Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

Chia sends me a link to watch the interview. Tension weighs down my stomach.

Kadiatou looks pasty, her foundation poorly blended, and I have seen a better wig on her head. The journalist oozes compassion and sensitive, thoughtful nods. She asks her questions with and expression determined to be kind.

Kadiatou is unknowable to her, Kadiatou is a curiosity, Kadiatou exists outside of her imagination. If you put her in Kadiatou’s world, she would blindly stumble about. Kadiatou pauses and gestures and pauses and gestures again. Once or twice the journalist finishes a faltering sentence with a word that is not what Kadiatou was looking for, but Kadiatou accepts the word and plows on. I imagine producers backstage just before the interview, asking Kadiatou, ”Are you okay?” Anything you need?” When they ask, ”Anything you need?” they mean water, ibuprofen, the bathroom. What she needs is a Pular interpreter and an interviewer who understands that immigrants are desperate to raise children who think they have a right to dream, and what she needs is an America that understands this. The interview ends and in the final shot before credits roll across the screen, Kadiatou leans back on her chair, her face drained and relieved, as if she knows she has not done too well but at least it is done.

I think of the journalists’ kindness and the raw, radiant power of it. How carelessly Americans wield their power.

– Chimamanda Ngozi Adichie: Dream Count

Viime viikonloppuna järjestettiin taas Helsinki Lit – tuo kevään kohokohta meille käännöskirjallisuuden ystäville. Yksi tapahtuman puhutuimmista nimistä oli Chimamanda Ngozi Adichie, jonka uutta romaania Dream Count (suom. Unelmia, suom. Cristina Sandu) on odotettu kuin kevätaurinkoa pitkän talven jälkeen. Kyseessä on hänen ensimmäinen romaaninsa kahteentoista vuoteen, ja ehkä juuri siksi teoksella on hartioillaan melkoiset odotukset. Kuuntelin romaanin englanniksi äänikirjana, jossa yksi lukijoista on Adichie itse. Alun perin oli tarkoitus kirjoittaa tästä jo aiemmin, mutta elämä vei – ja ehkä hyvä niin. Nyt voin peilata lukukokemusta myös Helsinki Litin keskustelun herättämiin ajatuksiin.

Dream Count rakentuu neljän toisiinsa linkittyvän naisen tarinoista. Romaani liikkuu Nigerian ja Yhdysvaltojen välillä, tarkastellen afrikkalaista diasporaa ja naiseutta eri yhteiskuntien ja sukupolvien ristivalossa. Teoksen ytimessä on kysymys: mitä tarkoittaa todella tulla nähdyksi – ja tunnetuksi? Ensimmäisenä tutustumme Chiamakaan (Chia), joka asuu Yhdysvalloissa ja on valinnut matkailutoimittajan elämän vakauden sijaan. Hänen äitinsä, varakkaasta nigerialaisesta perheestä, ei katso valintaa suopeasti: nelikymppinen, naimaton ja lapseton tytär aiheuttaa äidille enemmän huolta kuin ylpeyttä. Chia viettää koronalockdownin muistellen entisiä rakastajiaan ja tekee omaa ”unelmalaskentaansa” – dream count – eli pitää kirjaa niistä miehistä, joita rakasti, ja niistä, joita ehkä ei.

Chian ystävä Zikora puolestaan kasvattaa lastaan yksin. Hän on juristina menestyvä ja itseriittoinen, mutta miesten tuottamista pettymyksistä katkeroitunut. Hänen ja hänen äitinsä välinen suhde on ollut vaikea, mutta synnytyksen lähestyessä äiti saapuu avuksi. Vähitellen Zikora oppii näkemään äitinsä uudessa valossa – ei vain vanhempana, vaan ihmisenä. Omelogor, Chian serkku, on kunnianhimoinen liikemaailman vaikuttaja Nigeriassa. Hänessä yhdistyvät stereotypiat ”vahvasta naisesta”, mutta samaan aikaan hän on henkilö, jonka rakkauselämä on jatkuvaa katkokäyntiä. Hänen ympärillään leijuu kysymys: voiko nainen olla onnellinen ilman lasta – ja onko se asia, johon ulkopuolisilla olisi oikeus puuttua?

