesti kohtaamalleen kiinalaismiehelle. Neljästä lyhyehköstä osasta koostuvan teoksen kaksi keskimmäistä keskittyvät Levyn lapsuuteen ja nuoruuteen. Toisessa ollaan Levyn synnyinmaassa Etelä-Afrikassa, jossa apartheidia vastustava isä joutuu vankilaan. Toisessa keskitytään elämään Britanniassa, jonne perhe muutti isän vapauduttua. Viimeisessä osassa palataan Mallorcalle ravintolapöytään.

Lapsuutta Etelä-Afrikassa leimaa isän vankeuden aiheuttama ahdistus ja hämmennys rotuerottelun keskellä kasvamisesta valkoisena juutalaisena. Nuori Deborah oppii varhain lukemaan, mutta ei voi täysin käsittää lukemiensa katukylttien sanomaa: ”Tämä uimaranta on varattu yksinomaan valkoiseen rotuun kuuluville”. Päiväkirjaan nuori tyttö listaa kohtaamiaan asioita, joita ei olisi halunnut tietää. Ajattelua muovaa myös aika kummitädin perheessä Durbanissa, jossa oven pielessä roikkuu tervetulokyltin sijasta varoitus ”Aseellinen vastaus” ja mustat palvelijat ovat nimeltään ”hae sukka” ja ”hae pyyhe”. Perheen lemmikkiundulaatti kasvaa Deborahin mielessä vangitun isän symboliksi ja lopulta tytön on pakko avata häkin ovi ja päästää lintu vapauteen. Perheen 17-vuotias tytär Melissa on kuin elävä barbie, mutta opettaa nuoren Deborahin myös ottamaan rohkeasti paikkansa maailmassa ja uskomaan omaan ääneensä.

Englantiin sijoittuva osa kuvaa kiinnostavasti teini-ikään päässeen Deborahin ulkopuolisuutta ja yhteiskuntakriittisyyteen ja feminismiin heräämistä. Kaiken koetun jälkeen vanhemmat päätyvät kuitenkin eroon, mikä hämmentää murrosikäistä. Perheen tilannetta symboloivat aina sotkuinen koti ja kannettomat astiat. Myös lapsuuden epämukavat totuudet kirkastuvat ja aiheuttavat ristiriitaisia tuntemuksia, mutta sysäävät myös kirjoittajan uralle. Ensimmäiset sanat kirjataan kahvilan paperisiin lautasliinoihin.

Mitä en halua tietää on sivumäärältään ohut, mutta sisällöltään yhtä aikaa ilmava ja merkityksistä tiheä. Kerronta lumoaa ja vie mennessään, kulttuuriset viittaukset ja symboliikka kutkuttavat mieltä. Koko kirja on ikään kuin vastaus George Orwellin kuuluisaan esseeseen Miksi kirjoitan. En malta odottaa trilogian seuraavaa osaa, onneksi Elämisen hinta (The Cost of Living) julkaistaan jo syyskuussa. Etelä-Afrikasta ja apartheidista kiinnostuneille suosittelen myös Trevor Noahin elämäkertaa Laiton lapsi: värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa sekä Zinzi Clemmonsin romaania What We Lose. Ja tietysti suosittelen Levyn romaaneja, joista hieno Uiden kotiin on kirjailijalla työn alla tämän teoksen nykyhetkessä.

Deborah Levy:
Mitä en halua tietää
Things I Don’t Want to Know: On Writing (2013),
suom. Pauliina Vanhatalo
S&S 2021
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Donna Mobilen kirjat
Kirjakaapin kummitus
Reader, why did I marry him?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

apartheid Deborah Levy Etelä-Afrikka Mitä en halua tietää omaelämäkerta trilogia


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Loistava kirja! Ja eikö sovikin hyvin heti tanskalaisen Lapsuus-kirjan perään! Olen täysin samaa mieltä Uiden kotiin -romaanin tehoavuudesta.

    1. Ditlevsen ja Levy on hyvä pari. Ja vielä kun luin Vigdis Hjorthin ennen Ditlevsenia, lukemiset ketjuuntui hauskalla tavalla. S&S julkaisee kyllä laadukkaita käännöskirjoja. Syksyllä odottelen vielä Cuskin uutuutta ja Miriam Toewsin romaania Naiset puhuvat.

  2. Tämä täytyy ottaa luettavaksi, kun vastaan sattuu! Vaikuttaa todella kiinnostavalta.

keyboard_arrow_up