menu Menu
Cecilia Samartin: Kolibri
Bazar, Käännöskirjallisuus, Samartin Cecilia, Yhdysvallat 20/12/2020 2 kommenttia
Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa Edellinen Shokoofeh Azar: The Enlightenment of the Greengage Tree Seuraava

Pete soitti äidilleen kertoakseen, ettei pääsisi tulemaan sunnuntaina, koske menisi tapaamaan sairasta ystävää. Hän vakuutti tulevansa seuraavalla viikolla ajallaan. Äiti käski hänen lopettaa murehtiminen, olo oli kuulemma ollut parempi ja hänen istuttamansa keltainen ruusu kukki. Äiti lupasi lähettää hänelle kuvan, jos onnistuisi päättelemään, miten puhelimen kamera toimii.

Pete pakkasi viikonloppulaukun. Hän ei aikonut viipyä matkalla pidempään kuin pari päivää, siinä ajassa pitäisi ehtiä hoitaa tämä loppuun. Hän ei osannut selittää itselleen, miksei ollut kertonut äidilleen kuka ”sairas ystävä” oli, vaikka äiti oli varmaankin ainoa hänen elämässään joka hyväksyisi hänen tekonsa. Eiköhän hän saisi senkin ratkaistua matkan aikana. Hän oli päättänyt ajaa pohjoiseen autolla lentämisen sijaan, koska niin hän saisi kuudesta seitsemään tuntia aikaa pohtia kaikkia pulmiaan ja niistä juontuvia ongelmiaan rauhassa.

Cecilia Samartin: Kolibri

Kuubalais-amerikkalaisen Cecilia Samartinin kirjat ovat tähän mennessä päätyneet aina automaattisesti lukulistalleni ja olen monesti ylistänyt hänen kykyään käsitellä henkilöitään poikkeuksellisella lämmöllä. Samaa lämpöä ja välittömyyttä huokui kirjailijasta itsestään, kun tapasin hänet pari vuotta sitten Helsingin Kirjamessuilla. Hän oli silloin puhumassa romaanistaan Kirottu kauneus, joka käsittelee ihmiskauppaa Las Vegasissa, ja jonka myötä hän tuntui ottaneen uuden rohkean suunnan kirjoittamisessaan. Sen jälkeen on vielä julkaistu suomeksi romaani Naiset valkoisissa, joka oli alun perin julkaistu joitain vuosia aiemmin. Odotukset olivat siis korkealla tämän uuden romaanin suhteen, sillä se on ilmeisesti ensimmäinen, joka on kirjoitettu Kirotun kauneuden jälkeen. Mihin suuntaan Samartin on kehittynyt kirjoittajana ja jatkaako hän edellisen kirjansa viitoittamalla tiellä vakavampien yhteiskunnallisten teemojen parissa? Tällaiset odotukset ovat vaarallisia, sillä monesti ne tuottavat pettymyksen, vaikka kirja olisikin hyvä. Näin kävi nytkin. Kolibri on sujuvasti kirjoitettu ja ihan viihdyttävä tarina, mutta tuntuu kuin Samartin olisi palannut takaisin mukavuusalueelleen viihdekirjallisuuden pariin. Olisiko korona-aika vaikuttanut siihen, että oli tarve kirjoittaa jotain pehmeämpää, mene ja tiedä.

Kolibri sijoittuu Los Angelesiin ja Kalifornian viinialueelle. Rannikkovartijana työskentelevä Pete Murphy päätyy pelastamaan sillalta hypänneen Bethin, joka on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt hengissä pitkästä pudotuksesta. Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Pete pelastaa itsemurhakandidaatin veden varasta, mutta Bethissä on jotain erilaista. Nuoren naisen mukana pintaan on noussut myös muistoja menneisyydestä, joita Pete on visusti painanut piiloon. Normaalista käytännöstä poiketen Pete vierailee Bethin luona sairaalassa ja tapaa tämän perheen. Francot ovat kiitollisia tyttärensä pelastajalle ja kutsuvat Peten vierailulle viinitilalleen. Työkaverinsa ja terapeuttinsa varoituksista huolimatta Pete ottaa kutsun vastaan. Hänen on tavattava Beth uudelleen ja selvitettävä miksi tuntee niin voimakasta yhteyttä tähän. Francojen luona Pete joutuu keskelle perhedraamaa ja salaisuuksia, jotka ovat olleet syynä Bethin kohtalokkaaseen hyppyyn. Samalla hänen on kohdattava omat kipeät salaisuutensa.