Ja sitten on Kadiatou – ehkä romaanin sydän. Guineasta lähtöisin oleva siivooja, joka on jättänyt kotinsa ja sukunsa paremman elämän toivossa tyttärensä Bintan vuoksi. Hän saa turvapaikan Yhdysvalloista, mutta haaveet rakkaudesta murenevat, kun hänen rakastettunsa Amadou katoaa maisemista. Kadiatou joutuu kohtaamaan seksuaalista hyväksikäyttöä ja rasismia, mutta hänen ympärilleen rakentuu uudenlainen perheyhteisö: Chia, Zikora ja Omelogor tukevat häntä tavalla, joka liimaa koko romaanin yhteen. Kadiatou on saanut inspiraationsa Nafissatou Diallosta – hotellisiivoojasta, jonka raiskaussyytös Kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtaja Dominique Strauss-Kahnia vastaan sai maailman hetkeksi pysähtymään vuonna 2011. Adichie halusi nostaa hänen tarinansa esiin palauttaakseen hänelle ja hänen tavallaan kärsineille ihmisarvon.

Romaanissa kuvataan vahvasti sitä, miten naiset tukevat toisiaan – usein silloin, kun yhteiskunta katsoo toiseen suuntaan. Miessuhteet ovat tarinassa läsnä, mutta eivät keskiössä, vaikka Helsinki Litin keskustelussa Philip Teir näytti niihin kovasti takertuvan. Harmillisesti Zikoran ja Omelogorin tarinat jäivät lavalla lähes huomiotta, vaikka ne ovat yhtä keskeisiä kuin Chian ja Kadiatoun. Romaanin rakenne – neljä erillistä, mutta toisiinsa limittyvää lukua – jakaa varmasti mielipiteitä. Lukijana koin sen paikoin rönsyilevänä, mutta samalla se antoi tilaa hahmojen itsenäiselle hengitykselle. Lähes 20-tuntinen äänikirja vaati välillä keskittymistä enemmän kuin nautiskelua, mutta onneksi jatkoin loppuun asti, sillä Adichien jälkisanat olivat koko teoksen vaikuttavin osa. Hän avasi omaa suruaan äitinsä kuoleman jälkeen ja kertoi, miten tuo menetys avasi oven takaisin fiktion pariin vuosien kirjoittajablokin jälkeen. Samaa hän kertoi myös Litissä.

Olen aina rakastanut Adichien romaaneja – erityisesti Half of a Yellow Sunia, joka aikanaan ravisteli minua syvältä. Se kertoo Biafran sodasta ja pysyy yhä mielessäni hänen kirkkaimpana teoksenaan. Uudemmat romaanit – tämän lisäksi  Americanah – ovat siirtäneet katseensa enemmän Yhdysvaltoihin, ja vaikka ne tarjoavat kiinnostavia näkökulmia afrikkalaiseen diasporaan, kaipaan välillä sitä spontaania energiaa, joka virtasi hänen varhaisemmista teoksistaan. Nyt teksti tuntuu enemmän harkitulta ja feministiset teemat korostuvat ehkä liikaa tarinankerronnan kustannuksella. Toivon kuitenkin, ettei seuraavaa romaania tarvitse odottaa vuosia.

Chimamanda Ngozi Adichie:
Dream Count
Fourth Estate 2025
Äänikirjan lukijat: Chimamanda Ngozi Adichie, Janina Edwards, Sandra Okuboyejo, A’rese Emokpae

* Osta kirjan suomennos (Unelmia, Otava 2025) Finlandia Kirjasta

Sinua voisi myös kiinnostaa

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: A Spell of Good Things

Akwaeke Emezi: Vivek Ojin kuolema

Bernardine Evaristo: Girl, Woman, Other

Oyinkan Braithwaite: My Sister, the Serial Killer

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Seuraa Kirjaluotsia

#helsinkilit2025 äänikirja afrikkalainen diaspora Chimamanda Negozi Adichie Dream Count englanninkielinen feminismi Nigeria seksuaalinen väkivalta Women's Prize for Fiction 2025 ystävyys