Kolibri edustaa perinteistä Samartinia siinä, että tarinassa on psykologisia ulottuvuuksia, vaikeita valintoja ja katumuksen aiheita ja lopussa anteeksiantoa ja toivoa. Usein Samartin käsittelee kirjoissaan latinalaisamerikkalaisten siirtolaisten haasteita ja tässäkin kirjassa on sellainen sivujuonne. Bethin ja etenkin Peten menneisyydestä tiputellaan tietoa kursiivein erotetuissa katkelmissa. Nämä välähdykset olivat hyvää vastapainoa nykyhetken tarinalinjalle, jonka romanttiset viritelmät eivät saaneet minua innostumaan. Aiemmissa Samartinin kirjoissa olen pitänyt monisävyisestä ja psykologisesti tarkasta henkilökuvauksesta, mutta tämän romaanin henkilöt jäivät valitettavan etäisiksi ongelmineen. Komean hengenpelastajan ja herkän kaunottaren taustoissa oli toki rosoakin, mutta he eivät nyt löytäneet tietään sydämeeni. Huomasin lukiessa, että minulle on yhdentekevää, miten heille lopulta käy. Sivuhenkilöistä löytyi joitain kiehtovampia tapauksia, kuten Bethin ötököitä tutkiva ja sosiaalisesti varautunut George. Peten hoitokodissa asuva äiti oli myös herttainen kolibrien ruokkija.

Yritin etsiä tietoa siitä, millaisen vastaanoton uusi kirja on saanut muualla maailmassa, mutta alkuperäisteoksen nimellä ei löydy mitään. Ei löytynyt myöskään tietoa muista käännöksistä. Ilmeisesti tämä kirja on toistaiseksi julkaistu ainoastaan Suomessa. Jännää. Tiesin, että Samartin on poikkeuksellisen suosittu täällä ja muissa Pohjoismaissa, mutta oletin kuitenkin, että hänen kirjojaan julkaistaan myös ainakin Yhdysvalloissa, jossa hän asuu, tai espanjankielisillä markkinoilla. Nyt näyttää siltä, että Samartin onkin viime vuodet ollut täysin meidän pohjoismaisten fanien varassa. Enköhän minäkin toivu pian tästä pettymyksestä ja tartu taas seuraavaan Samartinin kirjaan. Aina maailmaan mahtuu lisää kauniita tarinoita rakkaudesta ja anteeksiannosta.

Cecilia Samartin:
Kolibri
Colibrí (2020),
suom. Susanna Paarma
Bazar 2020
Kirjastolaina

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

anteeksianto Cecilia Samartin Kolibri perhesalaisuudet rakkaus siirtolaisuus


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Blogiaikana olen lukenut teoksen Kirottu kauneus. Se kertoo ihmiskaupasta. Tarina on hienosti ja koukuttavasti kirjoitettu, mutta kirjaa ei voi sanoa viihdyttäväksi. Se herättää huomioimaan ympäristöä ja siinä asuvia ihmisiä. Ihmiskauppaa on myös Suomessa, valitettavasti.

    1. Kirottu kauneus on tosiaan hieno ja rankka romaani, erottuu selvästi Samartinin muista teoksista (olen lukenut häneltä kaiken). Siksi vähän petyinkin tähän uutuuteen, joka oli pliisu verrattuna siihen.

keyboard_arrow_up